LANUPS-hankkeen tutkijat Katariina Löfblom (TY) ja Eeva Timonen-Kallio (Turku AMK) keskustelevat kodinomaisuudesta lastensuojelun sijaishuollossa. Minkälaisia ristivetoja syntyy kodinomaisuuden vaatimukselle laitosympäristössä? Mitä kodinomaisuus tarkoittaa nuoren näkökulmasta? Entä ammattilaisen näkökulmasta? Podcast on viimeinen osa LANUPS-hankkeen podcast-sarjaa, jonka muut jaksot voit kuunnella täällä.
Tekstivastine
Äänitteen kesto: 45 min
Litterointimerkinnät
| sa- | sana jää kesken |
| (sana) | epävarmasti kuultu jakso puheessa tai epävarmasti tunnistettu puhuja |
| (-) | sana, josta ei ole saatu selvää |
| (–) | useampia sanoja, joista ei ole saatu selvää |
| , . ? : | kieliopin mukainen välimerkki tai alle 10 sekunnin tauko puheessa |
[taustamusiikkia]
Miespuhuja: Yhteinen ääni on Turun yliopiston podcast, jossa keskustellaan ajankohtaisista aiheista monialaisesti. Tämän jakson tuotti sote-akatemia.
[taustamusiikki loppuu]
Katariina Löfblom: Tervetuloa kuuntelemaan podcast keskustelua. Meillä on aiheena tänään kodinomaisuus lastensuojelun sijaishuollon ideaalina ja käytännön toteutuksena. Ja tähän aiheeseen on kolme tämmöst päänäkökulmaa. Ensinnäkin ammattilaisen osaaminen, sitten on lanups-aineisto, jossa on nuorten näkökulma kokemuspohjaisesti ja sitten on lastenkodin työntekijöiden näkökulma kolmantena. Ja keskustelijoina on Katariina Löfblom, joka on tutkijana tässä projektissa ja sitten –
Eeva Timonen-Kallio: Sitten hei, vaan kaikille. Eeva Timonen-Kallio Turun ammattikorkeakoulusta. Toimin siellä yliopettajana ja Lanups-hankkeessa tutkijana.
Katariina Löfblom: Ja me alotellaan tästä… ihan keskustelemalla siitä, että miten lastensuojelulaissa sanotaan lasten kasvuympäristöstä. Että suomalainen lastensuojelulakihan perustuu siihen lapsen etuun ja mitä se sitten tarkoittaa käytännössä‚ niin lapsen etua arvioitaessa tulisi kiinnittää huomiota siihen, miten eri toimenpidevaihtoehdot ja ratkaisut turvaa sille lapselle sellasen tasapainoisen kehityksen, hyvinvoinnin, sekä läheiset ja jatkuvat ihmissuhteet. Sitten mahdollisuuden saada ymmärrystä ja hellyyttä ja tämmöstä iän ja kehitystason mukaista valvontaa ja huolehtimista. Hänelle pitäs olla taipumuksia ja toivomuksia (vastaavaa) koulutusta ja ympäristön pitäisi olla turvallinen kasvaa ja kehittyä. Ja tämmöstä henkisen ja ruumiillisen koskemattomuuden takaamista myöskin hänelle. Itsenäistyminen, kasvaminen vastuullisuuteen on myös yksi tällainen tavoite, sekä mahdollisuuksia osallistua ja vaikuttaa omissa asioissa. Ja sitten vielä on tämmöinen kielellinen, kulttuurin ja uskonnollisen taustan huomioiminen siinä arjen työskentelyssä. Näiden kaikkien ominaisuuksien ja piirteiden pitäs näkyä siinä käytännön työssä, että lapsi tavallaan sais sitä omaa kasvua tukevaa huolenpitoa.
Eeva Timonen-Kallio: Ja kyllähän nämä määritelmät tässä juuri kuvaa sitä, että mitenkä se lapsen hoito ja kasvatus pitäis olla hyvin tämmöstä kodinomaista ja hyvin tämmöstä monitahoista, jossa huomioidaan lapsi kokonaisena yksilönä ja henkilönä, jolloin… tämä kaikki, mitä tossa laissa juuri luettelit‚ niin täytyy turvata siinä lapsen arjessa.
Ja sit jos mietitään taas lastenkotityöntekijöiden osaamista, niin kyllähän tämä melkonen lista on, joka sitten jokaisen lapsen kohdalla pitäisi toteutua. Et useinhan… lastenkotityöntekijät sanookin sitä, että heidän työtään ja heidän osaamistaan on kaikki se, mikä kuuluu lapsen elämään. Eli juuri niin kuin perheessä eletään, kokonainen lapsi ja kaikki lapseen liittyvät hyvinvoinnin osa-alue täytyis toteutua.
Katariina Löfblom: Kodinomaisuus on myöskin tällanen niinku ideaali. Ja tämä on hyvin vaikea… ehkä mitenkään konkretisoida tai käsittein määritellä, koska meillä jokaisella on sellainen oma käsitys siitä kodista ja ideaali ikään kuin kerää niitä erilaisia ominaisuuksia, mitä kotiin kukin liittää, jota sitten lähenee. Ja kodinomaisuus pyrkii täyttää mahdollisimman monta näistä tietenkin, niistä ideaaleista, tulemalla mahdollisimman lähelle koko ajan sitä kotia ja ehkä nää tämmöset lapsen edun mukaiset tavoitteet itsessään on juuri sellaisia asioita, jotka toteutuessaan pystyisi vastaamaan aika hyvin sellaista käsitystä, mikä heidän yhteiskunnassaan on turvallisesta kodista ja siellä ympäröivistä sosiaalisista suhteista ja mahdollisuuksista.
Mut et sitten tietenkin se käytännön toteutus, mitä on erilaisissa laitoksissa, niin sitte tarkottaa taas… semmosia yhteisiä sääntöjä, jotka kuuluu sen instituution toimintakulttuuriin. Et siinä yhdistyy… sekä tällainen kodinomaisuus, jota ei oikeestaan määritä kauhean tarkat ja säädellyt säännöt, vaan pikemminkin tällainen vapauksien ja joustavuuksien perinne. Kun taas sitten instituutioiden toimintaa raamittaa yleensä yhteiset säännöt ja sellanen niiden noudattaminen ja kirjaaminen käytäntönä. Et siinä työntekijä joutuu neuvottelemaan koko ajan sitä suhdettansa näihin kahteen erilaiseen toimintaympäristöön.
Eeva Timonen-Kallio: Kyllä. Ja nimenomaan, jos puhutaan kodinomaisesta kasvuympäristöstä tai kodista kasvuympäristönä, niin kun puhuit siel on sääntöjä, mut sit ku me siirrytään tänne sijaishuollon puolelle ja laitoshuoltoon, niin siel on myös sääntöjä, mut sitten siellä on sellanen… tavallaan työkalupakissa käytössä, jota ei kotona ole. Elikkä rajoitustoimenpiteet. Et silloin ollaan jo aika kaukana kodinomaisuudesta, mutta sitten taas työntekijän kannalta voi ajatella, että se on yksi keino rakentaa sitä kodinomaista turvallista arkea.
Katariina Löfblom: Joo. Mielenkiintoinen piirre siinä on just se, että kotiin liitetään sellasii elementtejä, joita sen laitoksen pitäis myöskin pyrkiä tuottamaan, mutta ne keinot, millä laitos niitä pyrkii tuottamaan, on erilaiset kuin kotona, koska se laitoksessa toimivien ihmisten sosiaalinen suhde rakentuu eri tavalla kun perheessä niitten ihmisten väliset suhteet. Vaikka voidaan ajatella‚ et se ideaalina olis tietenkin se, et ne perustus läheisyyteen, tuttuuteen, tuntemiseen. Tällasiin asioihin. Ja että eletään arkee yhdessä, jolloinka se ihminen myöskin tulee sillä tavalla ennakoitavissa olevaksi, ettei… Et säännöt yleensä on just sitä varten, että koska ei oikeastaan tiedetä, kuinka ne muut toimii, mutta kun kaikilla on ne yhteiset säännöt‚ niin niiden avulla luodaan siihen sellasta turvallista ja ennakoitavuutta siihen arkeen. Et jouston mahdollisuudet aina vähenee sitä kautta, mitä enemmän on ihmisiä, jotka tuntee toisensa huonosti.
Eeva Timonen-Kallio: Niin ja jos miettii nimenomaan tätä laitosmaailmaa ja erityisesti nuorisokodeissa, niin yhteisöhän on tietyl tavalla liikkeessä koko ajan. Nuoria tulee, nuoria menee. Ja siinä kontekstissa ja niissä haasteissa, niin aika vaikeeta sitä kodinomaisuutta rakentaa ja säilyttää. Joka kyllä siis ilman muuta pitää olla se työn lähtökohta, mut siel on monenlaisia haasteita.
Että… mitä mieltä sä oot Katariina esimerkiksi siitä, että ku lapsi muuttaa nuorisokotiin, tulee sinne, niin hänelle sanotaan, että tämä on nyt sinun koti. Niin onko tämä niinku oikein sanoa sille lapselle? Koska siis sehän ei ole koti, niinkun sä tossa alussa sanoit, että kaikilla on jotenkin se oma ideaali kodista. Ni mä luulen, että monille lapsille ja nuorille se laitos ei tunnu kodilta.
Katariina Löfblom: Jos mä puhun ihan tän aineistoni pohjalta, niin yksikään nuori ei kauheesti kyl puhu siitä sijoituspaikkaa kotinansa. Että heillä on koti toisaalla. Mutta totta kai tän sijoituspaikan pitäis palvella sen kodin funktioita siinä mielessä, että he kokis siellä olevansa turvassa, ihan niinku he kokee olevansa kotonakin. Et heille löytyy se oma tila, missä he saa olla rauhassa, et heitä ei häiritä jostakin syystä taikka heidän semmosen lähipiirinsä tunkeuduta ilman lupaa.
Ja toi minkä otin esille se, että nuoret keskenään vaihtuu koko ajan, niin se on varmasti just sellanen hyvin rasittava kuvio näissä lasten sijoituspaikoissa. Että kontaktit on lyhyitä ja semmonen… Mietitään perheessä, niin ne jäsenet pysyy samana. Silloin niihin tietenkin oppii luottamaan ihan eri tavalla ja se voi muodostua niinku semmoseks luottamuksellisiksi ja tärkeeksi ne ihmissuhteet. Että jos ovi käy koko ajan‚ niin sellasessa paikassa lapsi ei uskalla välttämättä edes solmia samalla tavalla niitä suhteita, koska ne on katkeavia ne ihmissuhteet.
Eeva Timonen-Kallio: Joo. Tuli mieleen sellanenkin näkökulma tähän kodinomaisuuteen tai turvalliseen kotiin‚ että lasten ja nuortenhan on oman… kehityksensä kannalta hyvä tuntea, että he on turvallisia omana itsenään. Että vaikka on monenlaista ongelmaa ja traumaa taustallani niin silti, et saa olla omana itsenään ja saa reagoida niihin traumoihin ja siihen saa sitten apua ja tukea sieltä henkilökunnalta, ohjaajilta ja niin edelleen.
Katariina Löfblom: Kyllä, joo. Ja tuossa sitten tietenkin tää asettaa sinne työntekijöille tietenki kovasti vaatimuksia, että he pystyy tunnistaa sitä… lapsen käyttäytymisestä, et mitä se merkitsee erilaisissa tilanteissa. Et vanhemmathan tuntee lapsensa, koska he on kasvattaneet heidät useasti paljon paremmin sillä tavalla, että heille se on helpompaa, mutta vieraana kasvatustehtävässä olevaa lastenkodin ohjaaja esimerkiksi, ei samalla tavalla pääse kiinni siitä, et johtuuko se nyt hänen työstänsä vai johtuuko se siitä, että hänellä on aikasempia ikäviä kokemuksia, jotka herää hänen mieleensä vai mahdollisesti ulkoistaako hän jotain muuta ahdistavaa kokemusta tai et mistä se on. Ja silloin ehkä helposti voi tapahtua niin, et lapsi kokee, että häntä rangaistaan siitä, että hän ilmentää pahaa oloonsa, mikä ehkä sitten saattaa olla hyvin vaikea kokemus puolin ja toisin ja aiheuttaa siihen suhteeseen, sen ohjaajan ja lapsen välillä, et siihen ei muodostu semmoista ymmärrystä niin helposti. Koska ei tunneta niitä taustoja välttämättä niin hyvin.
Eeva Timonen-Kallio: Kyllä, kyllä. Ja varmaan tuohon turvallisuuteen liittyy sekin, et jos ajatellaan lastenkotia, nuorisokotia, jossa lapset asuvat‚ niin siellähän henkilöstökin vaihtuu ja vaikka ei vaihtuisikaan‚ niin se vuorokausi kuitenkin rakentuu työvuoroihin. Et sieltä tulee sellasta lisää sitä… aikuisia ja ihmisiä ja nuoren elämään ja maailmaan. Ja sitte toisaalta niin, myös nää nuorten… problematiikka edellyttää moniammatillista yhteistyötä. Et myös sieltä kautta tulee nuoren elämään uusia ihmisiä. Ni kyl siinä on‚ jos puhutaan täst turvallisuudentunteesta, että se on se koti se ympäristö, missä asutaan, mut myös ne ihmissuhteet, monet ihmissuhteet. Että niissä voisi kokea olevansa turvassa.
Katariina Löfblom: Niin. Ja jos me mietitään, miks koti paikkana erottuu muista paikoista‚ niin varmaan juuri siitä syystä, että ne henkilöt, jotka siellä asuu, on sille henkilölle tärkeitä. Et ne ei oo ketä tahansa satunnaisia ohikulkijoita, vaan kun hän tulee kotiin, ni hän saa olla juuri sellainen kuin hän on. Että jos häntä harmittaa jonku, niin hän saa näyttää sen harminsa ja hänen ei tarvitse kätkee niitä tunteitaansa. Siis sillä tavalla tietenkin perheet on erilaisia, et [naurahtaa] jossakin ei välttämättä saakaan ehkä ilmasta niit tunteita niin reippaasti ja kulttuurit on erilaisia‚ mutta jos mietitään sitä ideaalimallia siit kodinomaisuudesta, niin koti ehkä on sellanen paikka, jossa sä saat… olla just niin pahalla päällä, kun sä olet ja sä voit mennä sinne omaan huoneeseen ja laittaa sen huoneen oven kiinni. Et sulla löytyy semmonen oma tila on myöskin rauhottumiseen. Ja se ei oo sit keneltäkään, se ei haittaa, eikä sun tarvitse esittää välttämättä mitään muuta, ku sä olet sillä hetkellä.
Mut aina mitä enemmän siellä on sellasia henkilöitä läsnä, jotka on ikään kuin sen kodin ulkopuolisii jäseniä, niin sen vähemmän sä voit olla sellanen niinku… kiukkunen ja ärtynyt niinkun suhteessa niihin muihin ihmisiin ja sult odotetaan hyvää käytöstä esimerkiksi ja tietynlaista roolia. Ja kotihan muuttuu silloin myöskin julkisuuden tilaks, kun sinne tulee vieraita. Et sillä tavalla se on sosiaalinen ympäristö myöskin tilana. Vaikka se on yleensä koti, jossa saa olla miten sattuu, mutta jos sinne nyt tulee sitten vanhempien kutsumana kovasti vieraita ihmisiä, niin silloin ei voi käyttäytyä miten sattuu. Että silloin se tila aina muuttuu myöskin sen sosiaalisen kattauksen mukana hieman toisenlaiseks. Et se koti ei oo pelkästään tilaa, et se on myöskin niit sosiaalisia suhteita ja tunteita ja kokemuksia, mitä siinä tilanteessa on tapahtunu aikasemmin, jotka jotenkin vaikuttaa siihen olemiseen muutenkin.
Eeva Timonen-Kallio: Ehkä jos miettii just tätä sijaishuollon… kodinomaisuutta, ideaalia siitä, niin mua ainaki on helpottanut tai auttanut sellainen käsite, kun julkinen koti. Elikkä että siinä on sitä kodinomaisuutta niin pitkälle kuin vaan pystytään huolehtimaan, järjestämään, rakentamaan ja tekemään, mutta siinä on aina sitten se, että yhteiskunta on jollain tavalla puuttunut sen perheen ja lapsen elämään, ja lapsi on tai nuori sijoitettu lastensuojelun yksikköön tai sijaisperheeseen.
Ja varsinkin… sijaisperhe on ehkä vähän eri tilanne. Siellä ymmärtää ehkä sen kodinomaisuuden helpommin. Mutta jos sijotus tapahtuu, sanotaan nyt vaikka koulukotiin, ni kyl se lähestyy pitkälti tämmöst julkista kotia, jossa on sitten niitä sääntöjä ja jossa on niitä rajoitustoimenpiteitä tehdään ja jossa on yhä edelleen vaan enemmän, ehkä, niitä moniammatillisia yhteistyötahoja ja ihmisiä lapsen elämässä.
Et tämmönen julkisen kodin käsite auttaa mun mielestä ymmärtämään niinku sitä ammatillisuutta‚ mitä liittyy siihen hoito- ja kasvatustyöhön. Et se on julkinen, se dokumentoidaan, raportoidaan ja sitä arvioidaan. Että sitten aletaan olla jo niinku kaukana siitä kodinomaisuudesta, vaikka siihen pyritään edelleenkin.
Katariina Löfblom: Tossa aineistosta itseasias toi tulee niinku mielenkiintoisella tavalla esille. Se että milloinka se hyppäys on ollut kovin suuri siitä lapsen kodista, kun hänet on sijoitettu, jos hänet on sijoitettu, esim. omaa ikätasoa huomattavasti vanhempien lasten joukkoon tai jos niit lapsia hyvin paljon, niin silloin hän kokee, et se uusi ympäristö ei vastaa sitä hänen kotiympäristöänsä millään tavalla ja ne lapset on sosiaalisesti esimerkiks huomattavasti taitavampia tai omaksuneet sellasii kulttuurisia piirteitä, jotka hänelle on aivan vieraita. Ni silloin se hänen eronsa siitä alkuperäisestä kodista tähän julkiseen kotiin, ni on tosi iso harppaus ja hän kokee sen hyvin vieraaksi.
Että tätä vois miettiä. Tietenkin sitten kun lastensuojelussa nyt, jos on varaa näitä asioita pohtia‚ niin että miettis sitä, että tän sosiaalisen ympäristön merkityksen kautta myöskin sille lapselle. Että hän ei joutuisi kovin erinlaiseen sisarusparveen, (missä) [0:16:19] hän on tottunut toimimaan. Että jos on ollu vanhin lapsi ja kaikki lapset on ollu alle viisivuotiaita ja hän on itse ollut ehkä yhdeksän ja sit hänet sijoitetaan semmoseen teini-ikäiseen yhteisöön, ni se on hänelle hyvin radikaalisti erilainen ympäristö toimia.
Eeva Timonen-Kallio: Joo. Tuliko siellä aineistossa muuten, kertoko nuoret siitä, toiko esille sitä, just tämmöstä niinku ammatillista työtä ja kasvatustyötä? Et osasko ne nuoret sitä ollenkaan niinku arvioida, et minkälaisia nää työntekijät on?
Katariina Löfblom: Jos mä mietin niinku, miten he kuvas kodinomaisia työntekijöitä, erotuksena sellasista henkilöistä, joita he eivät kutsuneet kodinomaisiksi työntekijöiksi, niin he liittivät kyllä kodinomaisiin näihin työntekijöihin just tällasta vanhemmuuteen liittyviä piirteitä. Orientaatiota, et he olivat lämpimiä esimerkiksi, he antoivat enemmän huomiota niille lapsille, he saattoivat tulla jakamaan sitä arkee lasten kanssa, katsomaan heidän kanssa yhdessä ohjelmaa televisiosta, taikka osallistunut. Se oli enemmän yhteisöllistä se toiminta siellä. Heitä kuvattiin myöskin rennommiksi ja helposti lähestyttäviksi henkilöiksi.
Et sillä tavalla he oli astuneet semmosen virallisen työroolinsa ulkopuolelle ehkä enemmän, kun sit sellanen henkilö‚ jota ei kuvattu, vaan ehkä kuvattiin sitte pikemminkin sellaseks hyvin säännönmukaiseksi toimijaksi ja… tarkaksi henkilöks. Et tämmönen kodinomaisuus liitettiin pikemminkin tällaseen niinkun lasten näkökulmasta tuttuun ja tämmöseen rentoon toimijaan.
Ja sitten sellasiin myöskin, joka osaa sovittaa niitä sääntöjä jotenkin sen lapsen tarpeita ajatellen ja keksiä uusia keinoja. Jos oli hyvin jyrkät säännöt, mitä tehdään ja hän tiesi, et se aiheuttaa sille lapselle ehkä jotai ahdistusta, jos tätä sääntöä sovelletaan häneenkin‚ niin hän keksi siihen jonkun vastaavan version, joka sit ikään kuin palveli paremmin tän lapsen tarvetta. Että jos häntä pelotti se hiljainen tunti jossakin, niin hän saattoi sitten saada siihen huoneeseen jonkun ihmisen seuralaiseksi, että hänen ei tarvinnut pelätä sitä tilannetta. Et siinä huomioitiin ja sitten myöskin tällasii yksilöllisiä tarpeita kyllä. Että nää niinku myöskin liitty tähän kodinomaisuuteen.
Eeva Timonen-Kallio: Joo. Mä mietin taas sitä‚ että kun… tätä nyt sitten soveltaa sinne taas sinne laitosmaailmaan tätä kodinomaisuutta ja sitä, että työntekijät tietyllä tavalla ovat… tai ottavat lapset yksilöllisesti huomioon, ni sehän on taas sitten, tietyllä tavalla vaatii semmosta ammatillisuutta ja ammattitaitoo. Et osaa kalibroida sitä omaa toimintaansa ja säädellä omaa toimintaa lasten edun mukaisesti tai lapsen tarpeiden mukaisesti. Se varmaan on aikamoinen haaste ja osaamisen paikka. Et jälleen, että se yhteisö siellä kokee, että tämä on turvallinen ja kaikkia lapsia huomioidaan tasapuolisesti ja tasa-arvoisesti.
Katariina Löfblom: Joo. Tosta tuli vielä mieleen sellanenki, että kodinomaisissa ympäristöissä nämä lapset sai myöskin… silloin kun he kuvaavat, et se ympäristö oli kodinomainen, niin he sai myöskin säilyttää itselle tärkeitä esineitä. Esim. kännykkää ei takavarikoitu mitenkään säännöllisesti ja he saivat esimerkiksi sisustaa huonettansa jollain tavalla. Että heitä ei pakotettu kaikilla olee samanlaista. Et se tarkotti myöskin jollakin tavalla sen oman tilan muokkaamisen mahdollisuuksia siellä.
Että täähän, en tiedä kuinka paljon siihen on mahdollisuuksia. Varmaan pienissä yksiköissä siihen on enemmän mahdollisuuksia. Mut jotenkin se tila sai muuttua asukkaidensa mukana, että he sai käyttää mielikuvitustansa ja jos he koki jonkun esineen tärkeäksi itsellensä, niin he saivat sen tuoda mukanansa sinne tilaan ja sitä ei heiltä otettu pois. Esimerkiksi.
Eeva Timonen-Kallio: Nyt tulee mulla mieleen sellanen sanonta, että keittiö on kodin sydän. Ja nyt ihan viime aikoina on ollut täällä Turussa sellaista puhetta, että lastensuojelulaitoksista niin poistettaisiin tietyllä tavalla ne omat osastokeittiöt. Sen takia että siellä on näitä keittiötarvikkeita ja ne voi olla jossain kohtaa vaarallisia. Ja ollaan päätymässä tälläseen ratkaisuun, mutta mitä se sitten tarkoittaa kodinomaisuudelle?
Katariina Löfblom: Tästä itse tulee mieleen sellanen, että nuori kuvas myöskin kodinomaisena sellasta paikkaa, jossa sai mennä hakemaan jääkaapista itsellensä välipalaa silloin ku halusi ja se ei ollut lukollinen.
Että tavallaan, jos me mietitään kotia, ni kodissahan just tietyt asiat on valittavissa. Et niitä ei oo kielletty. Että tietenkin riippuu perheestä, mutta useesti lapsi voi hakea itsellensä välipalaa jostakin, mistä hän on saanut luvan hakee sitä. Et ne ei oo lukollisia ne kaapit ja esineet.
Ja sitte että ruokaillaan yhdessä, myöskin on sellanen asia ja sitten ehkä tehdään myöskin sitä ruokaa yhdessä. Että tässäkin aineistossa sitten sellasia tuli esimerkki, et sai mennä keittäjän luo esimerkiksi juttelemaan ja saamaan häneltä sitten jotakin. Niin ne myös koettiin sellasiks… lämminhenkisiksi paikoiksi just, koska ei oltu niin tiukkoja siitä, vaan et sellaset paikat, missä lapsi koki saavansa sellaista huomiota osakseen ja tunsi olonsa turvalliseksi, niin ne oli sallittuja.
Vaikka ne ei niinku ole, voida ajatella‚ et ne on niinku sellasia yleisiä sääntöjä, että niitä noudatetaan, mutta annettiin (semmosia) [0:22:58] henkilökohtaisia joustoja, jos koettiin, että ne auttaa sitä lasta siinä tilanteessa.
Eeva Timonen-Kallio: Eli juuri toi, kun sä sanoit, et auttaa sitä lasta siinä tilanteessa, ja se kodinomainen kasvuympäristö auttaa ja tukee lapsen kasvua. Niin onko tässä joku raja sitten, juuri tämä keittiö [naurahtaa], et jos ei sitä ole, niin mikä se sitten on se yhteisö tai mikä se on sitten? Voidaanko enää puhua kodinomaisuudesta? Todetaanko, että siinä kohtaa tämä kodinomaisuus ei auta näitä lapsia, vaan he tarvitsevat jotain erityyppistä… hoitoa, kasvatusta tai niin edelleen?
Katariina Löfblom: Niin en tiiä. Se on ehkä työntekijöiden ratkaistava… jotenkin se asia, että mitä se kodinomaisuus merkitsee. Et jos siit laitoksesta tehdään yhä enemmän laitosomainen, niin… ne piirteet jotenkin kasaantuu sit enemmän siihen laitosmaisuuteen, ku siihen kodinomaisuuteen. Et koti ymmärretään tietynlaisena paikkana‚ että tietenkin voidaan miettiä, et mikä voi kompensoida sen keittiön puutetta, et onko se sitte… joku olohuone, jossa sitte se ruoka tulee muualta, niin se ruoka tuodaan sinne kuitenkin. Se tarjoilukokemus on se, että siellä kuulustellaan taikka siis keskustellaan päivän tapahtumissa, niinku kotona useesti keskustellaan päivän tapahtumista ja jaetaan sitä, mitä itse kukin haluaa sitten kertoakin. Et nehän tuottaa just sitä tuttuutta ja semmosta, että ollaan aidosti kiinnostuneita siitä, mitä niitten lasten elämässä tapahtuu. Ettei ne oo vaan semmosii yöpymispisteitä, et jokainen omassa huoneessaan, vaan että vähän niinku kodissakin, niin on semmosta yhteistä mielenkiintoa muiden elämää kohtaa. Ja sitä jaetaan.
Ja yhteinen tekeminenhän on sitä sellasta, missä välittömästi syntyy semmosii kontakteja, jotka ei perustunu mihkään toimenkuvaan niinkään‚ vaan siihen yhteiseen tekemiseen.
Eeva Timonen-Kallio: Eli sun mielestä se, että laitoksessa ei ole keittiötä, ei välttämättä vaaranna sitten sitä lasten hoito ja kasvatuksen periaatteita. Et sen voi kompensoida mahdollisesti muulla.
Katariina Löfblom: Niin voihan sen kompensoida, mutta jos nyt mietitään itse, että mikä erottaa hotellihuoneen kodista, ni kyllä se ero siin on ilmeinen.
Eeva Timonen-Kallio: Kyllä ja tähän asti usein puhutaan siitä, että nimenomaan se arjen rutiinit ja se arkielämä on se, joka auttaa ja tukee lasta kasvussa ja niin. Kyl tää vähän kuulostaa erikoiselta, et ollaan päätymässä tämmöseen ratkaisuun. Että siitä arjesta häviää iso osa, kun ei tehdä yhdessä ruokaa, kun ei ruokailla yhdessä. Siis sitä ruokaa‚ joka on tehty yhdessä ja niin edelleen.
Katariina Löfblom: Niin. Kyl mä oon ihan samaa mieltä sinun kanssa tästä asiasta, että se on vähän niinku vietäs olohuonekki‚ et kohta se on vaan käytävä‚ jossa on makuuhuoneet. Niin se ei enää sitten muistuta kotia ja keittiö useesti on perheessä sellainen paikka, mihin kokoonnutaan tekee jotakin yhdessä, ja sitten on se olohuone ja se on toinen paikka. Että perhe useasti laittaa ruokaa yhdessä ja ne viettää aamiaista, syö yhdessä ja siellä keskustellaan monenlaisia asioita siellä keittiön pöydän äärellä. Että se on sosiaalinen tila, et se on yhteinen tila. Ja kuinka paljon sinne sit jää sellasii yhteisiä tiloja, jotka mahdollistaa semmosta sosiaalista toimintaa, niin se on sitten… mitä muuta sitten voidaan tuoda tilalle, niin se on hankala miettiä.
Eeva Timonen-Kallio: Juuri näin. Kyllä.
[taustamusiikkia]
Miespuhuja: Yhteinen ääni.
[taustamusiikki loppuu]
Eeva Timonen-Kallio: Puhuttaisko me vähän tosta. Mua kiinnostaa toi aihe, toi suhdeperustainen työ. Et mitä se on niinku vanhempana, siellä kodinomaisissa olosuhteissa, jossa ehkä on vielä se keittiö ja mitä se sitten on ammattilaisen osaamisena. Et jos ajattelee, että nuoret… useimmiten… Eikö niin, oon ymmärtänyt, oot puhunu täst, mitä nuoret kertoo arjestaan ja mitä ne odottaa työntekijöiltä‚ niin he toivovat, että heitä kohdellaan aika lailla tavallisina nuorina, joilla on tietyn tyyppistä taustaa ja problematiikka, mutta että se ei oo se ensimmäinen… jotenkin päihdeongelma, jonka kautta heidän kanssaan työskennellään, vaan se kokonainen nuori ja kokonainen lapsi.
Ni jos mietitään sitä kodinomaista lähestymistapaa suhdeperustaisessa työssä. Sitä kun työntekijä on ehkä enemmän vanhempi tai sitten kun… vaikkapa sijaisperheessä, mut sitten taas, että mitä se osaaminen tai se ihan käytännössä se työ on silloin, kun ollaan vaikkapa ehkä koulukodissa tai sitten tämmösessä lastensuojeluyksikössä, joka on enemmänkin tämmönen laitosmainen yksikkö. Niin juuri näistä johtuen, mitä me täs ollaan juteltu, niin minkälaista se osaaminen tai se suhdeperustainen työ, mitä kaikki elementtejä siihen liittyy silloin, kun se työympäristö on tämmönen julkinen koti, jossa se kodinomaisuus on ehkä jo…? Tai näyttäytyy tämmösenä laitosmaailmana, laitosympäristönä? Miten sitä nyt kuvais sitte.
Katariina Löfblom: Vois ajattella, et yks semmonen aika konkreettinen haaste, mikä tulee työntekijän näkökulmasta, on se odotusten erilaisuus. Että hän tulee töihin ja hänellä on tämmönen työntekijän asenne siihen. Mutta hän tulee töihin toisen tilapäiseen taikka aika pysyväänkin kotiin. Riippuen aina sen lapsen tilanteesta, et kuinka kauan hän on sijoitettuna siinä uudessa ympäristössä. Ja se on se lapselle se koti sillä hetkellä, vaikka hänen se alkuperäinen kotinsa on toisaalla. Mutta hän odottaa siltä aikuiselta, joka siihen tilaan tulee hänen lähellensä, että hän suhtautuisi häneen niinku vanhempi suhtautuu lapsen jossain määrin. Pikemminkin kun hän ois semmonen työn kohde. Et se on pikemminkin loukkaavaa ja esineellistävää ja se asenne on, et no hän nyt tulee vaan töihin. Et tää menee sitten, että se kiinnostus on silloin eri tavalla auki sillä lapselle, et hän on jotenkin toisarvonen, jos jotenkin ilmenee siitä, että häneen suhtaudutaan kuin työhön.
Et sillain sen ammattilaisen näkökulmasta haastaa häntä niin kuin miettimään sitä omaa toimintaa, et vaikka hän on työssäni, niin hänen pitäs koittaa koko ajan miettiä, et hän työskennellessään kuitenkin koittaa tehdä toisen tilaa kodiksi. Että huomioimalla tätä näkökulmaa siinä, jolloinka just toi, mistä puhuit siitä, että hän suhtautuu siihen lapseen myönteisesti ja avoimesti‚ eikä määritä häntä mitenkään ennalta tietynlaiseksi, niin on hyvin tärkeetä. Et lapsi haluaa tulla huomatuksi siinä hetkessä sellaisena kuin hän on, eikä jonkun kategorian edustajana.
En ihan muista mitään käytännön esimerkkiä siitä‚ mutta se oli hyvin tärkee se semmonen ammattilaisen asenne, joka oli niinku nuorta ja nuoren etua ajatteleva ja hyvää hänelle tarkoittava. Mikä tarkoitti sitä myöskin, että keskusteltiin myöskin sellaisista asioista, jotka anto sille nuorelle toivoo, ideoita omaan tulevaisuuteen. Et se laajeni semmosen välttämättömyyden kehästä pikemminkin ulospäin ja anto sille lapselle semmosta myönteistä signaalia siitä, minkälainen hänen elämänsä voi olla, minkälaisia ammatteja hän voi tavoitella, minkälaisia kouluja on. Se pikemminkin rikastutti sitä hänen kokemustansa, kuin että olis luokitellut hänet huonokäytöksiseksi ja hankalaks nuoreksi. Esimerkiksi tämä tulee mieleen.
Eeva Timonen-Kallio: Joo. Ja mä mietin vielä sitä, että kun… juuri luettelit tätä asennetta ja jokaisen lapsen kohdalla pitäisi toimia näin. Niin minkä tiedon varassa tämä ammattikasvattaja sitä työtään tekee? Että mikä on sen työn viitekehys tai tietoperusta, että siinä jaksaa ja pärjää?
Ja nimenomaan tämmönen pärjääminen, että pärjää siinä vaativassa työssään ja ammatissaan. Niin se on kans yks semmonen tärkeä asia, jota mä oon miettinyt paljon. Että mikä se on sitten työntekijän osaamisprofiili, minkälaisia asioita pitää osata, jotta pärjää siinä omassa työssään.
Katariina Löfblom: Toisaalta myöskin ne työn resurssit on hirveen tärkeitä. Että jos se suhde saa muodostua… ainakin nuoret kokee sen haittaavan semmosen jatkuvan vaihtuvuuden niissä työntekijöissä. Silloin ne suhteet jää lyhyiks. Et jos ne pysyy, niin silloin se saa kehittyä ja silloin pystytään tutustuu ja aluksi hankalalta näyttänyt suhde saattaa muodostua kauhean antoisaksi ja mielenkiintoseks, kun sitä on jaksanu vuoden. Et sillain se on ansaittava jotenkin se suhde sit myöskin.
Eeva Timonen-Kallio: Mut toi onkin mielenkiintoinen juuri, että tämä kodinomaisuus ja se ylläpito tai sen rakentaminen, ni voisikin tarkoittaa sitä, että on pitkät, pysyvät, luottamukselliset ihmissuhteet. Et siihen pyritään kaikin tavoin ja juuri, että resursoidaan työ, on työntekijöitä riittävästi ja… koulutettuja työntekijöitä.
Katariina Löfblom: Tietenkin aina sit vanhemmalla on just se, että koulutus koittaa kompensoida sen vanhemman semmosta kasvatushistoriaa suhteessa siihen lapseen. Et työntekijänä pystyy sitten taas ymmärtämään, jos on saanu hyvän koulutuksen lapsen oirehdintaan ja muuta tämmöstä, että vanhempi on elänyt sen lapsen kanssa ja sen takia hän tuntee lapsensa, mutta taas sitte ammattilainen saa koulutuksen kautta eväitä tunnista ja tutustua siihen lapseen. Että tietenkään vanhemmatkaan ei silti välttämättä ymmärrä lapsiansa [naurahtaa], vaikka he elävätkin niiden kanssa, mutta heillä on siinä mielessä parempi asema‚ että he ovat kuitenkin eläneet niiden lasten kanssa paljon pidempään siinä suhteessa, joka on sit voinu ollakin ongelmallinen suhde, mutta ammattilainen taas saa sen tiedon pitkälti oman tämmösen koulutuksensa kautta ja sitten soveltaen sitä ja lapsen kanssa keskustellen pystyy huomaamaan sen oman tietopohjansa soveltuvuuden siihen kyseessä olevaan suhteeseen.
Et se on semmonen jatkuva kehitysprosessi.
Eeva Timonen-Kallio: Joo, juuri näin. Joo. Ja jos ajatellaan sitä omaa perhettä tai kotia, ni siellähän… vanhempien tämmönen lasten kasvatus ja harkinta, miten heidän kanssaan toimitaan, niin ehkä perustuu enemmän semmoseen henkilökohtaiseen elämänhistoriaan. Että kun minä olin lapsi, niin meillä tehtiin näin tai tähän suuntaan. Mut sitten taas kun puhutaan lastensuojelun yksiköistä, niin siihen ammatillisuuteenhan sisältyy tämä oman toiminnan arviointi, jatkuva arviointi ja palautteen saaminen ja sitten muutetaan käytöstä ja suhde lapseen rakentuu sillä tavalla. Et se on jatkuvaa arviointia, jota lapsi ei ehkä sillä tavalla näe edes, mutta se on sitä ammattilaisen työtä.
Katariina Löfblom: Joo. Toi ehkä sitten tuottaa myöskin siihen ammattilaisen näkökulmasta sellasia haasteita. Et hän myöskin on siinä arvioitavana, kun hän tekee sitä työtänsä ja hän joutuu raportoimaan sitä suhdetta, mikä jollain tavalla tekee siitä suhteesta myöskin koko ajan enemmän tiedostetun, kun jos se ois niinku välitön kasvatussuhde lapsen ja hoitajan välillä esimerkiks. Et hän joutuu koko ajan miettimään niitä asioita tarkasti ja huomionko hän erilaisia asioita, et se tuo siihen ehkä… pakostakin tämmöset ihan painetta.
Eeva Timonen-Kallio: Painetta ja eettistä harkintaa, et miten kussakin tilanteessa tulisi toimia, jotta se lapsen etu toteutuu.
Katariina Löfblom: Tommonen luotettavan suhteen lisäksi siellä oli sit, nuoret toivo myöskin, että kuten itse sanoit, nostit esille ton asiantuntemuksen, niin myöskin tosiaan se, että he sais sellaista apua, mitä he tarvitsee juuri sillä hetkellä. Että jotenkin se työntekijän sellainen kyky oivaltaa siinä hetkessä, että täs on nyt lapsella menossa joku juttu tai joku tällainen ongelma, kriisiytyminen, et hän ei nyt käyttädy vaan huonosti, vaan silloin ymmärtää, et nyt on hyvä syy tarjota hänelle apua vaikka se lapsi ehkä kieltäytyisikin siitä ensiks. Koska yleensähän saatetaan olla, et mene pois. Torjutaan se tarjottu apu, mutta et sillä tavalla semmonen ammatillinen osaaminen ja semmonen tiedon tärkeys myöskin siinä roolissa on semmonen tärkeä, minkä nämä nuoret sit takautuvasti, ku he kertoo niistä, he ovat oivaltaneet sen, että semmonen on ollut erittäin hyvä tämmönen ohjaaja heille, joka ei ole poistunut paikalta, vaan on uudestaan kysyny siitä asiasta heiltä ja pystyny sitte auttamaan siin. Et on löytyny semmosta asiaan liittyvää osaamista. Ei välttämättä kaikilla ole, mutta ne joista on jäänyt sellainen hyvä käsitys, niin heiltä on löytynyt tämmöstä osaamista.
Eeva Timonen-Kallio: Ehkä sen osaamisen kautta jaksaa olla sinnikäs ja asettaa niitä pitkän tähtäimen tavoitteita.
Katariina Löfblom: Et jotenkin… sitä mä mietin, et kuin et se lapsen semmonen niinku mahdollisuus olla toimija. Niin kui paljon sille sit löytyy –
Eeva Timonen-Kallio: Toimija omassa elämässään.
Katariina Löfblom: Niin. Et hän pystyy vaikuttaa siinä ympäristössään, missä hän on ja tulee huomatuksi ympäristössä, missä hän on. (Se on aika) [0:38:30] peruslähtökohtia, mutta kotona yleensä lapset tulee jollain tavalla huomatuiksi.
Eeva Timonen-Kallio: Niin. Norjalaisethan tutkijat ne puhuu siitä, että lapsia pitää rakastaa. Et ei niinku… et se ammatillisuuskin on sitä, että se pitää löytää semmonen tunneside lapseen aina, jotta pystyy hänen hyväkseen tekemään töitä.
Katariina Löfblom: Joo.
Eeva Timonen-Kallio: Se on aika kova.
Katariina Löfblom: Se on aika hyvä vaatimuskin [naurahtaa]. Kun mietin sit useestihan se, nää hoitoalat ja muut, niin ne edellyttää siltä ihmiseltä just työntekijänä jotenkin erityistä sitoutumista sen toisen näkökulman huomiointiin. Ja useestihan työntekijät sit väsyy myöskin siihen jollain tavalla, että se työ on jotenkin niin tiukkatahtista. Heillä ei oo mahdollista antaa sitä, minkä he haluais.
Eeva Timonen-Kallio: Niin ja kun se on tunnetyötä. Tunteet menee vuoristorataa päivän mittaan, ehkä viikon mittaan. Niin se on siinä mielessäkin rasittavaa ja haastavaa. Olla niitten tunteitten kanssa tekemisissä ja koko ajan tietää, että… mun työnä on nyt auttaa ja tukea näitä lapsia ja nuoria kaikin mahdollisin tavoin ja sitten kuitenkin, niin voi olla, että väsyy siihen ihan täysin, koska sieltä ehkä sitä kiitosta tule. Päinvastoin, se voi olla aika kovaa haastamista, joka päivä kun menee töihin. Et siel mä joudun taas kohtaamaan sen tilanteen ja pitää vaan jaksaa. Ja nähdä tosiaankin sen päihdeongelman tai mielenterveysongelman tai käyttäytymisongelman ohi. Et siellä on persoona, siellä on lapsi, jossa on löydettävissä potentiaalia ja positiivisia asioita.
Katariina Löfblom: Ja tosta myöskin vielä se laajenee, et se ei ainoastaan se koti, jossa hän työskentelee tai pyrkii tavoittelee sitä kodinomaisuutta, mut sitten on vielä sen lapsen oma koti, jossa on ne vanhemmat ja jotka myöskin tuo sen oman jännitteensä sinne työpaikalle.
Eeva Timonen-Kallio: Kyllä, kyllä.
Katariina Löfblom: Kun he käyvät ehkä lastansa tapaamassa taikka jos perheen kans tehdään jotain yhteistyötä. Et sillä tavalla siin joutuu neuvottelee sitä omaa asemaansa moneen paikkaan ja hänellä on suhde siihen nuoreen, mutta siihen nuoreen on suhde myöskin niillä omilla vanhemmilla. Ja se saattaa haastaa just sitä suhdetta työntekijän ja lapsen välillä myöskin se vanhemman ja lapsen välinen suhde.
Eeva Timonen-Kallio: Nimenomaan. Kyllä, juuri näin.
Katariina Löfblom: Niin. Mitä se ammatillinen osaaminen on? Se on tietenkin se konkreettinen ja tärkein kysymys. Että onko se ammatillinen osaaminen myöskin sitä, että siinä on tilaa kuunnella sen nuoren näkemyksiä, esimerkiksi toiveita? Ja se tila, jossa sitä ammattia harjoitetaan, niin se huomioi sen nuoren toiveita ja se tulee vastaan sitä nuorta. Että jos se paikka, missä ne lapset asuu, on loukkaava siis jollain tavalla heidän omaan arvoonsa, että se ränsistynyt, homeinen talo, jossa ei kukaan aikuinen oikeasti haluaisi asua, eikä ne tilat ja ne huonekalut oo sellasii, et kukaa oikeasti tykkäis niitten ympärillä tehdä mitään. Ni jollakin tavalla, et se tilaa myöskin jollakin tavalla… viestittää siitä, että ne lapset on tärkeitä ja heistä pidetään huolta ja heille halutaan antaa mahdollisuus kehittyä siinä ympäristössä ja heidän toiveitaan otetaan huomioon ja he saa itse osallistua myöskin siihen tilan käyttöön ja suunnitteluun. Et ei oo siellä minään… lomamatkalla taikka missään sijoituksena sinänsä. Että he on aktiivisesti sen, osallistuu siinä ympäristössä toimintaan, niinku kodissa osallistutaan. Et se ei oo sellanen paikkaa passiivisuuteen, vaan se on semmonen kehittämisen ja läsnäolon paikka myöskin, koti.
Eeva Timonen-Kallio: Kyllä. Ja toi on tosiaan tärkeetä, et se on viihtyisä.
Katariina Löfblom: Niin.
Eeva Timonen-Kallio: Se on viihtyisä ja siihen voi vaikuttaa, minkä näköstä siellä on ja minkälaisia vaikka tauluja tai [naurahtaa] mattoja, mitä tahansa ja voi tuoda sinne ehkä sellasia esineistöä, mitä itse haluaa.
Katariina Löfblom: Ja vaikka ne säännöt voi olla niinku kurjia, mutta silloin kun on perusteltuja, niin varmaan kuten lapset perheessä, ni nuoret siellä hyväksyy sen, että jos sovitaan siitä, että viihtyisässä ympäristössä on puhdasta, niin silloin siihen kuuluu tietynlaiset tämmöset käytännöt, jotka myöskin antaa taitoja yhteiskunnassa toimimiseen niinku jatkon kannalta. Et ne ei oo turhia.
Eeva Timonen-Kallio: Mut toihan on taas sitten se kysymys, että onko kodinomaista silloin, kun sinne tulee laitoshuoltajat tai siivoojat, jotka siivoo.
Katariina Löfblom: Niin aivan. Joo, kyllä. Et sitä voi pohtia, et missä määrin tehdä laitos. Tehdäänkö niistä lapsista laitoslapsia just sitä kautta, et heiltä niinku hävitetään arjesta kaikki semmosten arkielämäntaitojen kehittymisen mahdollisuudet. Et jotenki kotihan kasvattaa myöskin niin kuin jäsenyyteen ja yhteiskunnassa toimimiseen.
Eeva Timonen-Kallio: Nimenomaa ja myös sijaishuollon tulee kasvattaa yhteiskunnan jäsenyyteen ja kansalaisuuteen ja nimenomaan niitä arjen taitoja kasvattaa. Joo.
Katariina Löfblom: Et sillä mä aattelin, et toi kodinomaisuus pitää sisällään hirveän paljon asioita ja niitä on tärkeää pohtia, että mitä se merkitsee.
Eeva Timonen-Kallio: Kyllä.
[taustamusiikkia]
Miespuhuja: Yhteinen ääni.
Seuraa meitä:
Jaa julkaisu:
