Nämä Toni Morrisonin sanat saattavat tuntua hieman turhankin kunnianhimoisilta, mutta niissä piilee totuuden siemen.

Kun minun täytyi alkaa pohtia pro gradu -työni aihetta, kunnianhimoni ja täydellisyyden tavoitteluni tuntui aluksi syövän kaikki mielenkiintoiset ideani. Lisäksi opiskelijakaverit tuntuivat puhuvan ainoastaan sellaisista graduaiheista, joista olisi jollain tapaa hyötyä työllistymisessä. Se kuulosti hyvin järkevältä, mutta ei lainkaan inspiroivalta. Päinvastoin tuntui, että liiallinen rationaalisuus söi luovuutta ja kirjoittamisen mielekkyyttä. Niinpä palasin takaisin alkupisteeseen ja pohdin, mikä minua todellisuudessa kiinnosti.

Mieleeni palasivat isoäitini 2000-luvulla löytämät sota-ajan kirjeet, joista olin ollut jo lapsena hyvin kiinnostunut. Kun karistin mielestäni kaikki velvoitteet, liiallisen järkeilyn ja tulevaisuuden kuvitelmien rakentamisen, saatoin suhtautua graduaiheen etsimiseen suorastaan lapsenomaisella innokkuudella. Kirjeitä lukiessani olisin myös halunnut tietää niissä esiintyvien naimattomien naisten elämästä enemmän, mutta olemassa oleva historiankirjoitus tarjosi vain tiedonrippeitä sieltä täältä. Halusin tutustua aiheeseen enemmän ja ehkä jopa kirjoittaa siitä. Minulla oli kuitenkin paljon epäilyksiä siitä, olisiko aihe toimiva, kiinnostava ja kirjoittamisen arvoinen.

Kun toimittaja tuskailee aihevalintojen kanssa, hänelle annetaan yksi ohje: jos aihe on sinusta kiinnostava, se on hyvin todennäköisesti kiinnostava myös monen lukijan mielestä. Kirjoita siitä. Tämä ohjenuora pätee oivallisesti myös graduaiheen kanssa painiville. Poliittisen historian opiskelijakin on tutkijana nimittäin eräänlainen toimittaja. Hän tutkii ja punnitsee tietoa, päättelee, etsii uutta ja kirjoittaa. Ennen kaikkea hänen tehtävänsä on toimittaa tietoa niille, jotka eivät ole vielä siihen perehtyneet. Yleisö on varmasti kriittinen, mutta pahin kriitikko on yleensä kirjoittaja itse.

Edeltävien pohdintojen kautta päädyin tähän lopputulokseen. Halusin kirjoittaa siitä, mikä oli mielestäni aidosti mielenkiintoista. En lähtenyt tavoittelemaan menestysromaanin kirjoittamista, vaan halusin selvittää jotain, mikä oli minulle itselleni tärkeää. Vaikka kirjoittaminen olisi muuten vaikeaa, kynään on helpompi tarttua, kun aihe on mielekäs. Tässä juuri piilee Morrisonin mietteiden ydin: kirjoita aiheesta, josta itse haluaisit lukea.

Gradussa voi onnistua monella tavalla, eikä siihen ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa. Minun onnistumistani auttoivat maisteriopintoihin kuuluvat esseet ja gradutyöhön valmentava maisteriopintojen peruskurssi. Olin punninnut sopivaa aihetta tekemällä esseitä aiheista, jotka sivusivat minua kiinnostavia graduaiheita. Maisteriopintojen peruskurssilla hyödynsin ideointia ja tein minua kiinnostavasta aiheesta raakileen. Esseiden myötä vältin myös niiden aiheiden sudenkuopat, jotka olisivat tulleet eteeni vasta, kun olisin ryhtynyt työstämään graduani seminaareissa. Yksi esseeaiheista kuitenkin tuotti hedelmää. Tein esseen jatkosodan ajan tiedotuksesta. Vaikka aihe ei suoranaisesti ollut graduaiheeni, sain kerrytettyä sillä graduani varten olennaista taustatietoa ja tarpeellista tutkimuskirjallisuutta. Samalla kerrytin opintopisteitä.

Minulle henkilökohtaisesti tärkeintä oli kuitenkin seminaareihin osallistuminen. Seminaari kuulostaa sanana hienolta tieteelliseltä tilaisuudelta, jossa omalla tieteenalallaan valveutuneet ihmiset heittelevät nerokkaita ideoita ja jakavat armotonta kritiikkiä. Todellisuudessa seminaareissa istui opiskelijoita, jotka olivat omista aiheistaan ja tuotoksistaan enemmän tai vähemmän yhtä epävarmoja kuin minäkin. Ensimmäisellä seminaarikerralla oivalsin, että seminaariin ei pidä tuoda täydellistä tekstiä. Täydellisen tekstin tuominen ennen valmista gradua on mahdotonta, eikä se ole seminaarien idea. Seminaareissa keskustelu ja ideoiden jakaminen, sekä palautteen antaminen ja vastaanottaminen auttoivat gradun työstämisessä. Ilman muiden ajatuksia ja palautetta mistään tekstistä ei voi tulla timanttinen. Siksi yliopistoa ei turhaan kutsuta tiedeyhteisöksi.

Olen ollut lapsesta asti hyvin luova ihminen. Kirjoittaminen, piirtäminen, maalaaminen, lukeminen ja valokuvaus ovat olleet minulle tapoja, joilla käsittelen maailmaa ja elämääni. Samalla luovuus on ollut haasteeni, sillä koukeroiset korulauseet sopivat hyvin harvoin tieteelliseen tekstiin. Riskinä on, että tekstistä tulee epäuskottava, epäselkeä tai liian pitkä. Nautin hyvin paljon kaunokirjallisista tuotoksista ja runollisesta, laulunomaisesta ilmaisusta. Vaikka se ei sovi tieteelliseen tekstiin, löysin kirjoitustavan hillittyyn käyttöön gradussa pienen takaoven. 1940-luvulla kirjallisuudessa vallitsi romanttinen diskurssi. Tämä tarkoitti sitä, että sekä populaarikulttuurissa että ihmisten kahdenvälisessä ilmaisussa käytettiin korumaista kieltä. Jotkin lauseet ja vertauskuvat olivat kuin kornista rakkausromaanista, mikä näkyi myös ensikäden lähdeaineistonani olevien kirjeiden kirjoitustyylissä. Hyödynsin kaunista kieltä osittain omissa analyyseissäni. Vaikka gradulle on annettu tarkat ulkonäölliset ohjenuorat, se ei tarkoita, etteikö niistä voisi poiketa, jos sen tekee hyvällä maulla ja aiheelle sopivalla tyylillä.

Käytin luovuutta hyödykseni myös sopivan tutkimusmetodin löytämisessä. Kun etsin aiheeseeni sopivaa metodia, unohdin tiedekuntien rajat ja etsin avoimin mielin. Löysin narratiivisen analyysin. Se ei ole poliittisessa historiassa perinteisesti käytetty tutkimusmetodi, mutta vaikutti toimivan oivallisesti juuri minun aiheeni käsittelyyn. Narratiivisen analyysin kohteena oleva teksti ymmärretään kertomuksena tai kertomuksen kaltaisena rakenteena. Minun metodini nivoi yhteen paitsi kirjeiden ulottuvuuden, myös oman tapani tutkia niissä esitettyä maailmaa. Tällä tavalla saatoin perustella myös tieteellisen ilmaisutavan venyttämisen – minunkin graduni oli eräänlainen narratiivinen maailma.

”Hallikaisen metodologisesti vahvassa tutkimuksessa tulee esille selvä ero niin sanottujen tavallisten naisten ja lottina palvelleiden naisten asenteissa. Tutkimus tuo uutta tietoa sodan vaikutuksista kotirintaman ja erityisesti naisten elämään.”

Suomen Sotahistoriallisen Seuran palkintolauselma, 24. maaliskuuta 2021.

Luovuus voi kuitenkin olla myös gradun kompastuskivi, sillä se asettaa gradulle korkeat odotukset. Jos luovat ratkaisut ovat ylimitoitettuja tai eivät kanna gradua loppuun asti, työn uskottavuus voi laskea. Toinen jokaiselle opiskelijalle tuttu kompastuskivi on tutkimuskirjallisuuteen takertuminen. Ymmärsin gradua tehdessäni, että tutkimuskirjallisuutta on mahdotonta haalia loputtomiin alkuvaiheessa, kun gradun lopullinen muotokaan ei ole selvillä. Niin tutkimuskirjallisuus, metodi kuin tutkimuskysymyskin muotoutuvat kirjoittamisen edetessä. Vasta kirjoittaessa on mahdollista havaita ne kaikki aukot, joihin tutkimuskirjallisuus voi tarjota vastauksia. Hyvää gradua ei ole olemassa ilman lähdeaineistoa, mutta tutkimuskirjallisuuskin on hyödytön, jos word-tiedosto on tyhjä.

Lopulta hyvän gradun ydin on siinä, millaista keskustelua kirjoittaja käy ensikäden lähdeaineiston, menneisyyden yhteiskunnan ja sen ihmisten ja tutkimuskirjallisuuden kanssa. Kirjoittaja ei voi ottaa tutkittavan tunteita omakseen, asettua menneisyyden ihmisen asemaan eikä toisaalta asettua myöskään tämän yläpuolelle. Hänen on tiedostettava oma vajavuutensa tutkijana ja tunnustettava se, että hän ei voi ymmärtää kaikkea, mutta voi erilaisia palasia yhdistelemällä päätellä ja kysyä kysymyksiä. Tulkintoja on monia, eikä absoluuttisen totuuden etsimisen tulisi olla kenenkään päämäärä. Tärkeintä on kunnioittaa tutkimuskohdetta ja tuoda menneisyydestä esiin sellaisia ääniä, jotka eivät ole tulleet kuulluiksi.

Jokaisen kokemus gradutyöstä on erilainen, niin myös minun omani. Oli gradusta saatu arvosana mikä tahansa, kun työ on valmis, itseään voi onnitella. Taputin itseäni olkapäälle siitä, että opin valmiin työn lisäksi uskomaan omaan visiooni. Yhteiskunnassa, jossa on valtavasti paineita ja aina vaaditaan parempaa suoritusta, omaan visioon uskominen on jo saavutus itsessään. Jos saman ajattelutavan säilyttää työelämässä, pääsee elämässä pitkälle. Kaikki eivät saata kirjoittaa kirjaa kuten Toni Morrison, mutta graduun ei loppujen lopuksi ole kovin pitkä matka.

Iida Hallikainen

Kirjoittaja on Turun yliopiston poliittisen historian oppiaineesta valmistunut valtiotieteiden maisteri.

Suomen Sotahistoriallinen Seura palkitsi kirjoittajan pro gradun ”Kohta taitaa muuttua säännöstelyn alaiseksi sekin, että kenelle kirjoittaa – Kotirintaman naisten suhtautuminen valtion säädöksiin, tiedotukseen ja sodankäynnin motiiveihin” 3. palkinnolla seuran järjestämässä sota- ja sotilashistoriallisten gradujen kilpailussa 24. maaliskuuta 2021. Seuran palkintolauselman mukaan ”Hallikaisen metodologisesti vahvassa tutkimuksessa tulee esille selvä ero niin sanottujen tavallisten naisten ja lottina palvelleiden naisten asenteissa. Tutkimus tuo uutta tietoa sodan vaikutuksista kotirintaman ja erityisesti naisten elämään”.

Kuvat: Iida Hallikainen