Minut pysäytti viime vuonna sosiaalisessa mediassa nuorille tukihenkilöitä järjestävän Tukenasi ry:n vastaavan koordinaattorin Liisa Loven julkaisu. Loven asiakkaana ollut nuori oli kirjoittanut tukihenkilölleen kiitosviestin pitkän tukisuhteen päättyessä. Koskettavassa viestissä erityisen pysäyttävää oli se, mitä viesti kertoo vaikuttavuudesta ihmissuhdetyössä, ja toisaalta myös millä tavoin palvelujärjestelmämme rivien välistä kuvautuu.
Nuoren luvalla jaan otteita tekstistä myös tässä. Viesti alkaa näillä sanoin:
”Mulle on sisäistynyt tän vuoden aikana mieleen kysymys; ”Mitä seuraavaksi?” – – Nyt toi kysymys tulee mun mieleen monenlaisissa hetkissä ja helpottaa arkea. Se kysymys vie eteenpäin vaikeassakin olossa.”
Kysymys ”mitä seuraavaksi?” voisi yhtä lailla olla vaativa ja ahdistava. Turvallisessa ja myönteisessä tukisuhteessa kysymyksestä kuitenkin muotoutuu eteenpäin rohkaisevalla ja uteliaalla tavalla ohjaava voima. Keskeinen on siis tämä lauseen merkitys nuorelle itselleen, mikä tekee muutoksesta systeemisen – filosofi Esa Saarinen (2021) kuvaisi ilmiötä hellän dynaamiseksi vaikuttavuudeksi.
Emme vielä tiedä, mitä tällainen tietoisuudessa leijaileva myönteinen kysymys pitkällä tähtäimellä voi juuri tämän nuoren elämässä saada aikaan. Ja mikäli työskentelyn vaikuttavuutta mitattaisiin vain lyhyen aikavälin konkreettisilla tuloksilla, ei muutoksen siementä välttämättä tule huomanneeksi.
Viesti jatkuu tarkemmalla kuvauksella siitä, millaisista asioista nuori on kokenut hyötyvänsä:
”Mua on auttanut tosi paljon se, että oon saanut höpistä asioita ääneen ja jäsennellä yhdessä elämän osa-alueita. Olit myötätuntoinen ja viisas ääni oman vaativuuden keskellä – -.”
”Mulle on ollut tärkeä kokemus, et joku kontakti perustuu mun hyvinvoinnille ja sen edistämiselle. Tää on tehnyt mulle hyvää. Hoitokontaktien myötä mulle on tullut vääristynyt kuva siitä, että tuun nähdyksi ja kuulluksi vain silloin kun on paha ja vaikea olla, mut vähitellen se usko väistyy. – – On ollut ihanaa iloita yhdessä arjen onnistumisista, koska muualla keskitytään liiaksi vaikeuksiin, mikä on toki ihan ymmärrettävää.
Välillä myös pelkäsin, että kaikki tää sähellys ja huonovointisuus ois karkottanut sut (en oo tottunut, että mun pahaa oloa kestetään), mut kaikesta huolimatta olit valmis jatkamaan mun kanssa ja arvostan sitä todella!”
Viestin perusteella nimenomaan tukihenkilön läsnäolo, kiinnostus, myötätunto ja myönteisyys ovat olleet kannattelevia tekijöitä vaikeuksien keskellä. Sen sijaan hoitokontakteissa nuori on kokenut tulevansa nähdyksi vain vaikeuksien kautta. Samanaikaisesti yleinen kokemus elämästä on, ettei pahaa oloa kestetä, vaan sen näyttäminen voi johtaa hylkäämiseen.
Erityisen pysäyttävää nuoren viestissä oli kokemus siitä, että juuri tukihenkilökontakti perustuu hänen hyvinvointinsa edistämiselle. Rivien välistä on ymmärrettävissä, ettei tällaista kokemusta ole ainakaan yhtä kirkkaasti hoitokontakteissa välittynyt, vaikka epäilemättä se on ollut tavoitteena.
Nuoren viesti on toki yksittäisen ihmisen kokemus, eikä siten yleistettävissä kokemukseksi koko palvelujärjestelmästä. Kuitenkin työssäni sosiaalityöntekijänä olen kohdannut satoja asiakkaita, ja viestin sisältö vahvistaa omia havaintojani: palvelujärjestelmämme ei lähtökohtaisesti ole varustettu vastaamaan ihmisten psyykkisiin ja sosiaalisiin perustarpeisiin, ja mahdollistamaan tätä kautta toteutuvaa inhimillistä kasvua (kts. Kaufman 2020).
Sosiaalityöntekijänä olen nähnyt tilanteen toistuvasti. Nuoret jäävät pyörimään erilaisten määräaikaisten tukitoimien rattaisiin, tulevat määritellyiksi ongelmiensa kautta. Suuremmissa kaupungeissa nuorille on tarjolla jo paljon palveluita, ja kun ne eivät edelleenkään tunnu riittävän, kehitellään lisää. Tilanne on eskaloitunut siihen, että palveluista ja hankkeista kartalla pysyminen vaatii omat työntekijänsä. Vähemmän puhetta näkee kuitenkin siitä, miten jo olemassa olevat palvelut todella vastaavat nuorten tarpeisiin. Uusien palveluiden kehittämisen sijaan olisikin tärkeämpää kehittää nykyisiä palveluita ja niiden välistä yhteistyötä.
Nykyisessä palvelujärjestelmässämme palvelut on pilkottu osiin asiantuntemuksen lähtökohdista, sen sijaan että asiantuntijuus järjestettäisiin asiakkaan tarpeiden ympärille. Voimavarakeskeisyydestä puhutaan paljon, mutta käytännössä monet asiat, työssä käytettävistä lomakkeista lähtien, ohjaavat ammattilaista pysähtymään nimenomaan ongelmien äärelle.
[T]ukihenkilön läsnäolo, kiinnostus, myötätunto ja myönteisyys ovat olleet kannattelevia tekijöitä vaikeuksien keskellä.
Nuoren viestistä kuitenkin piirtyy esiin ilmiö, jossa ihmiselle avautuu kokonaan uusia horisontteja, kun hän tulee nähdyksi myönteisessä valossa ja samalla kokonaisena – haavoittuvuuksineen ja vahvuuksineen. Siinä missä viesti on kirjoitettu vapaaehtoiselle tukihenkilölle, on yhtä lailla esimerkiksi psykoterapian piirissä kertynyt tieteellistä näyttöä nimenomaan vuorovaikutuksen laadun merkityksestä hoidon vaikuttavuudelle (kts. esim. Wambold 2015).
Sosiaalityössä on kyse sosiaalisissa suhteissa rakentuvasta käytännöstä, jonka toimivuus ja tuloksellisuus riippuvat ratkaisevassa määrin juuri suhteiden laadusta (Arnkil & Seikkula 2014). Vuorovaikutuksessa rakentuvan kokonaisvaltaisen myönteisen muutoksen dynamiikan tunteminen on nähdäkseni juuri sitä sosiaalisen asiantuntemusta, joka on toistuvasti sote-uudistuksessa jäänyt sivuun. Terveydenhuollosta sosiaalialan töihin siirtynyt Päivi Viitanen-Marchegiano kuvaa kiinnostavalla tavalla kokonaisvaltaisen ymmärryksen avautumista:
”Kun mä tulin terveydenhuollosta sinne sosiaalipuolelle, ni kyllä mulla meni varmaan ensimmäiset vuodet siihen kun mä ihmettelin, että eiks täällä tehdä mitään. Täällä vaan niinku, nyökytellään päätä ja hyysätään. Koska terveydenhuollossa, siellä toimitaan. Siellä on joku asia, mikä pitää saada korjatuksi, ja se tehdään. Mut sit meni, no ehkä kymmenen vuotta, siihen että mä ymmärsin, että hei täähän se juttu on. Täällä kuunnellaan koko ihmistä, täällä sosiaalipuolella.”
Kätilö Päivi Viitanen-Marchegiano – Sivulauseessa, lastensuojelu -podcast 25.10.2022
Erityisesti nyt sote-palveluiden kriisiydyttyä tarvitsemme erilaisia, toisiaan täydentäviä näkökulmia ymmärtämään ihmiselämän kompleksista kokonaisuutta. Vastikään toteutunut sote-uudistus onkin hyvä lähtökohta terveydenhuollollisen ja sosiaalisen ymmärryksen yhdistämiseen uudella tavalla. Yleinen havainto kuitenkin on, että sosiaalisen rooli on vielä kapea – kenties viime vuosina jopa entisestään kapeutunut. Tätä kehitystä on sinänsä helppo ymmärtää, kun ajattelee, miten mittaamattoman arvokkaita edistysaskeleita terveydenhuollossa on kautta aikojen otettu fyysisten sairauksien hoidossa.
Tarve siirtää painopistettä oireisiin ja ongelmiin keskittymisestä kokonaisvaltaiseen hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseen edellyttää meiltä uudenlaista ajattelua.
Samalla tarve siirtää painopistettä oireisiin ja ongelmiin keskittymisestä kokonaisvaltaiseen hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseen edellyttää meiltä uudenlaista ajattelua. Hyvinvoinnin ja terveyden edistämisessä ei ole kyse irrallisesta tehtävästä, vaan koko palvelujärjestelmämme ja yhteiskuntamme toimintakulttuurin muutoksesta. Nuoren viesti ja sen rinnalla puhe nuorten mielenterveyden kriisistä vahvistavatkin mielessäni kysymystä siitä, onko meillä vielä riittävää jaettua ymmärrystä hyvinvoinnin sosiaalisesta rakentumisesta?
Mikä todella tuottaa kokonaisvaltaista myönteistä muutosta ihmisten elämässä pitkällä tähtäimellä?
Missä määrin palvelujärjestelmämme edistää hyvinvointia, ja toisaalta millaiset asiat palvelujärjestelmässä voivat tahattomasti jopa estää myönteistä muutosta?
Millaisen ihmiskäsityksen ja uskomusten varaan olemme palvelujärjestelmän rakentaneet, ja millä tavoin se suuntaa huomiotamme?
Viestin kirjoittanut nuori on saanut elämäänsä kannattelevaa tukea vapaaehtoiselta tukihenkilöltä. Palvelujärjestelmämme resurssit taas on voimakkaasti suunnattu ongelmien ympärille rakennettuun ammatilliseen tukeen, jossa ihmisyys tunnutaan pilkkovan aina vain pienempiin palasiin ja prosesseihin. Tällä painotuksella järjestelmä ei kuitenkaan vaikuta vastaavan parhaalla tavalla ihmisten perustarpeisiin, kuten mahdollisuuteen myönteisiin ja merkityksellisiin ihmissuhteisiin, omaan toimijuuteen ja liittymiseen osaksi turvallisia yhteisöjä (kts. Kaufman 2020).
Vahva ammatillinen osaaminen on Suomessa sote-palvelujärjestelmän kiistattomia vahvuuksia. Miltä tämän ammattitaidon hyödyntäminen voisi näyttää kontekstissa, joka ei ole lähtökohtaisesti rakennettu vain reagoimaan rajattuihin ongelmiin, vaan edistämään kokonaisvaltaista hyvinvointia ja inhimillistä myönteistä muutosta vastaamalla pitkäjänteisesti ihmisten fyysisiin, psyykkisiin ja sosiaalisiin perustarpeisiin?
Olisiko sosiaalisen asiantuntijuus parhaimmillaan silloin, kun yksilötyön rinnalla painottuisi vahvemmin yhteisöjen voimavarojen vahvistaminen?
Miltä tällainen palvelujärjestelmä voisi konkreettisesti näyttää?
Karoliina Hiltunen
VTM, Sosiaalityöntekijä
Varsinais-Suomen tulevaisuuden sosiaali- ja terveyskeskus -hanke
Karoliina Hiltunen työskentelee tällä hetkellä kehittämistehtävissä. Hän keskittyy erityisesti kehittämään rakenteellista sosiaalityötä, joka on sosiaalihuoltolain mukaisesti tiedon tuottamista asiakkaiden tarpeista, ja niiden yhteiskunnallisista yhteyksistä. Keskeinen Karoliinan työtä ohjaava kysymys on se, miten rakennetaan sosiaalisesti ja ekologisesti kestävää palvelujärjestelmää ja yhteiskuntaa.
Lähteet:
Arnkil, Tom Erik & Seikkula, Jaakko (2014) ”Nehän kuunteli meitä!” Dialogeja monissa suhteissa. Tampere: THL.
Kaufman, Scott Barry (2020) Transcend: the new science of self-actualization. New York: TarcherPerigee.
Saarinen, Esa (2021) Filosofia ja systeemiajattelu -luentosarja. Aalto-yliopiston podcast, Spotify.
Wampold, Bruce (2015) How important are the common factors in psychotherapy? An update. World Psychiatry. Oct; 14(3): s. 270–277. Saatavilla osoitteessa https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC4592639/
Seuraa meitä:
Jaa julkaisu:
Pingback: Sosiaalisesti kestävä kehitys rakennetaan perustarpeiden ymmärryksen pohjalle – Dialogiblogi