Millaisia yhteyksiä nuorten yksinäisyydellä, ulkopuolisuudella ja väkivaltaisella käyttäytymisellä sekä päihteiden käytöllä on toisiinsa? Millaiset syyt voivat johtaa yksinäisyyteen? Entä väkivallan käyttöön? Mitä asialle voisi tehdä? Kasvatuspsykologian professori Niina Junttilan (TY ja JY) ja ylikomisario Jari Taposen (Helsingin poliisi) keskustelua juontaa toimittaja Sanna Ra.
Jakson aiheeseen liittyvää keskustelua jatketaan 29.5.2023 Demokratiakorjaamo-tilaisuuden kaikille avoimessa työpajassa 2: Miksi yksinäisyys ja ulkopuolisuus voivat johtaa väkivaltaan? Osallistua voi verkossa tai paikan päällä. Lisätietoja ja ilmoittautuminen: https://www.aka.fi/stn-demokratiakorjaamo-2023 .
Tämä podcast-jakso on tuotettu yhteistyössä strategisen tutkimuksen YOUNG-ohjelman ja Turun yliopiston Sote-akatemian kanssa.
Toimittaja Sanna Ra: Tervetuloa kuuntelemaan Demokratiakorjaamon podcastia. Demokratiakorjaamo on strategisen tutkimuksen neuvoston ohjelmien yhteinen tapahtuma, jossa esitellään uusinta demokratiatutkimusta ja keskustellaan näkökulmista suomalaisen demokratian kehittämiseksi. Tämä jakso on tuotettu yhteistyössä STN:n YOUNG- ja PANDEMICS-ohjelmien ja Turun yliopiston Sote-akatemian kanssa. Tässä jaksossa pureudutaan siihen, miksi yksinäisyys ja ostrakismi voivat johtaa väkivaltaan. Aiheesta keskustelevat kasvatuspsykologian professori Niina Junttila Turun ja Jyväskylän yliopistoista ja ylikomisario Jari Taponen Helsingin poliisilaitokselta. Minä olen Sanna Ra. Niina Junttila, kertoisitko hieman, miten oma työsi liittyy tähän aiheeseen?
Niina Junttila: Kiitos. Minä olen pitkään ollut, oikeastaan 20 vuotta ollut kiinnostunut erityisesti lasten ja nuorten yksinäisyydestä, ja siitä kokemuksesta, että tulee suljetuksi ulkopuolelle. Jotenkin tunne siitä, että on merkityksetön, kuulumaton, ei sovi porukkaan. Eli yksinäisyys ja ostrakismi on pitkään olleet mun tutkimusaiheita sekä yliopistolla että Opetushallituksessa opetusneuvoksen virassa, myös osa niitä hyvinvoinnin asioita. Ja nyt minä johdan Right to Belong -konsortiota, jossa me lähdetään miettimään keinoja lasten ja nuorten yksinäisyyden ja ostrakismin vähentämiseksi.
Toimittaja Sanna Ra: Entä Jari Taponen, miten työsi liittyy aiheeseen?
Jari Taponen: No minä työskentelen Helsingin poliisilaitoksella ylikomisariona. Johdan tällaista valvonta ja ennalta estävää toimintoa, ja me työskennellään oikeastaan joka päivä väkivallan parissa. Pyritään löytämään niitä keinoja, miten voidaan vähentää väkivaltaa. Ja yksinäisyys on yksi siellä taustalla vaikuttava syy miksi ihmiset joutuu kiusaamisen ja väkivallan kohteeksi, tai jopa liittyy sellaisiin porukoihin, joissa käytetään väkivaltaa. Samalla mä olen tässä tutkimushankkeessa nimeltä Ulos epätoivosta, joka tutkii nuorten ihmisten itsemurha- ja väkivaltakuolleisuutta, niitä syitä miksi nuoret kuolee väkivaltaan ja myöskin huumekuolemiin.
Toimittaja Sanna Ra: Niina Junttila, miten määrittelisit yksinäisyyden ja ostrakismin?
Niina Junttila: Se määritelmä on oikeastaan todella tärkeä sen takia, että aika usein yksinäisyys sekoitetaan yksin olemiseen, ja sitten voi tulla sellaisia, tavallaan voidaan kyseenalaistaa ja sanoa, että kyllä nyt kaikkien pitää osata olla yksin, ja tsemppaa nyt vaan ja hanki niitä kavereita. Mutta että yksinäisyys ei ole yksin olemista. Yksin oleminen voi olla myös positiivista, neutraalia olotilaa, mikä voi lisätä hyvinvointia tai luovuutta. Mutta yksinäisyys on sellainen negatiivinen, ahdistava tunne siitä, että sun sosiaalinen todellisuus ei täytä sun tarpeita. Eli voi olla, että puuttuu se läheinen, tärkeä ystävä, tai voi olla että kaipaa isoa verkostoa, ja se puuttuu. Mutta se, miten meidän nuoret kuvaa yksinäisyyttä, niin se yleensä menee niihin kivun sanoihin. Että he kuvaa sitä, että jotenkin oksettaa, mutta mitään ei tule ulos. Ja vähän niin kuin isku vasten kasvoja, tai se tuntuu ihan järjettömän kamalalta, pahemmalta kuin yhtään mikään muu. Ja yksi asia joka usein voi johtaa siihen yksinäisyyden kokemukseen on se ostrakismi, eli ulos suljetuksi tuleminen. Sillä ei ole oikeastaan vielä kauhean toimivaa suomennosta, mutta se tarkoittaa tahallista tai tahatonta sulkemista ulkopuolisuuteen. Se voi olla sitä, että vaikka opettajalla on niin paljon oppilaita luokassa, että aika ei riitä kaikille. Tai se voi olla sitä, että halutaan tarkoituksella loukata jotakuta henkilöä sillä, että hänet suljetaan ulkopuolisuuteen. Se on itseasiassa ihan meidän kaikkien aikojen käytetyimpiä rangaistusmenetelmiä, sen takia meillä on vankilat ja eristyssellit, tai tuhmat lapset laitettu nurkkaan, tai jotenkin huonosti käyttäytyvät oppilaat käytävälle. Se niin kuin mekanismina, yleensä ensimmäinen vastine siihen on se, että ihminen alkaa käyttäytyä positiivisemmin – koska hän haluaa takaisin, jotta hän on sosiaalisesti olemassa. Ja sen takia sitä käytetään niin paljon. Mutta se mitä ei vielä tiedetä, niin laajasti on, että se seuraava reaktio on antisosiaalisuus. Sitten voi tulla sitä väkivaltaa, radikalisoitumista, liittymistä sellaiseen porukkaan, mihin ei muuten halua. Tai jotenkin niin kuin nyrkit pystyssä taistelemista sen eteen, että hei mäkin oon olemassa, nähkää mut, ja huomatkaa.
Jari Taponen: Joo, jos tohon voisi jatkaa, niin kyllä me ollaan huomattu tässä ainakin koulumaailmassa, että yhä useampi nuori esimerkiksi toisella asteella kokee, että jollain lailla heidät jätetään ulkopuolelle. Ja tästä ei ole montaakaan viikkoa, kun meillä oli sellainen tapaus tuossa Stadin ammattiopistolla, jossa käytiin ratkomassa tälläistä kiusaamistapausta, väkivaltatapausta, missä opettajille oli herännyt huoli, että osa oppilaista selkeästi jättää muita ulkopuolelle ja tietyllä lailla on nostanut sellaista huolta, että mitä mahtaa päässä pyöriä. Että tietyllä tavalla ei enää avaudu samalla tavalla opettajille, kuin aiemmin. Ja sellaista tietynlaista huolta, mikä siitä ryhmän käyttäytymisestä on tullut opettajille. Ja käytännössä me ollaan oltu siellä paikan päällä niitä ratkomassa ja kertomassa ehkä ihan tällaisia yksinkertaisia asioita, että miten ihmisten pitäisi keskenään käyttäytyä ja ottaa toisiaan huomioon. Niin sillä lailla tämä yksinäisyys ja ulos jättäminen näyttäytyy meille kyllä ihan tämmöisenä tämän päivän ilmiönä enemmän kuin ennen.
Toimittaja Sanna Ra: Minkälaiset syyt johtaa yksinäisyyteen? Onko se sukupuolittunutta?
Niina Junttila: Yksinäisyys on jossain määrin varmastikin joo sukupuolittunutta, toisaalta ehkä heikoimmassa asemassa on semmoiset nuoret, jotka ei halua määritellä itseään mihinkään sukupuoleen kuuluvaksi. Vaikka yleensä semmoiset nuoret, jotka ajattelee, että he ovat kovasti erilaisia kuin muut, niin voivat kokea vielä muita enemmän sitä yksinäisyyttä. Tavallaan ei sovi eikä kuulu mihinkään, ei oikein tiedä edes, että mihin välttämättä haluaisi kuulua. Mutta yksinäisyys on myös sukupolvittaista, eli siellä on aika selkeästikin periytyvyyttä vanhemmilta lapsille. Se voi olla joko opittuja malleja, miten kotona käyttäydytään, tai sitten ihan tietynlaisia geneettisiä ominaisuuksia, mitkä joidenkin tutkimusten mukaan periytyy vanhemmilta lapsille, ja jotka vaikuttaa siihen, että miten sä havainnoit sosiaalisissa tilanteissa vaikka muita ihmisiä, tai miten sun fysiologiset reaktiot, millaisia reaktioita nousee siitä, että joku toinen katsoo sua päin, tai joku lähenee sua. Että onko se pelottavaa, vai ajatteletko sä, että se on mahdollisuus siihen tilanteeseen. Mutta yksinäisyyteen on paljon syitä, ehkä sellainen julmin syy on ihan sattuma. Että sattumalta olet tietyllä luokalla tai muutata tietylle alueelle, ja sitten ne muut päättääkin jotenkin sulkea sut ulkopuolisuuteen. Tai joku tyttöryhmä, että ei mahdu enää yksi siihen mukaan. Tai no ei välttämättä ole kiinni sukupuolesta, eikä välttämättä oo kiinni muistakaan taustatekijöistä. Mutta saattaa olla, että riskit on yleensä vähemmistöryhmillä aina suurempia.
Jari Taponen: Ehkä tosta vähemmistöryhmistä voisi napata kiinni sen verran, että selkeesti ihmisillä, kenellä ei ole täällä valmiina kovin vahvoja sosiaalisia verkostoja, niin jää meidän huomioiden mukaan paljon helpommin näiden vallitsevien sosiaalisten verkostojen ulkopuolelle, että niin helposti ei löydy niitä ystäviä. Sitten mä mietin sitäkin, että miten tää mahtaa kokonaisuudessaan liittyä jopa tällaiseen alueelliseen eriarvoistumiseen. Että miten koetaan, että onko tarpeeksi hyvä asumaan vaikka toisella asuinalueella. Meillähän on sellaisia nuoria, jotka asuu pääkaupunkiseudulla, ja Helsingissä, jotka ei ole koskaan käynyt esimerkiksi Helsingin keskustassa. Ja pelkästään sen takia, että he eivät koe, että he olisivat jollain lailla hyväksyttyjä menemään sinne. Eräs opettaja tosiaan oli kysynyt luokalta, että kuinka moni on käynyt ravintolassa koskaan syömässä. Niin luokasta nousi kaksi kättä ylös. Ja opettaja päätti, että nyt hän vie nämä lapset keskustaan, varasivat pöydät sieltä ja menivät sinne keskustaan ravintolaan. Niin osa tytöistä jäi sinne oven ulkopuolelle, ja sanoi, että eihän he voi tulla tänne syömään, tänne ravintolaan, missä on noin hienoja ihmisiä. Että he eivät niin kuin pitäneet itseänsä sillä lailla samanarvoisina. Että tietyllä lailla, tämä ei välttämättä ihan suoraan mene ehkä tähän määritelmän piiriin, mutta tämä voi myöskin johtaa tällaiseen lopputulemaan, ettei pidä itseään ehkä muiden arvoisena. Että tuntee ainakin sitä, ettei kuulu joukkoon.
Toimittaja Sanna Ra: Entä koronapandemia, millä tavalla se vaikutti yksinäisyyteen ja onko vielä jotain sellaisia seuraamuksia, mitä ei olla vielä nähty?
Jari Taponen: No koronapandemia selkeästi näkyy ainakin tutkimustuloksissa ja näkyy käytännössä myöskin, että yksinäisyys on lisääntynyt nuorilla. Taisi olla kouluterveyskysely, joka sattui juuri siihen pandemia-aikaan 2021, niin siinä näkyi aivan selkeästi, varmaan monessa kaupungissa, ainakin pääkaupunkiseudulla, että nuoret, etenkin tytöt, tuntui kokevan huomattavasti useammin yksinäisyyttä kuin aiemmin. Se on toisaalta selvää, että jos sosiaaliset suhteet on olleet kouluun ja harrastuksiin liittyviä, ja kun ne kaikki laitetaan kerralla kiinni, ja oot ainoastaan kotona neljän seinän sisällä, niin välttämättä se sosiaalinen media ei korvaa sitä yksinäisyyden tunnetta. Ja someahan paljon aina parjataan, että se on kaiken pahan alku ja juuri. Mutta mä luulen, että kuitenkin pandemian aikanakin se oli monelle henkireikä, että pääsi sosiaalisia suhteita käyttämään. Ja taitaa se nuorille olla noin yleensä tänä päivänä, että sitä kautta niitä ystäviä tai kontakteja paljon haetaan ja saadaankin.
Niina Junttila: Just näin kuten Jari sanoikin, se oli siellä kouluterveyskyselyssä. Vaikka jos lukiolaisnuoria ajatellaan, niin oli pitkään siellä kymmenen prosentin kieppeillä sellaista toistuvaa yksinäisyyttä kokevat. Ja silloin toisena koronakeväänä eli 2021 se nousi sinne 18 prosenttiin, joka oli aika järkyttävän korkea luku. Ja silloin vielä OECD:n raportissa ja monessa, vaikka lapsistrategian koronatyöryhmän loppuselvityksessä huomattiin, että tilanne on tosi paha tällä hetkellä, mutta oli vielä sellainen optimistinen oletus siitä, että kun rajoitukset puretaan ja palataan normaaliin, niin tilanne palautuu. Mutta nyt ne luvut, mitä vaikka viime syksynä ja tänä keväänäkin on kerätty eri selvityksistä, niin ei olla palattu alaspäin sieltä korkeimmista luvuista. Oikeastaan päinvastoin, siellä on osittain menty ylöspäin. Eli tällä hetkellä vaikka 15-20-vuotiaista nuorista meidän School to Belong -selvityksen mukaan, niin siellä neljännes kokee, että on jotenkin enemmän ulkopuolinen, kuin kokisi yhteenkuuluvuutta muiden kanssa. Sama neljännes kokee, että heillä ei ole porukkaa, johon kuuluisi, ja vastaavasti neljännes kokee, että heillä ei ole ystävää tai ystäviä, joiden kanssa vois jutella. Ne on todella vakavia lukuja, mutta mä ajattelen että vielä vakavampi voi olla se, mihin sä viittasit tuossa kysymyksessä, että onko jotain tulossa. Kun näiltä nuorilta kysyttiin myös keinoja selvitä siitä tilanteestaan. Niin siellä oli kokonaisuudessaan 38 % oli sitä mieltä, että he ei tiedä mitä he tekisivät, että pääsisivät tilanteesta ulos. Mutta kun katsottiin 15-vuotiailla, niin se luku oli 30 %, jotka koki että omat keinot ei riitä, mutta 20-vuotiailla se oli lähes 80 %. Eli ne nuoret, jotka on pitkään nyt kärsineet yksinäisyydestä, ja joiden osuus on jatkuvasti noussut, niin heillä alkaa ne omat keinot loppua, ja mun mielestä viimeistään nyt meidän aikuisten on aika nyt tarttua tilanteeseen. Koska me tiedetään niitä vaikutuksia, paitsi siihen väkivaltaan ja radikalisoitumiseen, niin ahdistuneisuuteen, itsetuhoisuuteen, masennukseen, kaikenlaisiin mielenterveyden ongelmiin, jotka on myös valtavasti kasvussa ja jotka maksaa myös tosi paljon.
Jari Taponen: Ja itseasiassa kun puhuttiin tästä, miten aikuiset näkee nuoret ja nuorten käyttäytymisen vaikka julkisilla paikoilla, niin koronapandemian aikaan nuorethan katosivat katukuvasta täysin, ja kun he sinne palasi, niin sitten alkoi jälleen se keskustelu siitä, että nyt meillä on kaduilla nuorisojengejä, katujengejä. Yleensäkin se, että nuoret kokoontui yhteen, niin se koettiin pelottavaksi. Ja se on mielenkiintoista, miten aikuiset näkee tosiaan nuoret, versus se miten nuoret itse näkee oman tilanteensa. Nuorilla on tapana kerääntyä yhteen ikäistensä kanssa ja viettää aikaa, ja nuorista lähtee melua paljon. Se mihin he kokoontuu, niin aina jotain tapahtuu. Mutta enemmän mä oon ollut huolissani siitä, että silloin kun nuoret ei kokoontuneet, että miten, kun tietyllä tavalla he hävisi tutkasta kokonaan. Hävisi opettajiltakin käytännössä sellainen livekohtaaminen, vaikka etäkoulua kävivätkin. Niin kyllä mä enemmänkin olin huolissani siitä, että miten niillä nuorilla silloin meni, kun ei ole sitä tavallista nuorten ryhmäkäyttäytymistä, ei ollut siihen mahdollisuutta. Mä luulen, että näistä, tällaisista pandemian tästä puolesta me tullaan näkemään vielä pitkään lieveilmiöitä ja laineita, vuosien päähän vielä, että mitä se aiheutti meidän nuorten kasvulle ja sosiaalisille suhteille. Ja yleensäkin siihen, miten he käsittelee muita ikäisiään ja muita ihmisiä.
Niina Junttila: Tää on yksi asia mitä siinä EduRESCUEssa, eli PANDEMICS-ohjelman kosnortiossa me tutkitaan. Eli miten tämä korona-aika vaikutti erityisesti resilienssiin, eli kykyyn selvitä erilaisista tilanteista. Ja jos me katsotaan kansainvälisiä tai suomalaisiakin teorioita, niin sellaisen selviytymisen, kriiseistä ylipääsemisen ehkä tärkein voimavara siinä tilanteessa on se, että sulla on toisia ihmisiä. Sulla on joku jonka kanssa sä voit puhua siitä, jonka kanssa sä prosessoit, ja niin kuin pääset takaisin kiinni siihen toivoon ja muuhun. Eli siinä mielessä se eristäytyminen ja rajoitukset, niin se iski siihen ikävimpään, tavallaan haavoittuvimpaan kohtaan. Joka on yleensä voimavara, ja nyt se oli ainakin monelle nuorelle pois. Sä et päässyt kokoontumaan sinne ostarille tai harrastuksiin. Sulla oli kyllä se netti, mutta välttämättä ei ollut semmoisia henkilöitä, joita löytää sieltä netistä. Tai on saattanut olla, että sieltä on löytynyt sellaisia ei-niin-toivottuja ryhmiä. Tottakai useimmat on löytänyt sitä kautta niitä kavereita, ja saanut ylläpidettyä sosiaalisia suhteita. Mutta ei kaikki. Eli myös jakaumat on aika isoja näissä asioissa.
Jari Taponen: Ja sitten kun nää rajoitukset kesti suht pitkään, niin selkeästi kadulla jalkautuvat aikuiset, poliisit ja nuorisotyöntekijät, järjestötyöntekijät, kaikki on raportoineet sitä, että nuoret käyttäytyy rajattomammin kuin ennen. Tää toki voi olla harhaa siitä, kun nuoria pitkästä aikaa taas tapaa, niin se voi olla että aika tietyllä tapaa kultaa muistoja. Mutta kyllä tälläistä viitettä on ollut, että nuoret, kenellä ei näitä kontakteja ole ollut tietyssä kasvuiässä ole ollut, niin ei oikein osaa käyttäytyä siinä ryhmässä. Tai sitten voi olla siitäkin kyse, että nuoret hakee taas paikkaansa niissä ryhmissä, että tietynlainen roolinhaku on kesken, joka sitten aiheuttaa sitten kaikennäköistä härvellystä, jopa väkivaltaa.
Toimittaja Sanna Ra: No millainen on yksinäisyyden vaikutus väkivaltaan?
Jari Taponen: Tuo on hyvä kysymys. Sitä voi lähestyä uhrin näkökulmasta, että jos ajatellaan, että jos ajatellaan vaikka koulumaailmaa, ja jätetään ulos kaveriporukoista. Niin tietyllä tavalla voidaan luokitella jo henkiseksi väkivallaksi. Aika helposti sitten se, joka jätetään ulos tarkoituksella, joutuu sitten ennemmin tai myöhemmin valitettavasti myöskin fyysisen väkivallan kohteeksi, ja kavereiden puolesta. Tällaisia vaikutuksia voi olla. Sitten voi olla tietysti se, että tällainen yksin jätetty ihminen voi alkaa hautoa kostoa, taikka turhautuu, jolloin se väkivalta itseasiassa kääntyykin niin, että tästä yksin jätetystä tulee väkivallan käyttäjä samalla. Koska me tiedetään se, että nuorista ne, ketkä käyttää väkivaltaa, niin he ovat yleensä itse myös väkivallan uhreja tietyllä lailla. Vaikka tässä ei voi syy-seuraussuhdetta sanoa, mutta tällainen korrelaatio löytyy sieltä. Että kyllä se yksitäisyys näyttäytyy monella tavalla myöskin sillä tavalla, että jos ei löydä sellaista viitekehystä, mihin haluaisi kuulua, niin sitten haetaan se viitekehys jostain muualta. Ja voi ollakin että ne kaverit, joihin päästään mukaan niin voi ollakin että se porukka on jo sinänsä väkivaltainen, ja opitaan sitten niitä käyttäytymismalleja, jotta hyväksytään siihen porukkaan. Että siinä on monelaisia ulottuvuuksia minun mielestä. Että jos puhutaan esimerkiksi näistä nuorisojengeistä, jotka tekee väkivaltaa, niin kyllä mä luulen, että siellä se tietynlainen ryhmäpaine on joillakin mukana siinä, että on tietyllä lailla coolia olla mukana tällaisissa porukoissa, vaikka yksin ei välttämättä haluaisi väkivaltaa käyttääkään. Se voi tulla ryhmäpaineen johdosta.
Niina Junttila: Kyllä, ja siinä Demokratiakorjaamon tilaisuudessahan meillä tulee todella mielenkiintoinen vieras, nuori, joka itse kertoo siitä, miten hän oli koulussa joutunut ryhmien ulkopuolelle ja kiusatuksi, torjutuksi, syrjityksi, ja miten se yhdistettynä vaikka siihen kotona saatuihin kokemuksiin, niin johti siihen, että hän koki, että ainoa tapa selvitä on ne nyrkit. Ja sillä pärjää, ja sillä jotenkin saa edes jonkunlaisen aseman, että on edes olemassa. Ihmisille on ehkä pahin se, että sä et ole olemassa lainkaan, niin mieluummin on vaikka sitten pelätty tai vihattu tai jotain muuta, kuin että sä et ole yhtään mitään.
Jari Taponen: Musta tää oli itseasiassa hyvä minkä nostit esiin, tän kotona saadut kokemukset. Koska sehän voi olla, että se ulosjättäminen on tapahtunut jo kotona, kotoa lähtenyt tietynlainen välittämisen puute. Ja sit se huomionhaku on voinut lähteä sieltä kotoa jo ja siellä on voinut tulla vaikka väkivalta ratkaisukeinoksi mukaan vanhemmillla. Ja sitä sitten toistetaan samanlaista käyttäytymistä muiden nuorten kanssa.
Toimittaja Sanna Ra: Mainitsitkin jo jengiväkivallasta, ja julkisuudessahan on paljon puhuttu nuorten tekemästä väkivallasta. Mutta millaisia havaintoja teillä on, onko se nuorten tekemä väkivalta lisääntynyt tai yleistynyt? Entä päihteiden käyttö? Millaisia trendejä siinä on näkynyt?
Jari Taponen: No jos lähdetään päihteiden käytöstä, niin nuorten alkoholin käyttö on vähentynyt vuosien aikana todella paljon, että jos mennään parikymmentä vuotta taaksepäin, niin nuoret käytti paljon enemmän alkoholia. Se on tullut oikeastaan lineaarisesti sieltä asti alaspäin. Mut sitten huumeet on jollain lailla, ei voi sanoa, että ne olis korvanneet alkoholia, koska suurin osa nuorista ei käytä yhtään mitään päihteitä, se on suurin muutos tässä. Mutta ne ketkä käyttää päihteitä, niin yhä enemmän käytetään kannabista muun muassa, ja se on ehkä sellanen ikävä trendi. Sitä kautta myöskin tämä nuorten väkivalta näyttää laskeneen, se me tiedetään myöskin, että alkoholinkäyttö ja väkivalta on niin kuin syy-seuraussuhteessa toisiinsa. Ja kun nuorten alkoholinkäyttö on vähentynyt, niin myöskin väkivalta on vähentynyt huomattavasti. Ja tämä näkyy noissa uhritutkimuksissa ja kouluterveyskyselyissä ja lapsiuhritutkimuksissa. Ja monihan, neljä suhtkoht tuoretta tutkimusta tuo samankaltaisen tuloksen, että noin 25 % nuorten väkivalta on vähentynyt tässä muutaman vuoden aikana. Mut sitten poliisin tilastoissa tilanne onkin ihan toisenlainen, että siellä taas näkyy, että pitkän laskutrendin jälkeen, juuri ennen koronasulkuja nuorten väkivalta on kääntynytkin nousuun. Ja tämä on tietyllä tavalla mielenkiintoinen ilmiö, että siihen on monta selittävää syytä, että se voi olla niin, että ne nuoret jotka tekee rikoksia, he tekee niitä aiempaa enemmän, ja se näkyy poliisin tilastoissa. Sitten voi olla myöskin se, että tietynlainen kontrolli on entistä tiiviimpää, että poliisi pystyy selvittämään aiempaa enemmän nuorten rikollisuutta. Sitten on myös se, että lastensuojelulakiin on tehty muutoksia vuonna 2015, juuri silloin, kun alle 15-vuotiaiden väkivalta on lähtenyt nousuun. Niin juuri silloin tehtiin sellainen muutos lastensuojelulakiin, jolloin viranomaisten velvollisuudeksi tuli ilmoittaa poliisille, jos alle 18-vuotias on joutunut pahoinpitelyn kohteeksi. Tällaisia monenlaisia selittäviä tekijöitä on olemassa sille, miksi poliisin tilastoissa tämä väkivalta näkyy aiempaa runsaammin. Toki sitten esimerkiksi ryöstörikollisuudessa, joka on myöskin tilastoissa noussut hyvin paljon, niin siellä taustalla saattaa jopa olla nuorisokulttuurin muutosta. Tietynlaisen jengielämän ihannointia ja tietynlaisten vaatetyylien käyttöä, johon liittyy sitten katuväkivalta. Jopa tällaisia saattaa siellä taustalla olla, mutta olen hyvin varovainen lähtemään tekemään kovin vahvoja tulkintoja vielä tässä vaiheessa yhtään mistään.
Toimittaja Sanna Ra: Entä millaisia toimenpiteitä yksinäisyyden lievittämiseksi on tehty, ja millaisia tuloksia on saatu?
Niina Junttila: Yksinäisyyden vähentämiseksi on tehty valtavan paljon, jos katsotaan ihan vaikka STEA:n rahoittamia hankkeita, niin siellähän on satoja hankkeita, jotka on päämääränään pitänyt sitä, että jonkun ikäisen väestöryhmän yksinäisyys vähenee. Ja mä uskon, että kaikki hankkeet on olleet ihan paikallaan, kaikki on saaneet hyviä tuloksia. Mutta ehkä hiukan ongelma on se, että ne on lyhytkestoisia, ja ne on ehkä hiukan koordinoimattomia. Eli monet voi tehdä suhteellisen samaa asiaa, ilman että siinä on vaikuttavuuden arviointi jotenkin yhteisenä päämääränä ja toisesta hyötyminen ja kaikista keskinäinen synergiahyöty. Mutta tällä hetkellä on mun mielestä erinomaisen hyvä asia se, että eduskuntaan perustettiin viime syksynä tällainen yksinäisyyden ja ostrakismin vähentämisen työryhmä, joka on eri puolueiden edustajista koostuva, jonka on tarkoitus ylittää hallituskaudet. Ja heidän kanssa tehdään paljon yhteistyötä ja toivotaan nyt, että saadaan sitä varhaista puuttumista vahvistettua – meidän Right to Belong -konsortion osalta tietysti erityisesti lapsilla ja nuorilla, mutta myös kaikki muun ikäiset. Että jos sä vaikka autat tai saat järjestettyä toimintaa äidille, joka on raskaana tai on pieniä lapsia, ja on sen takia kotona ja yksinäisyys on voinut lisääntyä. Niin ainahan se näkyy myös tulevissa sukupolvissa, eli jos me pystytään auttamaan vaikka pienten lasten äitejä, niin silloin me autetaan samalla myös näitä lapsia ja heidän tulevaisuuttaan aina siitä eteenpäin.
Mutta on siis oikeastaan neljä keinokategoriaa. Me voidaan joko varhaisessa vaiheessa tukea taitoja ja vuorovaikutusta, järjestää semmoisia tiloja ja tilaisuuksia, missä mahdollistuu ne sosiaaliset kontaktit toisiin ikäisiin. Sitten seuraava keino on näitä sosioekologisia interventioita, mitä käytetään, se on ehkä kaikkein vaikein, jossakin määrin. Toisaalta se ois ehkä hyvin tehokas. Eli siinä ajatuksena on, että miten me voidaan muuttaa ryhmää. Ei pelkästään vaikka sitä nuorta, joka kokee yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta. Ei pelkästään niin, että hänen tarvii muuttua. Vaan miten me muut voitaisiin muuttua, toimia toisin, jotta me nähdään, kohdataan muita ihmisiä. Mitä meidän palvelujärjestelmät voisi vaikka, varhaiskasvatuksessa, esiopetuksessa, perusopetuksessa, harrastuksissa, ihan kaikissa toimissa, tehdä toisin, jotta jokainen kokisi, että hän tulee kuulluksi ja kohdatuksi. Nää on niitä sosioekologisia interventiota. Mutta jos oikeastaan näitä kahta tai kolmea ensimmäistä keinoa ei käytetä, niin silloin me tarvitaan hyvin sellaisia intensiivisiä, pitkäjaksoisia yksilötason interventioita, mitkä yleensä perustuu vaikka kognitiiviseen psyko- tai käyttäytymisterapiaan. Mutta mitkä tarkoittaa sitä, että siihen on henkilön sitouduttava pitkäksi aikaa. Se voi olla todella vaikeaa silloin, jos näkee maailman jo niiden silmälasien läpi, että kaikki vihaa mua, niin miksi mä en vihaisi muita, tai miksi mä en kostaisi muille sitä, että ne satuttaa mua jatkuvasti. Koska se kipu joka siitä yksinäisyydestä tai ulkopuolisuudesta tulee niin se aktivoituu samalla alueella meidän aivoissa kuin fyysinen kipu. Ja silloin tarvitaan tosi voimakkaita toimenpiteitä just sen ahdistuneisuuden, masentuneisuuden, radikalisoitumisen riskin, ja semmoitsen väkivaltaisten ääritekojan ennaltaehkäisemiseksi. Kaikkia näitä tarvitaan, mutta mä jotenkin vahvasti ajattelen, että jos me panostettaisiin enemmän nihin varhaisiin asioihin, siihen yhteisöllisyyden osaamiseen, miten kohdellaan toisia, miten panostetaan aikaa lapsiin ja nuoriin, paitsi tietenkin kotona, niin koulussa, varhaiskasavtuksessa, kaikissa muissa yhteisöissä. Ja miten me arvostetaan heitä, vaikka kadulla kohdatessa. Mitä Jari toi esille, niin ei silleen että me suljettaisiin silmämme tai käännetään katseemme pois, jos on ryhmä nuoria, jotka on vaikka vähän kovaäänisiä. Pitäisi ehkä ennemmin peukuttaa ja olla iloisia siitä, että he on kokoontuneet yhteen ja heillä on jotain kivaa siinä tekemisessä. Eli meillä on paljon kyllä myös tällaista asennemuutosta mitä me tarvittaisiin ihan resurssien lisäksi.
Jari Taponen: Joo kyllähän Niina tuossa tyhjensi pankin aika hyvin. Ja jos katsotaan poliisin silmin, ja puhutaan siitä yksinäisyydestä ja väkivallasta, niin tietysti mä aina kiinnitän huomiota siihen, että miksi joku käyttäytyy väkivaltaisesti. Pyritään löytämään syitä, niihin on erilaisia keinoja. Mutta kaikissa niissä toistuu se, että poliisi ei yksinään pysty tekemään sitä työtä, vaan tarvitaan aina siihen muita kumppaneita, oli ne sitten viranomaisia tai järjestökumppaneita, tai ihan nuorten vanhempia. Että tietyllä lailla löydetään se syy, että miksi vaikka, jos johtuu siitä ulossulkemisesta taikka tämmönen joku kiusaaminen on siellä taustalla. Niin pyritään ratkaisemaan ne, vaikka yhdessä koulujen kanssa. Ja meillähän on Helsingissä erilaisia malleja kun koulukiusaamiseen vaikka puututaan. Ja ääritapauksissa sitten poliisi on mukana niissä selvityksissä. Mutta tämä pandemia-aika opetti sen kyllä, että jos nuorilla ei ole niitä tilaisuuksia ja paikkoja, mihin he voi kokoontua harrastamaan tai viettämään aikaa, niin ollaan ongelmissa. Että periaatteessa tällaisten yksinkertaisten asioiden ylläpitäminen ja luomalla niitä tilaisuuksia ja paikkoja, joissa nuoret pystyy kokoontumaan ja toteuttaa itseään ja olemaan omia itsejään, niin kyllä siitä jos lähdetään liikenteeseen, ja ne on sellaisia kaikille saavutettavia paikkoja, ja kuka mistäkin on sitten kiinnostunut. Niin se on varmasti lähtökohta. Jos puhutaan tästä Ulos epätoivosta -tutkimushankkeesta, niin siinähän ehkä mennään hiukan pidemmälle ja selvitellään tosiaan niitä, että mitkä syyt on johtaneet vaikka itsemurhaan. Meillähän nuorten itsemurhat on olleet pitkään, vuosia laskussa, kunnes taas muutama vuosi sitten nekin on kääntyneet nousuun. Ja mikä on hälyttävintä, niin 15-19-vuotiailla pojilla itsemurha on yleisin kuolinsyy. Ja se on minusta aika hälyttävä asia ja itsessään tutkimuksen arvoinen paikka, että miksi näin on. Että jotain meillä on pielessä. Kun samaan aikaan meidän nuorten huumekuolemat on voimakkaassa kasvussa ja siinäkin me taidetaan olla EU:n johtaja tällä saralla. Että kyllä meillä paljon on tässä yhteiskunnassa tekemistä, että päästään semmoiseen tilanteeseen, että me voidaan sanoa, että oikeasti varustaa meidän nuoria, että meidän palveluverkosto pystyy auttamaan näitä. Ja nimenomaan niin, että ei vain suljeta silmiä niiltä kenellä menee huonosti, ja ketkä sitten yksinäisyydessään saattaa hakea sitä ratkaisua tällaisilla keinoilla, että päihteiden, huumeiden käytöllä taikka päätyy sitten jopa itsemurhaan.
Niina Junttila: Jari sanoi musta ihan olennaisen tärkeän asian, tämä tämmönen poikkisektoriaalinen yhteistyö. Että mikään taho ei pysty yksinään asiaa hoitamaan. Meillä on vähän liikaa ehkä sellainen kulttuuri, että nuorten ongelmista syytetään vaikka koteja tai syytetään kouluja, tai jotain perusopetuksen opetussuunnitelman perusteita, tai jotain tiettyä yksittäistä lakia, tai poliisien resursseja, tai mitä tahansa yksittäisiä asioita. Mutta ei me yhtä asiaa muuttamalla saada tätä isoa ongelmavyyhtiä millään lailla ratkaistua. Me tarvitaan samaan aikaan monia muutoksia ja semmoista yhteistä päämäärätietoisuutta siihen, että nuoret on meidän tulevaisuus. Eihän meillä ole täällä mitään muuta, jos ne meidän aina vähenevät lapset ja nuoret, muutenkin heidän määrä vähenee. Niin jos siellä sellainen huonovointisuus lisääntyy, niin kuka meidät aikuiset tästä joskus pelastaa tästä tilanteesta. Että vaikka ajateltais ihan itsekkäästi, niin me tarvitaan nuoria. Me tarvitaan sitä, että yhä aina suurempi osa heistä voisi hyvin.
Jari Taponen: Ja välillä tuntuu siltä, että me itse keski-ikäiset unohdetaan, että me ollaan oltu nuoria myös.
Toimittaja Sanna Ra: Juuri näin. Kiitos paljon keskustelusta Niina Junttila ja Jari Taponen. Keskustelussa mainittuja hankkeita voi seurata Twitterissä tunnuksella @RtoB_research ja @ulosepatoivosta. Turun yliopiston Sote-akatemia löytyy Twitteristä nimellä @UTU_Sote.
Seuraa meitä:
Jaa julkaisu:
