Näen aina punertavia sävyjä, kun kuulen ihmisten esittävän ”nyt sinun pitää ottaa itseäsi niskasta kiinni” -tyylisiä ilmaisuja. Metsään mennään ainakin kahdessa asiassa:
1. Yleensä tällainen ilmaus esitetään hyvin vajavaisilla, lähinnä olettamuksiin pohjautuvilla tiedoilla, jolloin korrelaatio aktuaaliseen tilanteeseen on kyseenalainen.
2. Mitä ”niskasta kiinni ottamisella”, ts. eräänlaisella ryhdistäytymisellä varsinaisesti halutaan saavuttaa? Mitkä ovat ne konkreettiset toimenpiteet, joilla ryhdistäytyminen toteutuu ja onko ilmaisun vastaanottajalla ylipäänsä keinovalikoimaa näiden asioiden toteuttamiseen?
Pohdittuani asiaa olen tullut siihen johtopäätökseen, että nämä tyhjät fraasit, joilla ei ole mitään relevanttia merkitystä, ovat lähimmäisen inhimillisiä hätähuutoja toista kohtaan. Tunnistetaan ahdinko ja vilpittömästi haluttaisiin auttaa, mutta koska kysyjä itse potee akuuttia tietämättömyyttä ja/tai kyvyttömyyttä edistää tilannetta, suusta pääsee kaikenlaisia älyttömyyksiä. Mitään pahansuopaisuutta en näissä ilmauksissa kuitenkaan koe olevan. Toisaalta ilmauksilla kysyjä pyrkii myös irtautumaan tilanteesta. Hän tasapainoilee auttamisen halun ja syvällisen sitoutumisen pelon ristipaineessa. Pelko voi johtua edellä mainitusta osaamattomuudesta auttaa tai yksinkertaisesti aikarajoitteesta. Siitä, että kysyjä ei halua käyttää aikaansa tilanteen juurisyiden selvittämiseen ja ratkaisuvaihtoehtojen kartoittamiseen. Ei ainakaan määräänsä enempää. Kenties mieleen juolahtaa ajatus toisen epätoivoisesta takertumisesta, jos tilannetta ryhdytään ruotimaan pintaa syvemmältä.
Mikä tahansa perimmäinen syy onkin, valitettavasti ilmaisujen tehovaikutus jää puolivillaiseksi. Konkreettinen auttaminen kun yleensä vaatii nimenomaan sitä: konkretiaa. ”Pärjäile” siinä sitten.
Törmään omissa tehtävissäni ajoittain virheellisiin käsityksiin, jotka on hyvä oikaista.
Ensinnäkin elämään liittyvät haasteet eivät aina ole johtuneet yksilön valinnoista; usein haasteisiin löytyy selvät vaikuttimet jo lyhyen keskustelun aikana. Ja vaikka yhteys haasteiden ja valintojen välillä olisikin todennettavissa, haasteen hierominen päin toisen kasvoja ei edistä sen ratkaisua. Katse siis aina eteenpäin kohti ratkaisua.
Katse aina eteenpäin kohti ratkaisua.
Toiseksi, auttajaan takertumista tapahtuu harvoin; oikeastaan päinvastoin oma elämä ja suhde auttajaan halutaan pitää erillisinä prosesseina. Tyypillisempi ongelma on yhteisten hetkien sopiminen riittävällä frekvenssillä. Apua ei kuitenkaan pidä tuputtaa väkisin; viime kädessä halu ja vastuu tilanteen edistämisestä on aina yksilöllä itsellään.
Kolmanneksi, ne, jotka ovat aidosti avun tarpeessa, ovat usein erittäin hyvin tietoisia tilanteestaan ja osaavat pohtia analyyttisesti mikä voisi auttaa heitä; yhteinen pohdinta auttaa merkittävästi ratkaisuvaihtoehtojen avaamisessa. Oleellista on pitää toiminnan tavoite kirkkaana, ja säännöllisesti varmistaa etenemisen suunta ja rytmi.
Miten sitten voisi saavuttaa optimaalisen tilanteen, jossa auttamisen maksimoiminen ja riskien minimoiminen olisivat tasapainossa? Yksinkertaisesti olemalla aloitteellinen ja kysymällä ensin vaikkapa yleisesti tilanteesta. ”Miten sulla menee?” on geneeriydestään huolimatta edelleen pätevä avaus. Jos luottamus toisen osapuolen kanssa on olemassa ja huoli osapuolen sisällä patoutunut, pelkkä kysymys saattaa murtaa padon. Ajoittain kysymys saattaa tuottaa standardoidun ”ihan hyvää” vastauksen. Se ei kuitenkaan tarkoita, että asiat olisivat hyvin. Ronkkimisen suorittaminen on tällöin sallittua.
Jos pato aukeaa, oleellista on kuunteleminen. Antaa toisen puhua niin kauan kuin hän puhuu. Tarvittaessa voi esittää tarkentavia kysymyksiä. Kun tilanne on kokonaisuutena selvillä, kolmas vaihe on ratkaista eteneminen, joka voi käytännössä tarkoittaa myös ohjausta eteenpäin. Tässä on hyvä muistaa, että kaikkea ei voi itse tietää, eikä tarvitsekaan. Sitä varten yhteiskunnalla on turvaverkot ja niiden käyttö on vahvasti suositeltavaa. Yksilön tilanteesta riippuu, mitä turvaverkoista on syytä käyttää.
Oman osaamisen tai kykeneväisyyden puute eivät saisi rajoittaa kontaktin ottamista. Mikäli auttamisen prosessin läpikäyminen ja toteuttaminen kuitenkin tuntuvat ylivoimaisen vaikeilta, niin mielestäni on reilumpaa jättää kontakti ottamatta tai todeta rehellisesti, että ”en pysty auttamaan sinua tässä asiassa” kuin rakentaa tyhjiä pilvilinnoja ja antaa katteettomia lupauksia. Puhumattakaan siitä, että esittää tyhjänpäiväisiä ilmaisuja, jotka eivät ainoastaan ole hyödyttömiä, vaan myös saavat niiden sanojan näyttämään hieman yksinkertaiselta.
Tämä tästä. Uutta matoa koukkuun ja pysykäähän tutkalla.
Petri Niinisalo
Kirjoittaja toimii Sote-akatemian tuutorina. Tutor-tehtävän ohella kirjoittaja toimii tällä hetkellä Diakonissalaitoksen Vamos-yksikön valmentajana, ja hänellä on yli 10 vuoden kokemus liiketoiminnan kehitys- ja mentorointitehtävistä. Parhaillaan hän suorittaa tohtoriopintoja lääketieteen yksikössä, sekä sosiaali- ja taloustieteen opintoja.
Jaa julkaisu:
