Kirjoitus on laadittu osana yleistajuisen artikkelin kirjoittamisen kurssia.

Suomen kylmän sodan ulkopolitiikka pyörii julkisessa keskustelussa useimmiten yhden sanan ympärillä: suomettuminen. Alunperin Länsi-Saksassa keksitty, saksalaispoliitikko Willy Brandtin popularisoima käsite Finnlandisierung eli suomettuminen viittaa pieniin maihin jotka pyrkivät takaamaan itsenäisyytensä olemalla väitteen mukaan rähmällään suurvaltoja kohti.

Käsite on jäänyt elämään erityisesti Suomessa, jossa sitä käytetään toistuvasti tapana erottaa “huono” menneisyys “hyvästä” nykyisyydestä tai tulevaisuudesta. Esimerkiksi Suomen liittyessä NATO:on useissa poliittisissa kannanotoissa on väitetty, että sotilasliittoon kuuluminen takaa Suomelle ulkopoliittisen vapauden, jota sillä ei ennen tätä ole ollut.

Voi kuitenkin miettiä, kestääkö ajatus tarkastelua. Usein todisteita suomettumiselle haetaan nimittäin etsimällä tapauksia, jossa Suomi antoi myönnytyksiä etenkin Neuvostoliitolle. Tämä tekee väitteen suomettuneesta Suomesta itseään toteuttavan ennustuksen, sillä se takaa vastaesimerkkien jäävän huomiotta. Tämä kirjoitus esittelee tilanteen, jossa Suomi asettui suurvaltaa vastaan: Taiwanin kiinalaisen oopperan vierailun vuonna 1976.

Paasikiven linjasta Paasikiven-Kekkosen linjaan

Suomen valtio kutsui itse ulkopoliittista linjaansa nimellä Paasikiven-Kekkosen linja. Kyseessä oli Suomen kahteen sotienjälkeiseen presidenttiin henkilöityvä linja, joka asetti Suomen puolueettomaksi valtioksi globaalin idän ja lännen väliin. Linja sai alkunsa vuonna 1944 välirauhansolmimisprosessista Neuvostoliiton kanssa, jossa Suomi pyrki säilyttämään itsenäisyytensä keinolla millä hyvänsä.

Paasikiven ollessa presidentti linjan ydin oli passiivisuus. Suomi pyrki pysymään erossa kaikista suurvaltakonflikteista ja olemaan ottamatta kantaa tavalla, joka saattaisi suututtaa suurvallat. Kekkosen tullessa presidentiksi linja uudelleennimettiin Paasikiven-Kekkosen linjaksi. Tarkoituksena oli luoda kuvaa ulkopoliittisesta jatkuvuudesta, jolla pyrittiin tyynnyttelemään Neuvostoliiton mahdollisia pelkoja.

Kekkosen linja ei kuitenkaan ollut täysin samanlainen kuin Paasivikiven, sillä Kekkonen lisäsi linjaan omien sanojensa mukaan “aktiivisen” ulottuvuuden. Tämä tarkoitti ajatusta kahdensuuntaisesta lähentymisestä: jos Suomi lähentyisi itään, se pystyisi myös lähentymään samalla länteen. Nimenomaan tämä molempien osapuolien kuvainnollinen kumartaminen on se, mihin viitataan suomettumisesta puhuessa.

Linja ei kuitenkaan ollut oikeasti vain kahden presidentin luomus, vaan sen takana oli koko Suomen ulkopoliittinen koneisto. Merkittävää on, että tähän aikaan toimi ulkoministeriössä diplomaatteina ja vaikuttajina henkilöitä, jotka olivat myös akateemikkoja ja kirjailijoita. Heistä keskeisimmät, Max Jakobson ja Osmo Apunen kirjoittivatkin Suomen ulkopolitiikan linjoista kirjoja jo 1970- ja 1980-luvuilla, jonka vuoksi meillä onkin selkeä kuva ulkopolitiikan taustalla tuolloin vaikuttaneista ajatuksista.

Apunen kutsuu Suomen linjaa kasaantuvan puolueettomuuden linjaksi. Suomella ei ollut mahdollisuutta ryhtyä juridisesti neutraaliksi maaksi kuten esimerkiksi Sveitsi tai Itävalta, vaan sen olisi luotava itsestään puolueeton kuva ulkovalloille toiminnallaan. Tässä pääkeinona olisi johdonmukaisuus ja ennustettavuus: jokaisessa tilanteessa Suomen tulisi toimia samalla tavalla, aiempiin päätöksiin nojaten. Linja ei erotellut Neuvostoliittoa erikseen, vaan kaikkia maita ja osapuolia tulisi kohdella yhtäläisesti.

Suomi kahden Kiinan välissä

Useista muista maista eroten Suomi oli tunnustanut kommunistisen Kiinan legitimiteetin jo Kiinan sisällissodan päätyttyä vuonna 1949 kommunistien voittoon. 1970-lukuun saakka kuitenkin Taiwan, oikealta nimeltään Kiinan tasavalta, edusti Kiinaa Yhdistyneissä kansakunnissa ja oli useiden länsivaltioiden tunnustama. Tämä muuttui vuosina 1971 ja 1972, jolloin Yhdysvallat Richard Nixonin johdolla tunnustivat manner-Kiinan suurvallaksi Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton rinnalla, sekä siirsivät viralliset diplomaattisuhteensa pois Taiwanista manner-Kiinalle.

Suomi oli tunnustanut Kiinan jo useampi vuosikymmen ennen 1970-lukua, mutta vuonna 1976 Kiina oli vielä epävarma asemastaan virallisena Kiinana ja suurvaltana. Tätä tilannetta saapui horjuttamaan Taiwanin kiinalaisen oopperan Euroopankiertue. Kiinalainen ooppera on kattotermi kiinalaiselle kansanmusiikkiteatterille, jolla on monta eri alalajia. Niistä suurin, Peking-ooppera oli paennut tasavaltalaisten mukana Taiwaniin, kommunistisen puolueen kieltäessä sen ja pyrkiessä luomaan sen tilalle uuden kommunistisia arvoja opettavan oopperan.

Kielloista huolimatta Kiinalle oli tärkeää, että se nähtäisiin ainoana kiinalaisen kulttuurin edustajana. Taiwanilaisen teatteriseurueen julistaessa syyskuussa 1976 Euroopankiertueen Kiinan edustustot Euroopassa aktivoituivat. Suomessa tämä tarkoitti Kiinan asianhoitaja Chen Tiehin ulkoministeriön vierailua elokuussa.

Kiina toivoikin, että Suomi eväisi esiintyjiltä viisumit, eivätkä päästäisi esiintyjiä maahan. Ensimmäisellä tapaamiskerralla ulkoministeriön apulaisosastopäällikkö Klaus Törnudd kuitenkin kieltäytyi Kiinan vaatimuksista. Kyseiset esiintyjät olivat yksityishenkilöitä eikä Suomi voisi juridisesti evätä viisumeita heiltä, koska Suomi noudatti avointa passikäytäntöä. Lisäksi Törnudd painotti Suomen tunnustavan vain manner-Kiinan aitona Kiinana.

Ulkoministeriö herää toimintaan

Ulkoministeriö alkoi kuitenkin selvittää kiertuetta koskevia yksityiskohtia. Tärkein näistä Suomelle oli muiden maiden, etenkin pohjoismaiden, suhtautuminen kiertueeseen. Suomi pani merkille Ruotsin ja Norjan myöntäneen viisumit. Tanskassa sitä vastoin kiertueesta oli noussut isompi kohu sekä lehdistössä, että parlamentissa, jonka johdosta teatteriseurueelle ei myönnetty viisumeita. Suomi kuitenkin päätti asettua Ruotsin ja Norjan linjalle.

Tarkkailun lisäksi ulkoministeriö myös tarttui toimeen. Toimistopäällikkö Olli Mennander oli yhteydessä suomalaiseen tapahtumajärjestäjään Fazerin konserttitoimistoon, joka oli vastuussa kiertueen Suomen osuudesta. Mennander painotti yhteydenotossaan, ettei Taiwanin lippua tai muita maatunnuksia tulisi esittää kiertueen yhteydessä. Kiertuetta mainostaessa ei tulisi puhua Taiwanin valtiollisesta asemasta, ja seurueesta tulisi puhua taiwanilaisena oopperana. Ulkoministeriö halusi painottaa, ettei oopperan esiintymisessä ollut kyse poliittisesta kannanotosta. Tämä oli linja, joka päti yleisesti Taiwanin kanssa tapahtuviin kulttuuri- ja urheilukontakteihin.

Seuraavina viikkoina ulkoministeriöön kohdistui painostusyrityksiä niin Kiinan valtion kuin suomalaisen Suomi–Kiina-seuran osalta. Molemmat toivoivat, että ulkoministeriö harkitsisi uudelleen päätöstään ja ottaisi huomioon Suomen ja Kiinan pitkät, hyvät suhteet. Ulkoministeriön vastaus oli, että juuri pitkien, hyvien suhteiden vuoksi Kiinalla ei olisi mitään pelättävää. Teatteriseurueen vierailu ei tulisi vaikuttamaan Suomen ja Kiinan suhteisiin lyhyellä eikä pitkällä aikavälillä.

Itse vierailu ei kuitenkaan tapahtunut täysin selkkauksetta, sillä seurueen saapuessa lentokentälle he ensitöikseen liehuttivat Kiinan tasavallan lippua medialle. Lisäksi Helsingin Sanomissa oli pitkä artikkeli koskien oopperaa, jossa käytiin läpi myös Taiwanin kansainvälistä asemaa ja kiertuetta koskevaa kohua.

Sanomalehtiartikkeli nostatti Kiinan virkamiesten huomion, ja Kiina olikin kiertueen jälkipuintina jälleen tuohtuneesti yhteydessä ulkoministeriöön. Keskusteluissa ulkoministeriö valitteli tapausta, mutta painotti yhä samaa periaatetta Suomen ja Kiinan suhteista. Hyvin pian tämän jälkeen Kiinan suuttumus laantui ja asia oli loppuunkäsitelty, vaipuen hiljalleen unholaan.

Oliko Suomi läpeensä suomettunut?

Kiinalaisen teatterin tapauksessa Suomi ei ollut suomettunut ja taipunut suurvaltojen painostuksen alla. Vastaväitteenä voi esittää, että Kiina oli kaukainen, vasta nouseva suurvalta, joten sitä oli helppo vastustaa. Tämän voi kuitenkin myös kääntää toisinpäin: tapaus oli niin vähäpätöinen, että siinä olisi ollut helppo joustaa.

Evätessään viisumit Suomi ei olisi ollut suinkaan ainoa joka toimi näin. Lopuksi länttä edustavista maista Länsi-Saksa, Hollanti, Luxemburg, Britannia ja Tanska, sekä neutraali Sveitsi, kieltäytyivät päästämästä seuruetta maahan. Suomen olisi ollut helppo miellyttää Kiinaa ilman mitään seuraamuksia.

Kuten kirjoituksen alussa totesin, on keskustelu Suomen kylmän sodan ulkopoliitiikasta jämähtänyt suomettumisesimerkkien korostamiseen. Se ei kuitenkaan ole koko totuus, vaan Suomen ulkopolitiikka oli monimuotoisempaa ja suunnitelmallisempaa kuin julkisessa keskustelussa kuvataan. Keskustelua tulisikin avata nostamalla näitä esimerkkejä enemmän esille. Vaikka Suomi pyrkikin pysymään neutraalina osapuolena suurvaltojen välillä, oli se myös valmis vastustamaan niiden ylilyöntejä.

Aarre Vuorio

Kirjoittaja on poliittisen historian maisterivaiheen opiskelija, joka on suuntautunut Suomen Itä-Aasian ja Pohjois-Amerikan suhteisiin.

Lähteet ja kirjallisuus

Ulkoministeriön arkisto, Helsinki. 7 D 2 Kiinan kysymys

Apunen, Osmo. Paasikiven-Kekkosen linja. Tammi, Helsinki 1977

Jakobsson, Max. 38. kerros: Havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1965–1971. Otava, Helsinki 1983.

Kallenautio, Jorma. Suomi kylmän rauhan maailmassa: Suomen ulkopolitiikka porkkalan palautuksesta 1955 Euroopan unionin jäsenyyteen 1995. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2005.