Essee: Tupakoinnista, osa 2

Enaktivistit ajattelevat, että mieli ei sijaitse ainoastaan aivoissa, vaan koko ruumiissa. Koko ruumis kokee, ajattelee ja tuntee. Tämän lisäksi ihminen voi ikään kuin laajentaa mielensä ruumiin ulkopuolisiin esineisiin ja asioihin. Esimerkiksi sokea ihminen tuntee ensisijaisesti maan kepin päässä, ei keppiä. Tällaisten aistimista avustavien materiaalisten toimijoiden lisäksi ihmisen mieli laajentuu myös ajattelua avustaviin toimijoihin, kuten muistikirjoihin ja kalentereihin. Voimme myös kyseenalaistaa mielen materiaalisuuden – ehkä mieli on osa jotakin immateriaalista elämänenergiaa, jonka olemusta emme voi täysin objektiivisesti sisältä käsin tarkastella. Joka tapauksessa, sekä mielemme että kehomme (kehomielemme) on tupakasta riippuvainen. Tupakka on asia, jonka liitämme tai joka liittyy kehoomme ja mieleemme.

Kuten edellisessä tämän esseesarjan osassa mainitsin, aloin hiljalleen lipsua päätöksestäni lopettaa. Ainakin Allen Carrin mukaan olin edelleen riippuvainen, kun annoin syöpäkääryleelle pikkusormen silloin tällöin – ja olinhan minä. En ollut päässyt riippuvuuden juurille, vain välttelin sen toteuttamista.

Mitä siellä juurilla sitten piilee?

Muistan kaverin isän keltaisen omakotitalon keskellä peltoa ja pihan, joka oli täynnä remuavia teinejä. Minä olin yksi heistä. Coolit jäbät polttivat tupakkaa ja yhteen heistä oli aivan ehdottomasti tehtävä vaikutus. Olin 14-vuotias, melko humalassa, vailla huolta huomisesta. Menin savujonon hännille ottamaan osani suusta suuhun siirrellystä tupakansavusta. Kaveri hengitti savut suuhuni ja yritin hengittää sisään. Aloin yskimään. Savu oli pahaa.

Seuraavissa bileissä kaveri opetti hengittämään savua keuhkoihin oikein ja totesin: ”Ei se ollutkaan niin pahaa, kuin ajattelin”.

Jälkikäteen ajateltuna aivan kammottava reaktio.

”Ei se ollutkaan niin pahaa, kuin ajattelin!”

Lopulta kaiken juurella on varmasti hyväksynnän tarve ja tarve kuulua joukkoon.

Noihin ensimmäisiin savuihin saattoi liittyä myös persoonani: olin kokeilunhaluinen, sosiaalinen ja spontaani. Tupakointi oli melko tavallista piireissä, joissa liikuin ja kodista irtautumisen tarve suuri. Muistan elämäni varrelta hahmoja, jotka ovat edistäneet tupakointiani. Tanssiopettaja, joka kävi tuntien välissä hermosauhuilla. Kielimatkalla tapaamani toinen suomalainen, jolla oli yhtä pahat niksat. Henkilöitä, jotka ostivat alaikäiselle tupakkaa. Teinibileet olivat jännittäviä ja kuolemattomuuden illuusio huipussaan. On kestänyt kauan, että se on karissut pois.

Jäin kiinni tupakoinnista vielä kotona asuessani. Äidin huolestunut ja hyväntahtoinen luento tupakoinnin terveyshaitoista ei paljon painanut kääryleen tuoman turvallisuuden ja vapauden tunteen rinnalla – kääryle oli osa kapinaani. Kuten olemme huomanneet, paradoksaalisesti tuosta vapauden symbolista muodostui vuosien saatossa pahimman luokan vankila.

Tiesittekö muuten, että nikotiini on tupakkakasvin hyönteismyrkky?^⁠1 Nikotiini siis puolustaa kasvia kaikenlaisilta kuoriaisilta ja mönkiäisiltä, mutta meidät se koukuttaa hyvin tehokkaasti. Kasvavat nikotiiniannokset muuttavat aivojen rakennetta. Nikotiinireseptoreiden määrä kasvaa ja välittäjäaineiden normaali toiminta muuttuu.^⁠2 Siksi lopettaessani tupakoinnin toistamiseen nikotiinihirviö huusi pääni vieressä ravintoa: ”Ääää! Kuolen tänne ellet syötä minua! Mikä sinua vaivaa? Etkö halua pitää elossa parasta ystävääsi! Et voi tehdä tätä minulle! Byäää!”

Tupakoinnin lopettaminen vaatii röyhkeyttä kuihduttaa tuo hirviö olemattomiin.

Riippuvaisina luulemme tupakoinnin avustavan ajatteluamme esimerkiksi lisäämällä keskittymistä, rentouttamalla ja toisaalta piristämällä, auttamalla stressinhallinnassa – ja mitä vielä – mutta uskoisin koukuttavuudessa keskeisimmän asian olevan sen, että tupakka laajentaa tuntoaistiamme – niin ulkoisesti kuin sisäisestikin.

En minä ainakaan oikeasti tupakoinut sen vuoksi, miltä tupakka maistuu tai tuoksuu. Onhan tupakan maku ja tuoksu ensikokemuksena aivan karmaiseva. En kai oikeasti tupakoinut sen vuoksi, miltä tupakointi näyttää. Populaarikulttuuri on saattanut syöttää meille propagandaa pehmeästi leijailevasta kauniista savukiehkuroista ja seksin jälkeisistä jaetuista savukkeista – mutta onhan tupakointi todellisuudessa aivan saakelin typerännäköistä toimintaa. Tehdä nyt itsestään sisältä mustuva savupiippu ja leikkiä lohikäärmettä.

Tuntoaisti sen sijaan, se jättää jäljen. Kaiken muun sain psyykattua itselleni iljettäväksi ja säälittäväksi, mutta edelleen kaipasin sitä tunnetta, kun savu valuu keuhkoihini. Halusin tuntea tutun ja turvallisen tupakan sormieni välissä ja huulillani. Halusin sormilleni käärinnän tuoman näpertämisen tyydytyksen. Uskon, että tuo kehollinen turva ja tuttuus on lopulta se kaikkein juurtunein tekijä.

Lopulta opin, että enemmän kuin savua, haluan raitista ilmaa imujen välissä. Enemmän kuin tupakkaa huulillani, haluan toisen ihmisen kosketusta. Enemmän kuin sätkän vääntämistä, haluan nähdä kätteni jäljen.

Niinpä: ainut, joka meitä estää lopettamasta on pelko.

Tupakoinnista on Dialogiblogin kolmeosainen kaunokirjallinen esseesarja. Seuraavassa osassa pohditaan tupakoinnin maailmanlaajuisia vaikutuksia ja lopetetaan vihdoin. Tupakoinnista, osa 3 julkaistaan 18.5.2021.