Lotta Svärdistä tulevat monille ensimmäiseksi mieleen kuvaukset naisten työstä talvi- ja jatkosodissa. Ja ihan syystäkin, olihan lottien panos kriisivuosina merkittävä. Lottien arvokasta työtä havainnollistetaan usein toistamalla heidän vapauttaneen rintamalle 25 000 sotilasta. Lottajärjestö oli lisäksi paljon muutakin, ja lotat ovat lyhyesti sanottuna huikea tulokulma suomalaiseen maanpuolustukseen, sukupuolihistoriaan ja yhteiskuntaan. Pitkästi sanottuna: alla katsaus lottajärjestöstä, lottahistoriasta ja turkulaisen historiantutkijan näkökulmasta Lotta Svärdiin.

Valtakunnallinen järjestö oli soppatykkejä, aikakauslehtiä ja työpaikka

Aluksi voi todeta lottajärjestön olevan aika pitkälti samanlainen, kuin mitä kuvittelisit valtakunnallisen järjestön olevan: Sata vuotta sitten perustettu Lotta Svärd oli Helsingistä johdettu keskusjärjestö, joka kokosi oman sateenvarjonsa alle jo aiemmin syntynyttä suojeluskuntaliikkeen naistoimintaa. Järjestö toimi koko maassa, sillä oli piiri- ja paikallistasot, palkattua henkilökuntaa ja jäsenten postilaatikkoon kannettiin Lotta Svärd -lehti. Paikallistasolla tapahtuvan monipuolisen maanpuolustustyön ohella lottajärjestö mahdollisti myös monelle kokemuksen kertymisen asioiden ja ihmisten johtamisesta, yhteisten varojen käytöstä ja täysipäiväisestä järjestötyöstä. Vastaavaa kokemusta muualta ei hevin olisi ollut saatavilla.

Lottien työn juuria voi etsiä sekä sisällissodasta että kauempaa, ja aikalaiset niin tekivätkin. Sisällissodan jälkeen kehittynyt toiminta kiinnittyi suojeluskuntiin ja oli hyvin paikallista. Lottatyötä, kuten suojeluskunnan harjoituksen muonittamista, leivän leipomista kenttäarmeijalle tai ilmavalvontatornissa päivystämistä tehtiin usein kotikylän piirissä. Paikallisuuden lisäksi lottajärjestöstä tekee kiinnostavan sekin, ettei se ollut kaikkien kansalaisten omakseen kokema järjestö, vaan siihen kuuluminen ja kuulumatta oleminen olivat osa aikansa yhteiskunnallista jakolinjaa: Lotat olivat osa sisällissodassa syntynyttä niin sanottua valkoista Suomea, ja sen ytimessä ollutta suojeluskuntaliikettä. Poliittisella värikartalla lottiin mahtui monenlaista väkeä aina äärioikeistoonkin asti.

Lottajärjestöön tultiin mukaan nuorena. Alaikäraja lottiin oli 17 vuotta, kuten suojeluskunnassakin. Kun järjestöt käynnistivät alakouluikäisistä alkavan nuorisotyönsä, muuttui maanpuolustus niin sanotusti koko perheen harrastukseksi. Tästä päästään kirjoittajaa kiinnostavaan pointtiin, eli siihen, että suojeluskuntien poikatoiminta ja pikkulotat olivat aikanaan maan suurimpia nuorisojärjestöjä.

Lottiin liittyviä numeroita: Lottajärjestön toimintavuodet 1921–1944. Vuonna 1938 lottia oli 100 000 ja pikkulottia 24 000. Talvisodassa lotat leipoivat päivittäin 100 000 kiloa leipää rintamalle. Vuonna 1944 lakkautuksen aikaan jäsenmäärä oli yhteensä 240 000. Tätä kirjoitettaessa suomalaisista veteraaneista suurin osa on naisia.

Lotista on kirjoitettu paljon hyvää tutkimusta

Lotista kiinnostunut huomaa nopeasti, että luettavaa riittää. Tutkija muotoilee saman ehkä niin, että oma tutkimus on mahdollista sijoittaa laajaan viitekehykseen. Järjestön historian ensimmäiset yleisesitykset julkaistiin 1960-luvulla, 1980-luvun lopulta alkaen on tehty paljon lotta-aiheisia opinnäytteitä ja lisäksi on julkaistu paikallistason tutkimuksia. Tutkimushistoria tuntee myös 1980-luvun lopulta vuosituhannen vaihteeseen ulottuvan lottabuumin, jolloin tutkimuksia julkaistiin paljon. Päälinjoineen lottahistoria saatiin kovien kansien väliin viimeistään Vilho Lukkarisen 1970- ja 1980-lukujen taitteessa kirjoitetussa Suomen lotat -teoksessa.

Lottahistorian kannalta tärkeä sarja harmaaselkäisiä kirjoja ovat vuonna 1998 alkaneessa Lottien Suomi -hankkeessa julkaistut teokset. Nopea haku tuottaa kuutisenkymmentä gradua ja reilut 20 väitöskirjaa aiheesta. Näissäkin esille nousee lottailmiön paikallisuus: moni graduntekijä on valinnut lottatutkimuksensa kohteeksi jonkin paikkakunnan lotat. Vastaavasti tutkimuskohteena on ollut tietty lotta-aineisto, kuten jokin lehti. Ja niin, itse tein muuten aikanaan graduni pikkulottien nuorisojärjestölehdestä.

Puuhaa koko lottajärjestön juhlavuodeksi, lue läpi Lottien Suomi -hankkeessa julkaistut kirjat! Annika Latva-Äijö (2004): Lotta Svärdin synty. Järjestö, armeija, naiseus 1918–1928. Pia Olsson (2005): Myytti ja kokemus. Lotta Svärd sodassa. Tiina Kinnunen (2006): Kiitetyt ja parjatut. Lotat sotien jälkeen. Maritta Pohls & Annika Latva-Äijö (2009): Lotta Svärd. Käytännön isänmaallisuutta. Marjo-Riitta Antikainen (2012): Velvollisuuden kutsu. Fanni Luukkonen johtajana.

Lottahistoriaa on muuallakin kuin kirjoissa

Lottatutkimuksen merkitystä voi perustella silläkin, että kyseessä on iso edelleen suomalaisessa yhteiskunnassa vaikuttava ilmiö. Oma tutkimuskohteensakin on jo perinnejärjestöjen toiminta, jossa myös muistellaan ja kerrotaan järjestön tarinaa. Virallisimmista muistiorganisaatioista merkittävimpiä lienevät museot, joiden näyttelyistä oppii paatuneempikin harrastaja uutta. Tuusulassa sijaitsee Lotta Svärd -säätiön ylläpitämä Lottamuseo, ja jos festariviikonlopulle tarvitsee tekemistä Seinäjoen keskustasta, on sielläkin Suojeluskunta- ja lottamuseo.

Tulkintoja lotista tehdään virallisempien tahojen lisäksi monella suunnalla. Blogitekstien ohella lottien tarinaa on kerrottu muun muassa näytelmien, elokuvien ja jopa manga-sarjakuvan kautta. Populaarikulttuurin lottatarinoita – joiden rinnalla voi lukea vaikkapa Suojeluskunnat ja Lotta Svärd -perinnetietosivustoa – voi ajatella niinkin päin, että tarinoissa kerrotaan lottien ja menneisyyden lisäksi myös jotakin omasta ajastamme ja itsestämme. Kun ajallinen etäisyys lottiin kasvaa, avaa oma aikamme uusia mielenkiintoisia kysymyksiä lotista. Veikkaisin, että joku tekee vielä gradunsa ”Rintamalotat-Korkkaristakin”, eli Paula Arvaksen ja Leena Lehtolaisen vuoden 2005 numerosta Korkeajännitys-sarjakuvassa.

Mitenkään väheksymättä sarjakuvien tuottamaa lottakuvaa, alan tutkimuksen kiinnostavimmat kysymyksenasettelut liittyvät esimerkiksi siihen, mitä voimme oppia suomalaisen yhteiskunnan kehityksestä epätavallisella alalla oman viiteryhmänsä ytimessä toimineelta järjestöltä. Kuinka siellä käsiteltiin keskeisiä arvoja? Entä miten niitä siirrettiin eteenpäin? Tutkijalle lottajärjestö on suhteellisen helposti lähestyttävissä: lottakirjallisuutta löytyy jokaisesta sivukirjastostakin sen verran, että pääsee alkuun, yliopiston kirjastosta nappaa hyllystä nopeasti repullisen.

Miten minä tutkin lottia?

”Miten olet päätynyt tutkimaan lottia, onko sinulla perheessä…?” on kysymys, joka usein kysytään lottailmiöstä kiinnostuneelta. Lottakokemus kaikuukin monen perheen tarinoissa. Lotta Svärd on tietenkin kiinnostava ja kiehtova itsessään: liikutaan sisällissodassa äärimmäisyyteen menneen yhteiskunnallisen konfliktin lähettyvillä, maanpuolustukseen osallistuvat naiset murtavat sukupuoleen paikantuneita rajoja ja lottakokemus muodostuu merkittäväksi kokemukseksi monelle lottiin kuuluneelle. Merkittävää on myös se, että lottia oli niin paljon. Ja juu, puolet perheeni kotikylällä sodat kokeneesta sukupolvesta oli naisia.

Lottajärjestön lähteet ovat helposti saavutettavissa. Esimerkiksi lakkautetun Lotta Svärd -järjestön paperit, hienommin sanottuna aineistot, ovat käytettävissä Kansallisarkistossa. Myös monet lottiin ja suojeluskuntiin liittyvät lehdet on digitoitu Kansalliskirjaston puolesta. Omassa tapauksessani lottien nuorisolehtiin liittyvä tutkimus yhdistelee näitä aineistoja hyödyntämällä lehtiaineiston rinnalla toimituksen kirjeenvaihtoa. Näin on mahdollista hahmottaa kirjoitetun tekstin tutkimuksen lisäksi, miten kirjoitettu teksti syntyi. Tällaisella aineistolla päästään käsiksi kasvatuksen arvoihin, asenteisiin ja ajatukseen omasta paikasta maailmassa, joita lottajärjestö siirsi seuraavalle sukupolvelle. Puhuttelevaa tutkijan näkökulmasta on, että lottajärjestön aineisto ei ole lottapuvun harmaata, vaan täynnä oman aikansa ihanteita, suruja, iloja, pelkoja ja toiveita.

Lotta Svärd -lehden vuosikertoja on luettavissa useammaksi illaksi ilman tunnuksia. Jos harrastaa kriisivuosien historiaa, tai tykkää vanhoista valokuvista, saa SA-kuvien selailuun menemään illan jos toisenkin. Mukana runsaasti lottakuvia!

Juho Wilska

Kirjoittaja on poliittisen historian oppiaineen tohtorikoulutettava, jonka väitöskirja käsittelee valkoisen Suomen kasvatusta ja perintöä. Väitöstutkimuksen keskiössä ovat kasvatusjärjestöjen lasten- ja nuortenlehdet. Väitöskirjahanketta rahoittaa Jenny ja Antti Wihurin rahasto.