Essee: Tupakoinnista, osa 1

Essee: Tupakoinnista, osa 1

ikään kuin tupakka kasvaisi maasta, tupakan päässä pieni kukka

”Tupakointi on mukavaa puuhaa.”

Näin kirjoitti kaveri vuosia sitten vaihtoehtoisiin varoitusteksteihin, joita liimaili omiin tupakka-askeihinsa. Päätimme silloin, että lopettaisimme tupakoinnin vasta kun osaamme puhaltaa renkaiden lisäksi kokonaisia savulaivoja, kuten Gandalf konsanaan.

Vuosien vieriessä savurinkulat pysyivät rinkuloina. Leukaa alkoi pakottaa.

Jonakin marraskuisena kahvihetkenä kerroin äidilleni: ”Pelkään lopettavani, jos luen Stumppaa tähän -kirjan”. Niinpä äiti osti minulle Allen Carrin jo entisten tupakoitsijoiden raamatuksi muodostuneen kirjan joululahjaksi. Luin kirjan joululomalla ja lopetin tupakoinnin kirjan ohjeiden mukaisesti. Ensimmäiset kolme päivää olivat vaikeimmat – monet muut saman läpikäyneet olivat oikeassa. Kirja antoi aineksia torjua oman pään hokemat, jotka yrittävät vakuuttaa minulle tupakoinnin olevan ihan ok.

”Olen tällä hetkellä liian stressaantunut lopettamaan.”

”Olen ollut jo X ajan polttamatta – on korkea aika palkita itseni savukkeella.”

”Kyllä ihmisellä täytyy jokin pahe olla, olenhan muuten niin hyvä ihminen.”

Kun havahduin itselleni selittelystä, minulla oli aina selityksen negatoiva vastaus valmiina. Onhan tupakointi loppujen lopuksi vain aivopesua ja nikotiiniriippuvuutta, eikä ollenkaan mukavaa puuhaa.

Ensimmäisinä päivinä aivopesu ilmeni nikotiinihirviön jatkuvana torjumisena. Toisin kuin Carr, en nähnyt hirviötä vatsassani, vaan silmäkulmassani pään vieressä inhottavasti pörräävänä tummanpuhuvana ökkömönkiäisenä, joka kuiski korvaani ihan hemmetin ärsyttävästi. Läimäyttelin sen säännöllisin väliajoin kauemmas. Välillä tarvittiin enemmän voimaa, välillä se uskoi jo nyrkin väläytyksellä. Pahimman hetken koin kolmantena päivänä baarissa, jossa olin kavereiden kanssa pelaamassa pöytäjalkapalloa. Olin juonut pari olutta. Nikotiinihirviö muuntautui itseni näköiseksi äidilliseksi hahmoksi, joka oli täydellisen rauhallinen ja kärsivällinen. Itse muutuin jalkaa polkevaksi kauhukakaraksi, joka parkui lattialla huutaen: ”Äitii!! Miksi en saa polttaa? Byäääääääh!! Anna mun polttaa!! Miksi, miksi, miksiiiii???” Havahduin tästä mielentilasta, kun muistin minkä takia parun lattialla. Saadakseni myrkyttää keuhkojani ja koko kehoani. Aiemmin samana päivänä olin melkein itkenyt ilosta, kun huomasin hengittämisen olevan helpompaa.

Aivopesu toimii molempiin suuntiin. Carr aivopesi minut irti tupakasta – tai ainakin suhtautumaan siihen eri tavalla kuin ennen. Aivopeseydymme kuitenkin jatkuvasti uudelleen. Ellemme pidä varaamme, aivopesu on tapahtunut jälleen vastakkaiseen suuntaan.

Kuten arvata saattaa, aloin kuukausien myötä hiljalleen lipsumaan. Vakuuttelin itselleni, että tupakointi on ihan ok hyvin erityisissä tilanteissa. Kuten silloin, kun satun kotiteatterini toimistolle keskelle kriisipalaveria ja tunnen olevani pyörremyrskyn silmässä, asian ytimessä, hetkessä, jossa luodaan historiaa. Tilanteessa, jossa hätkähdetään, kun puhelin soi. Silloin annan itselleni luvan pummia tilamestarilta tupakan. Niin kuin myös silloin, kun juttelen mielenterveysongelmista kärsivän kaverini kanssa. Sympatiasta menen hänen kanssaan tupakalle – tuntuisihan liialliselta itsensä korottamiselta näyttäytyä tarpeeksi vahvana olla polttamatta. Tai laivalla. Tai tietenkin humalassa, jolloin on ihan luvallista menettää arvostelukyky. Kuinka juhlallista onkaan vetää tuhansia erilaisia kemikaaleja keuhkoihinsa! Olisi vain pidettävä huolta siitä, että en enää polta päivittäin – tai juo itseäni humalaan, jotta saisin polttaa.

Ensimmäiset lopetuksen jälkeiset savut vedin ja siten merkityksellisin repsahdukseni tapahtui siinä samaisessa pöytäjalkapallonkatkuisessa kapakassa, jossa menin kaverin seuraksi ulos. Hän poltti, ja ilmaisin tupakanhimoni. Hän tokaisi: ”Eihän sillä ole mitään väliä poltatko vai et”. Vanha kunnon nihilistikaveri, hänelle se taisi silloin tosiaan olla totta. Vaikka lause saattoi olla hänelle pieniä sanoja, minulle lausahdus oli käänteentekevä: mieleni etsi epätoivoisesti reittiä argumentoida tupakan viihdekäytön ja julkisauhuttelun puolesta.

”Ei kai yksillä savuilla nyt ole väliä”, ajattelin, ja tartuin kaverin tarjoamiin jämiin.

Hiljalleen nikotiinista tuli jälleen aivojen rakennetta myöden arkinen päihde.

Ei todellakaan ole olemassa yksiä savuja.

Tupakoinnista on Dialogiblogin kolmeosainen kaunokirjallinen esseesarja tupakoinnista ja tupakoinnin lopettamisesta.

Seuraavassa osassa pohditaan tupakoinnin juurisyitä. Tupakoinnista, osa 2 julkaistaan 27.4.2021.

Suvi Puttonen rooliasussa

Suvi Puttonen

Projektityöntekijä, VTM
Sote-akatemia

Kirjoittaja on luovan kirjoittamisen aineopiskelija, entinen tupakoitsija sekä tieteen ja taiteen yhdistämisen vankkumaton edistäjä.

Tämän sivun alaosasta voit tilata ilmoitukset uusista julkaisuista sähköpostiisi.

Seuraa meitä: Facebooktwitterrssyoutubeinstagram
Jaa julkaisu: Facebooktwitterredditpinterestlinkedintumblrmail

2 Comments

  1. Pingback: Essee: Tupakoinnista, osa 2 – Dialogiblogi

  2. Pingback: Essee: Tupakoinnista, osa 3 – Dialogiblogi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *