Yhteinen ääni: Systeeminen työote koulussa

Yhteinen ääni: Systeeminen työote koulussa

Systeemisyys-podcast-sarja jatkuu uudella jaksolla!

Tällä kertaa keskustellaan systeemisestä työotteesta kouluympäristössä. Keskustelemassa rehtorit Anna-Kaisa Lindquist ja Leena Liusvaara, apulaisrehtori Clara Lindqvist, koulukuraattorit Sirpa Harinen ja Hannele Houston sekä aineenopettaja Tuomas Anttila. Haastattelijana johtava asiantuntija Päivi Petrelius.

Kuuntele muita systeemisyys –sarjan jaksoja täällä.

Tekstivastine:

Yhteinen ääni on Turun yliopiston podcast, jossa keskustellaan ajankohtaisista aiheista monialaisesti. Tämän jakson tuotti Sote-akatemia.

Päivi: Moikka vaan kaikki, ja tervetuloa tähän keskusteluun, jossa me pohdimme koulua, ihan tätä meidän kaikkia lapsia ja nuoria koskevaa peruskoulua tämmöisenä lasten ja nuorten kasvuyhteisönä ja sellaisena yhteisönä, jonka tärkeänä tehtävänä on mahdollistaa oppiminen, mutta myös tukea sitä lasten ja nuorten hyvinvointia. Ja me varmaan tässä keskustelussa tullaan pohtimaan vähän myös koulun muuttuvaa roolia, ja tavallaan sitä koulun ehkä pientä perustehtävän liikkumista kohti sen hyvän kasvun ja hyvinvoinnin tukemisen teemoja. Ja sitten lisäksi me varmaan jutellaan tässä keskustelussa siitä, että mitä tämmöinen systeeminen lähestymistapa voisi olla siinä koulun hyvinvointia tukevassa työssä, ja puhutaan vähän siitä. Me ollaan tänä keväänä yhdessä vietetty aikaa tämän systeemisen hyvinvointityön äärellä. Ja sitten lopuksi ehkä jutellaan vähän myös siitä, että mitä tämmöinen systeeminen lähestymistapa voisi ylipäätään tuoda tänne lapsi- ja perhepalveluihin, koulun ja muiden toimijoiden väliseen yhteistyöhön. Ja meillä on täällä mukana ihmisiä kolmesta aika erilaisesta helsinkiläisestä koulusta. Ja tosiaan semmoisista kouluista, jotka ovat osallistuneet tämmöiseen hyvinvointivalmennukseen, jossa ollaan näitä asioita myös aikaisemmin mietitty yhdessä. Ja esitelläänpäs nyt ensiksi itsemme tässä, eli meillä on Herttoniemen ala-asteen koulusta mukana täällä kaksi ihmistä, niin jos vaikka sanotte nimenne tähän ensi alkuun. Kumpi ensin, sieltä vaikka jos Anna-Kaisa aloittaa?

Anna-Kaisa: Kiitos Päivi. Korjaan vielä pienesti, että Herttoniemenrannan ala-asteen koulusta ollaan täällä paikalla, rehtori Anna-Kaisa Lindqvist, ja mulla on mukana täällä…

Sirpa: Mukana täällä on koulukuraattori Sirpa Harinen Herttoniemenrannan ala-asteelta.

Päivi: Herttoniemenrannan ala-asteelta, se on nyt hyvä todeta, että näinhän se meni. Ja sitten meillä on täällä mukana tuolta Grundskolan norsenilta, ruotsinkielisestä yhtenäiskoulusta kaksi henkilöä, jos te esittäydytte sieltä?

Clara: Joo, täällä on Clara Lindqvist, ja mä olen apulaisrehtorina täällä Grundskolan norsenissa.

Päivi: Hyvä, ja sitten?

Tuomas: Tuomas Anttila, olen aineenopettaja, ja opetan vuosiluokkia 7-9.

Päivi: Hyvä juttu. Mitäs ainetta sä muuten Tuomas opetatkaan, jos saa vielä tässä olla utelias?

Tuomas: Toki. Mulla on evankelis-luterilaista uskontoa, mitä opetan. Ja sen lisäksi ohjaan oppilaskuntaa ja toimin kiusaamisen vastaisessa ryhmässä ja oppilashuollon puolella.

Päivi: No niin hyvä, siinä tuli vähän enemmänkin esittelyä sun rooleista koulussa. Ja sitten meillä on tuolta Ressun peruskoulusta, meniköhän nyt koulun nimi oikein, sieltäkin on mukana pari ihmistä, niin kertokaapas te vielä nimenne ja roolinne koulussa?

Leena: Hei vaan, kiitos Päivi ensinnäkin kutsusta tähän, ja tervehdys kaikille kuulijoille. Olen Leena Liusvaara, Ressun peruskoulun rehtori. Ja mulla on täällä tuttu hyvä työkaverini mukana.

Hannele: Hei kaikille, olen koulukuraattori Hannele Houston.

Päivi: No niin kiva, nyt ollaan saatu kaikilta ääninäyte. Ja tosiaan ihanaa, että tulitte tähän keskusteluun. Nyt mä oikeastaan lähtisin kysymään vähän tällaista, että te kaikki katselette koulua jokainen omasta roolistanne käsin. Ja tässä keskustelussa on kiva saada kaikkien näkökulmia esiin tähän meidän teemaan liittyen. Mutta mä kysyisin nyt aluksi teiltä rehtoreilta, että minkälaisia ajatuksia teillä on kouluyhteisöjen roolista ja mahdollisuuksista lasten ja nuorten hyvinvoinnin tukijoina?

Clara: Mä voin vaikka tässä aloittaa, että kyllähän se rooli on suuri, koska tämän kauttahan ne kaikki nuoret tulee, lapset ja nuoret käy sen koulun läpi, elikkä siinä mielessä niin täällähän meillä on se mahdollisuus tehdä aika paljon. Että rooli on kyllä iso, ja kyllä tää hyvinvointi on mun mielestäni nyt tullut enemmän tapetille, että se on myös meidän agenda. Aikaisemmin oli enemmän sitä oppimista ja mitä me opitaan täällä koulussa, mutta nyt on myös paljon tätä kasvatusta ja miten hyvin me voidaan, eli sen rooli on kasvanut tässä vuosien mittaan.

Päivi: Mitäs Anna-Kaisa tai Leena tästä sanoo?

Leena: No siis jos mä ajattelen koulun roolia oppilaan hyvinvoinnin ja kokonaiskasvun osalta, niin tuo juuri, mitä Clara sanoi, että semmoinen ajattelu tietysti on jo kauan sitten murtunut, että koulu on opinahjo, koulu on nimenomaan kasvatuksen ja yhdessä olemisen ja semmoisten elämänmittaisen taitojen harjoittelupaikka, mikä on tietysti ihmisen terveen kasvun kannalta, kasvu aikuiseksi, kasvu toimivaksi yhteiskunnan jäseneksi, niin se on tietysti hirvittävän tärkeää, mutta vauhti kiihtyy hurjaa vauhtia ja yhteiskunnan arvot muuttuvat. Toimintatavat ja edellytykset ja myöskin kaikenlaiset mallinteet muuttuvat, niin koulu elää eräänlaisessa semmoisessa turbulenssissa sen osalta, että mikä on se koulun rooli milloinkin, että niitä inputteja tulee koululle valtavasti joka puolelta. Ja jos mä ajattelen vaikka meidän koulua, meillä on puolet koulusta hyvinkin kansainvälistä siinä mielessä, että perheitä tulee ulkomailta, ja meillä opiskellaan englanniksi, niin se tuo siihen tietysti meidän koulun osalta vielä sellaista toisenlaista tulkintaa, että miten hyvinvointi ja siihen liittyvät muut käsitteet, miten ne tulkitaan ja miten sitä edes määritellään, että mikä se koulun portinvartijan rooli missäkin tilanteessa on.

Anna-Kaisa: Joo, kyllä ihan samalla tavalla jaan tuon, mitä Leena olet sanonut, eli ollaan myös hyvin kansainvälinen koulu, eli meillä on lähes puolet oppilaista suomea toisena kielenä opiskelevia lapsukaisia, ja se tuo mukanaan valtavan määrän kulttuureja ja semmoista erilaista näkemistä ja erilaista ymmärrystä. Eli ollaan monella tavalla monen näköisessä myllerryksessä, ja se hyvinvointi teemana on asia, jota me ei voida yhdessäkään kohtaamisessa ja yhdenkään oppitunnin aikana sivuuttaa. Se on kyllä semmoinen keskiössä oleva asia ihan aamusta iltaan.

Päivi: Kiitos, mä voisin vielä hetken jatkaa tästä, kun koulua, niin opetusta kuin sitä oppilashuoltotyötäkin niin ohjataan meidän maassa eri keinoin. Meillä on lainsäädäntöä ja meillä on opetussuunnitelmia ja on tietysti muitakin reunaehtoja. Mitä te ajattelette näistä reunaehdoista? Onko jotain sellaista rakenteellista, mitä voitaisiin tehdä ihan yhteiskunnallisesti sen eteen, että koulut saisi sitten ihan rauhassa tätä vahvistuvaa rooliaan tämmöisenä kasvun ja hyvinvoinnin tukijoina vielä vahvistaa. Että onko jotain sellaista, mitä haluaisitte koulun ihmisinä tuonne päättäjille tai jonnekin tällaisille sanoa koulun reunaehdoista, opetussuunnitelman kansallisista perusteista tai jostain tällaisista asioista?

Anna-Kaisa: Mä voisin jatkaa nyt. Meillä on mielestäni loistava opetussuunnitelma parhaillaan, joka antaa meille kouluissa valtavasti mahdollisuuksia asioiden laaja-alaiseen näkemiseen ja kokemiseen ja siihen arjen tuomiseen. Että tietyllä tavalla mä ajattelen, että meidän rehtoreiden tehtävä on varmasti olla semmoisena rohkaisijana ja mallintajana sille, että voidaan lähteä ajattelemaan asioita laaja-alaisemmin, ja hyvinvointi ja oppilaiden erityisyys ja jokaisen ihmisen omanlaisuus edellä. Että ei tarvitse välttämättä lähteä asettamaan niitä reunaehtoja ja näkemään niitä reunaehtoina, vaan enemmänkin näkemään niin, että se piirtää meille jonkun muodon, jonka sisällä meillä on aika paljon vastuuta ja vapautta itse sitten muokata sitä sellaiseksi, kuin halutaan. Ja opettajat ovat hyvin tunnollisia, niin meidän rehtorien tehtävä on ehkä sitten se, että me rohkaistaan heitä näkemään myös sitten sitä opsia tämän nykyisen yhteiskunnan näköisenä ja muotoisena.

Leena: Mä komppaan kyllä Anna-Kaisaa osin kyllä, koen samalla tavalla. Mä jo muutama vuosi sitten jossain syntymäpäivähaastattelussa niin totesin, että nyt tämän opsin myötä, kun on vuonna 2014-16 voimaan tullutta tekstiä, niin ikään kuin se kelkka käännettiin sinne monialaisuuteen ja laaja-alaisen osaamisen taitoihin ja semmoseen elämään oppimiseen. Ja mä sanoin silloin, että nyt musta tuntuu siltä, että perusopetuksessa tapahtuu ihan oikeasti jonkinlainen muutos ja mullistus. Sittemmin tätä asiaa on jonkin verran tutkittukin, että mikä johtaa siis opettajan työn suunnittelua. Ja aika pitkälti se menee edelleenkin vielä semmoiset akateemiset opit edellä, ja se oppiaineiden sisältöjen suunnitteleminen ja ikään kuin vuosikurssien tavoitteista kiinni pitäminen, niitten oppiaineiden sisältöjen kautta. Että mä jotenkin vielä perään kouluilta ja opettajilta enemmän sellaista rohkeutta, että mentäisiin kokonaisuudet edellä. Että jos ajatellaan nyt vaikka teemana hyvinvointi tai yhteistyökyvyt, vuorovaikutustaidot ja näin päin pois, niin se suunnittelu lähtisikin näistä teemoista, ja sitten mietitään, että kuinka nämä oppiaineen tavoitteet ja niiden käsitteet sitten tukevat sitä kokonaisuutta, josta sä et aikuisena ihmisenäkään koskaan tule elämässäsi pääsemään eroon. Ehkä sä joistakin pihan kasveista tai derivaatasta joskus elämässäsi pääsetkin eroon, mutta on paljon sellaisia, joita koulu opiskelijalle ja oppilaalle tuo, ja joita kannat taskussasi kyllä koko elämän. Ja mä ehkä kääntäisin sitä koulun suunnittelun ja näkökulman rakentumista nimenomaan näiden isojen teemojen ympärille, että tällaista rakenteellista muutosta hioisin ehkä vielä vähän pidemmälle, mitä tämä opsi nyt on tuonut.

Clara: Aivan, mä voin kyllä ihan kompata tässä näitä muita, ja sanoa, että se on juuri näin. Että mun mielestä kanssa tämä opetussuunnitelma, mikä meille tuli, niin se antaa kyllä meille nämä mahdollisuudet, ja mun mielestä tänä päivänä nähdään paljon enemmän se, että se oppilas on kokonaisuus. Että se ei oo vaan sitä, että opitaan niitä aineita, vaan siinä on paljon tätä hyvinvointi- ja vuorovaikutustaitoja, empatian taitojen oppimista, ja niin kuin sä sanoit tässä Leena, niin sehän on se, joka kantaa läpi koko elämän, että juuri näitä taitoja, ne on hyvin tärkeitä, että ne opitaan myös koulussa. Ja myös sitä ajattelin, että mun mielestäni myös oppilashuollon kannalta on tapahtunut paljon hyviä asioita viime vuosina, mutta niitä täytyy vaan vielä hioa ja saada paremmin toimimaan. Ja mun mielestä nämä niinkun muut toimijat on tullut enemmän mukaan. Jos mä nyt mietin 20 vuotta taaksepäin, niin ne on tullut tänä päivänä niin, että ne on ihan mukana siinä koulussa, että me tehdään yhdessä sitä työtä näiden lasten kanssa, esimerkiksi poliisit tai lastensuojelu tai lastenpsykiatria tai muut, että ne ei oo sellaisia ulkopuolisia toimijoita, vaan ne tulevat meidän tueksi, ja tehdään yhdessä sitä työtä. Niin se on mun mielestä hyvä kehitys, ja sitä voi vieläkin kehittää.

Päivi: Hienoa, tässä tulee ihan mahtavia ideoita. Mä tykkäsin itse tosi paljon tuosta Leenan ajatuksesta, että siellä on ne isot teemat, ja sitten mietitään, että miten oppiaineiden opetus voi palvella näitä tämmösiä elämässä selviytymisen isoja taitoja, niin kuulostaa kyllä tosi hyvältä. Mutta nyt me voitaisiin ottaa tähän mukaan vielä uusia ääniä. Meillä on täällä tosiaan rehtoreita ja opettaja, ja voisin kysyä teiltäkin saman kysymyksen, että miten te omasta roolistanne näette sen, teillä on kontakteja oppilaisiin jatkuvasti kuraattorin roolista tai opettajan roolista, niin minkälaisia ajatuksia teillä on siitä, mitä koulu voi merkitä lapsille ja nuorille tämmöisenä hyvinvointia tukevana yhteisönä, ja millä keinoilla koulu voi olla oikeasti parhaiten tukemassa sitä hyvinvointia? Mitäs Tuomas sä sanot tähän, kun sä olet opettaja, niin sanoppa sä ensin, ja otetaan sitten meidän kuraattoreille puheenvuoroja.

Tuomas: Joo kiitos. Mä ehkä ajattelen niin, että vähän tuohon kommenttina, mitä Leena sanoi kokonaisuuksista ja oppiaineesta, että tietysti niissä oppiaineissakin sitten tavallaan, kun pysähdytään jonkun asian äärelle, niin mä ajattelen, että siinä on semmonen tärkeä, että siinä ollaan enemmän sen kasvatuksen parissa, ja niinkun yhden oppilaan tai pienen oppilasryhmän kanssa. Että ne ei välttämättä ole aina niitä akateemisia taitoja, vaan enemmän sitä, miten toimitaan ryhmässä esimerkiksi. Siihen tulee opiskelutekniikka mukaan, joka on tietysti tulevaisuuden taito, oppimaan oppiminen. Ja tämmöisiä. Vaikka tehdään niiden oppiaineen asioiden kanssa töitä, niin samalla kuitenkin tehdään paljon muutakin. Ja tietysti se hyvinvointi, jos ei sitä voida vahvistaa, jos on siinä haasteita, niin silloinhan se oppiminen ei onnistu. Että ihan turha on lähteä vaatimaan semmosta, mihin oppilas ei pysy, jos on hyvinvoinnin kanssa haasteita. Silloin pitää tietysti pysähtyä ensin sen asian kanssa ja miettiä, miten on väsyneen oppilaan kanssa, miten on yö nukuttu, miten voisi tehdä ensi kerralla toisella tavalla. Kokeeseen valmistautuminen, stressi esimerkiksi kokeen edellä, niin mitkä voisi olla semmoisia erilaisia tapoja tai strategioita, että miten voisi sen asian muulla tavalla ratkaista. Ja siinä kuulostella toinen toisiansa.

Päivi: Kiitos Tuomas. Miten sitten Sirpa ja Hannele, te olette koulukuraattorina eri kouluissa, mutta samassa tehtävässä, ja te näette oppilaan asioita vielä vähän eri kulmasta, niin miltä teille näyttää sen koulun mahdollisuudet hyvinvointiin vaikuttavana yhteisönä tai tukijana?

Sirpa: No jos minä aloittaisin, niin tässä tuli vaan mieleen sellainen, että mitä mä oon aina ajatellut, että koulu on tosi merkityksellinen paikka lapsille. Ja yleensäkin jo koko koulunkäynti, niin se on kuntouttavaa, ja se on jo hyvinvointia, että lapsilla on täällä turvallista, koulussa on tietyt rutiinit ja on se oma opettaja, niin se on todella hyvinvointia edistävä tekijä jo ihan itsessään. Mutta sitten tietysti vielä lisäksi voidaan auttaa oppilaita, mitä kuraattorit tekee ja koulupsykologit yksilöllisesti, ja vaikuttaa sitten koko koulun hyvinvointityöhön tästä meidän omasta työnkuvasta lähtien.

Hannele: Mä palaisin tuohon turvallisuuteen ja sen tunteeseen kanssa, mitä Sirpa tuossa nosti esiin, niin tavallaan se koulun merkitys siinä, että se ryhmä on turvallinen sille lapselle, ne rutiinit, mitä koulussa tulee, ne tuo sille lapselle turvaa. Ja se sellainen arjen kuntouttava merkitys, mikä aika useasti tulee myös esille näiden, kun tehdään koulun ulkopuolisten tahojen kanssa yhteistyötä, että miten merkityksellinen se sille lapsen hyvinvoinnille on. Ja myös näissä tilanteissa, joissa kotona ehkä ei ole niin turvallista, niin se, että se koulu on se yksi, että on ennakoitavissa olevat tilanteet ja tuttuja aikuisia, tuttuja kavereita ympärillä. Ja se, mitä tavallaan ehkä vielä voisi korostaa, on sen ryhmän ja sen luokan ja luokkahengen merkitys kaikkien koululaisten hyvinvoinnille. Ja sitten totta kai yhdestä luokasta lähtien koko koulun semmoiseen hyvinvointiin ja yhteishenkeen, että miten me niitä asioita tehdään ja kuinka me luodaan sitä me-kulttuuria siellä koulussa.

Sirpa: Ja opettaja voi olla todella tärkeä henkilö, kun me työskennellään Anna-Kaisan kanssa ala-asteella, niin se opettaja voi olla tosi merkityksellinen aikuinen sille lapselle, joka voi antaa tukea ihan samalla lailla, kuin myös me koulun tämmöiset erityistyöntekijät. Korostaisin myös opettajan merkitystä, että se on tärkeä. Ja siksi meidän kaikkien tehtävä on myös tukea opettajaa, että hän voi tehdä sitä hyvää työtä oppilaiden kanssa.

Päivi: Sirpa ja Hannele toivat tätä koulun yhteisötasoa, niin onko teillä rehtoreilla tai Tuomaksella tähän liittyen vielä jotakin, mitä heräsi?

Tuomas: No jos saan sanoa tuosta, mitä Sirpa sanoi lopuksi opettajasta, niin siinä on se haaste, mä olen yläkoulun opettaja, ja sitten kun ollaan aineen opetuksessa, niin opettajia on tietysti paljon enemmän, oppilaita on paljon enemmän, ja esimerkiksi luokanvalvoja ei välttämättä opeta omaa luokkaansa riippuen aineyhdistelmästä. Ja ajattelin just, että mulla itselläni on reilut 80% koulun oppilaista opetuksessani, eli mulla on laaja oppilastuntemus, ja siksi olen nähnyt mielekkääksi, että olen mukana myös oppilashuollon puolella. Pystyn hyödyntämään sitä molempiin suuntiin. Mutta ajattelen, että siksi just se on hirveän keskeistä, että esimerkiksi luokanvalvojalle on resurssina, että on olemassa luokanvalvojan tunteja vuoden aikana säännöllisesti, ja niihin annetaan resurssia koulun puolelta. Että se luokanvalvoja myös oppii tuntemaan. Yläkoulussa tavallaan se oppilaantuntemus on paljon enemmän hajallaan verrattuna alakouluun, jossa on luokanopettaja. Että tämä on varmaan semmoinen haaste, mitä mä tässä ainakin kuulostelen.

Leena: Mä koen vähän sillä lailla, että koulu on juuri niin turvallinen paikka, millaiseksi se tehdään. Eli eihän se koulu itsenäisesti itsellään ole mitenkään sen kummallisempi, kuin mikään tahansa instituutio. Näistä asioista täytyy keskustella, ja nämä täytyy henkilökunnalla olla siis selkeästi ymmärrettynä, että toimin aikuisena ihmisenä näiden lasten parissa, joiden kanssa olen 20-30 tuntia viikossa, riippuen nyt tietysti, minkä ikäisestä oppilaasta on kysymys. Että se toiminta on varmasti sellaista, että sillä lapsella on hyvä olla koko päivän. Ja se lähtee tietysti siitä, että opettaja tuntee itsensä, tietää yhteisönsä säännöt, tietää oman ammattietiikkansa, toimii eettisesti ja osaa jakaa sitä hyvää ja turvallisuutta siinä ympärillänsä. Että nämä on sillä lailla aina, kun puhuttiin systeemisyydestä, niin kuin Päivi aloitit tässä juontaessasi meitä tähän sisälle, että tämä systeemi lähtee tottakai meistä rehtoreista, että millaisena me haluamme sitä kouluamme ikään kuin luotsata. Että jos me halutaan luotsata sitä turvallisena yksikkönä ja viedä sitä eteenpäin, niin se lähtee siitä, että opettajat ymmärtävät nämä asiat ja ne valuvat sitten sinne luokkatyöhön ja oppilaisiin, ja sitä kautta myöskin sitten perheet ymmärtävät, mitkä asiat koulussa nimenomaan on tärkeitä. Me ollaan Hannelen kanssa näitä asioita jouduttu avaamaan meillä myöskin henkilökunnassa aina silloin tällöin ja pitämään tätä keskustelua nimenomaan yllä, että nää ei ole sellaisia asioita, että ne on ikään kuin itsestäänselvyyksiä, vaan niitä täytyy hoitaa ja sitä kasvia täytyy kastella ja sille täytyy antaa myöskin sopivassa määrin lantaa, jotta se kukkii. Mutta se on kyllä tehtävissä, ihan varmasti.

Clara: Joo, ehdottomasti. Ja mä vielä lisäisin siihen, että ehkä nyt tänä vuonna, kun meillä on ollut kaikenlaisia korona-esteitä sun muita, niin on juuri huomattu tämä, miten tärkeetä se on, että me tehdään asioita yhdessä niin, että se yhteisö voi hyvin. Niin siis kaikki, sekä opettajat että oppilaat ja henkilökunnat sun muut. Niin kyllä se vaikuttaa siihen koko koulun toimintaan, miten se yhteisö voi.

Anna-Kaisa: Kyllä, ja se jotenkin vanha kliseekin ehkä, että koko kylä kasvattaa, niin se on oikeasti totta, että kun sitä lähdetään vaalimaan ja siitä lähdetään puhumaan, ja niin kuin Leena tuossa sanoi, että se tarvitsee sitä lantaa, se tarvitsee välillä sitä arvopuhetta ja sitä pölytystä siitä, että miksi ja minkä äärellä me tänne päivittäin kokoonnutaan ja minkälaisten asioiden äärellä me työtämme tehdään. Että jokainen hetki on merkittävä. Ja nappaan vielä vähän kiinni tohon, kun Sirpa puhui tuosta koulun kuntouttavuudesta ja siitä, että me helposti saatetaan ajautua vähän semmoiseen vastakkainasetteluun, että eihän koulun tehtävä nyt ole kuntouttaa, ja koulu kasvattaa ja opettaa ja näin pois päin, mutta että me opitaan ja halutaan nähdä se niin, että kyllä arki kuntouttaa. Että me ollaan yhdessä, kohdataan toisemme ystävällisesti ja kunnioittavasti ja annetaan aikuisena lapsille sellaista esimerkkiä, että kyllä elämässä pärjää, vaikka tulee takapakkeja ja tulee hankalia hetkiä, niin elämä kantaa ja me saadaan apua toinen toisistamme. Että sitä kautta se arjen kuntouttavuus on ihan meissä kaikissa läsnä, joka hetkessä, jos me niin yhdessä päätetään ja lähdetään sinne suuntaan sitä kasvua viemään.

Päivi: Kuulostaa siltä, että te koulun johtajina otatte vastuuta myös siitä kouluyhteisön hyvinvoinnin johtamisesta, että sekin on jotain, mitä pitää just vaalia ja kastella ja johtaa ja sillä lailla ylläpitää koko ajan. Se on varmaan just noin.

– Yhteinen ääni –

Päivi: Mä ajattelin, että me voisimme nyt lähteä keskustelemaan tästä systeemisestä lähestymistavasta tässä koulun hyvinvoinnin vahvistamisessa. Ja me ollaan nyt sitä tosiaan kevään aikana yhdessä sitten pohdiskeltu useampana päivänä, ootte kaikki kolme koulua osallistuneet sellaiseen yhteiseen prosessiin tämän äärellä. Ja me ollaan siellä valmennuksessa sitten eri tavoilla avattu sitä, että mitä se nyt on se semmoinen systeemisyys tässä hyvinvointityössä, ja mä ajattelin, että me voitaisiin ehkä nyt vähän keskustella siitä systeemisyydestä ja sen merkityksestä sellaisten kymmenen kysymyksen kautta, mihin me vähän perehdyttiin tuossa valmennuksessa. Ja ne oli siis tämän tyyppisiä ne kysymykset, että siellä jäätiin pohtimaan sitä, että jos te miettisitte jotakuta lasta sieltä omasta koulustanne, kenet tunnette, niin mitä tämän lapsen koulunkäynnille merkitsisi se, jos koulun aikuiset kysyisivät hänen äärellään tämän tyyppisiä kysymyksiä, että tiedänkö minä vaikka opettajana, että millaisissa ihmissuhteiden ja arjen muodostamassa systeemissä tämä kyseinen lapsi elää? Tai tiedänkö mä, minkälaisia kokemuksia hänelle rakentuu arjessa, koulussa, kaveripiirissä, ja niin edelleen. Ja sitten meillä oli tässä lista tämmöisiä kysymyksiä, ja mä en tiedä, muistatteko näitä vielä, tai ehdittekö palautella mieleen. Mutta mitä te ajattelette siitä, että jos tämän systeemisyyden idea on tavallaan yrittää tunnistaa lapsen kokemukset ja tunnistaa lapsi osana tämmöistä ihmissuhteiden verkkoa ja ylipäätään nähdä lapsi sellaisena olentona, jolle hyvin toimivat ihmissuhteet koulussa ja kotona ja muuallakin on kauhean tärkeitä, niin mitä tämä tällainen ajattelu voisi merkitä siinä koulun hyvinvointityössä? Teidän omasta roolista tai yleisesti, tuleeko teille tästä ajatuksia?

Tuomas: No voin vaikka jonkun sanan sanoa täältä opettajan näkökulmasta, ja mietin, että mitä viime vuosina on korostettu kouluyhteisössä, niin yksi semmoinen asia, mikä tulee ehkä vähän ylhäältä ja ulkoa päin, niin on tavallaan yksityisyyden suoja ja GDPR, ja niin edespäin. Että mä mietin, että onko semmoista vähän varovaisuutta sen suhteen, että kuinka paljon puhutaan lasten ihmissuhteista ja perhetilanteesta. Ja mun mielestäni oli tosi kiva se vaihtoehto, minkä Päivi tarjositte silloin valmennuksessa, että voitaisiin enemmän puhua tämmöisestä kunnioittavasta uteliaisuudesta. Mutta mä luulen, että siinä on semmoista tiettyä varovaisuutta, että ollaan ehkä vähän arkoja sen suhteen, mitä lapsilta kysytään. Kyllä mä uskon, että niitä tiettyjä kysymyksiä kyllä esitetään, kyllä mä tunnistan sen, että niistä keskustellaan, ketkä on tämän lapsen kavereita ja semmosia aikuisia, joiden kanssa yhteistyö toimii koulussa, niin kyllä semmosia kysymyksiä esitetään koulussa, mutta ehkä se tieto on vähän sirpalemaista.

Päivi: Kiitos, mitäs muita ajatuksia tästä?

Anna-Kaisa: Tuomas otit tärkeän sanan esille, joka me kaikki varmaan tunnistetaan, semmoinen sirpaleisuus, että meillä on tietoa ja meillä on palasia ja meillä on hetkiä ja tuokioita, mutta mikä olisi se systeemi, millä me koottaisiin sitten meidän koulun aikuiset sen yhteisen tiedon äärelle. Mä näen itse, että sen tilan ja rakenteen ja ajan raivaaminen ja luovinta sinne, että meillä olisi se mahdollisuus istua yhdessä alas ja jäsentää yhdessä niitä tilanteita, ja puhua niistä eri näkökulmista ja eri havainnoista. Ja sitten tykkään sellaisesta termistä kuin kasvatuskumppanuus, joka muun muassa hyvän ystäväni, entisen kollegani Piia Ruudun väitöskirjassa tuotiin esille, eli siitä, että kuinka meidän pitäisi nähdä perheet enemmän yhteisenä voimavarana tässä meidän arjessa ja lasten hyvinvoinnissa, että ei niin, että me tullaan tietystä koulupositiosta aina niihin neuvotteluihin, vaan enemmänkin niin, että asettaudutaan yhdessä asioiden äärelle vähän niin kuin toisenlaisella otteella, ajatuksena se semmoinen tietynlainen kasvatuskumppanuus. Mutta ennen kaikkea se semmoinen asioiden yhteiselle jäsennykselle ja yhteisen todellisuuden luomiselle. Meidän pitäisi uskaltaa tästä kiireisestä arjesta vaan rohkeasti raivata sitä tilaa ja sellaista rauhallista läsnäoloa ja kohtaamista.

Sirpa: Mulle tuli mieleen tällainen asia myös, että koska tämmöisessä systeemisessä ajattelussa tosiaan monet asiat jäsentyy niissä suhteissa, että milloin meillä on aikaa kysyä lapselta, että hei, mitä sulle kuuluu? Että kohdata hänet aidosti, että hän voisi kokea, että mä voisin kertoa nyt, että mulle oikeasti kuuluu tällaista. Se on varmaan semmoinen aika iso asia, että kenelle se lapsi voisi sen sanoa.

Leena: Niin tästä tulee just nimenomaan sellaisia asioita mieleen, että kuinka monta kertaa onkaan tässä uransa aikana havainnut sen, että sitä lasta olisi tosi paljon helpompi auttaa yhteistyössä esimerkiksi oppilashuollon moniammatillisen henkilöstön kanssa, kun me tiedettäisiin vähän enemmän sen lapsen elämästä ja siitä viitekehyksestä. Ja tuo, mitä Tuomas otti esille, tämmöinen individualismi ja yksilön korostaminen myös tämän hetken yhteiskunnassa, niin sekin hiukan näyttäytyy näissä keskusteluissa, että pidin myöskin siitä käsitteestä, tämmöinen kunnioittava uteliaisuus tietyllä tavalla ja tiedusteleminen, niin se olisi valtaa ehkä vähän enemmän tässä koulukeskustelussa huoltajien kanssa. Ei ole kysymys siitä, että koulu haluaa olla utelias ja jäädä sitten keskenänsä paistattelemaan ja ihmettelemään sitä, että siellä ja sielläkin perheessä niin on tällaisia ja tällaisia ongelmia. Ei ole kysymys siitä, vaan siitä, että sen viitekehyksen ymmärtäminen auttaisi meitä koulussa ihan selkeästi viemään sitä asiaa oikeaan suuntaan. Että vähän liian usein jäädään arvailujen tai opettajan esittämien käsitysten varaan, kun vaikka nyt jollekin oppilaalle lähdetään hakemaan toisenlaisia tulokulmia ja ratkaisuja. Kymmenen kysymystä, jotka meillä tässä koulutuksessa on ollut mukana, tai yleensäkin sellainen systeeminen ja ennakkoluuloton tapa lähteä miettimään, että missä todellisuudessa tämä lapsi elää ja on. Ja sitten sen jälkeen yhdessä perheen kanssa avataan sitä keskustelua ja lähdetään viemään sitä kohti maalia. Että koulun tavoitteena olisi tällaiset asiat, mitkä teillä kotona on tavoitteena. Että mihin te haluaisitte, että täällä yhteistyöllä mennään ja päästään. Mutta että tämä kulminoituu kaikki yhteen sellaiseen suomalaiseen lahjakkaaseen asiaan. Siis tarkoitan, että se on meille lahja, ja se on luottamus. Ja meillä kuitenkin Suomessa nyt lähtökohtaisesti kouluun luotetaan, meihin viranomaisina luotetaan, ja tähän yhteistyöhönkin niin noin yleisesti ottaen on luottaminen. Mutta niin kuin aluksi sanoin, niin yhteiskunta muuttuu, ja tässä tapahtuu paljon kaikenlaisia asioita, ja monet näkevät koulun myös ikään kuin vähän semmoisena ostopalvelutyyppisenä paikkana, että minne lapsi tulee oppimaan ja saamaan paketin erilaisia eväitä, jotta se lapsi pääsee maailmassa pidemmälle. Että siitä puuttuu tuo Anna-Kaisan esille ottama kumppanuusajatus, mikä kyllä veisi taas siihen perinteisempään koko kylä kasvattaa -ajatteluun ja siihen, että hei, tehdään yhdessä. Meidän tarkoitus on kuitenkin noin eetoksellisesti tehdä lapsille hyvä elämä ja tukea heitä päivittäin sen hyvän elämän löytämisessä.

Clara: Joo, eli jos mä jatkan tuosta, niin silloin se tarkoittaa sitä, että silloin sun pitää ensin luoda just tää luottamus ja tällainen kaikkien välillä, ja sitten saada tää kumppanuus, että me tehdään tässä yhdessä sitä työtä, ja sitten avata esimerkiksi juuri tällaisia niin kuin kymmenen kysymystä. Saada ensin se ja saada kaikki mukaan, niin että me saadaan se hyvä keskustelu sitten sen oppilaan eduksi, koska onhan myös sellaisia, että niitä kysymyksiä ei voi asettaa, tai sitten sen täytyy mennä sen moniammatillisen ryhmän kautta tai jotain muuta, mutta että jos sen ottaa sillä tavalla, että koulun tehtävänä on juuri tämä luottamuksen luominen, ja että me yhdessä tehdään sitä työtä niiden oppilaiden hyväksi, niin kyllä varmasti sitten sen kautta se voi onnistua.

Sirpa: Monestihan se koulu kyllä näyttäytyy ehkä vanhemmille aika pelottavanakin paikkana, ja siellä on asiantuntijoita, jotka kyllä tietävät, että miten me sitä kynnystä voitaisiin alentaa ja tähän systeemiseen tapaan ajatella, että kukaan meistä ei tiedä, ja me ollaan kaikki sen äärellä, että se on mun mielestä tämän systeemisen ajattelun yksi kauhean tärkeä asia, koska kyllä me äkkiä koulussa mietitään, että hei näin nämä asiat pitäisi mennä, ja te vanhemmat, mites me päästään tähän tavoitteeseen. Ja se vaatisi just sitä aikaa, että sitähän koulussa on niin vähän. Että useita tapaamisia ja yhdessä istumista rauhassa.

Päivi: Mun tekee mieli tässä kohtaa tuoda keskustelua, mä ajattelin, että ei olla tässä ehkä vielä sillä lailla niin tarkasti, eikä ole tarpeen tai mahdollistakaan tätä systeemisyyttä lähestymistapana niin tyhjentävästi määritellä, mutta te olette jo vastanneet täältä kivoja elementtejä esiin. Tuomas sä puhuit siitä kunnioittavasta uteliaisuudesta ja Anna-Kaisa, sä puhuit siitä yhdessä pysähtymisestä, ja meillä oli tavallaan tämmöinen leirinuotio-metaforakin tässä. Ja sitten Sirpa säkin mainitsit jotain tosi tärkeetä systeemisyyteen liittyvää.

Sirpa: Sitä, että me ei tiedetä vastauksia.

Päivi: Nimenomaan sitä, että ei tiedetä, missä meininki, niin ehkä tässä voisi hetkeksi vielä pysähtyä juttelemaan siitä, että mikä teille siinä systeemisessä lähestymistavassa jäi tärkeänä semmoisena elementtinä mieleen, mitä haluatte ehkä viedä omaan kouluunne, niin mikä siinä puhutteli? Näiden lisäksi, mitä tässä tuli esiin? Ja ehkä kohta voitaisiin jutella vähän tuosta, että miten sinne kouluun näitä pysähtymisen hetkiä ja näitä leirinuotiokohtia saadaan oikeasti rakennettua, missä voidaan sitä yhteistä näkemystä rakentaa. Mitäs ajatuksia tästä vielä systeemisyydestä? Mitä se teille merkitsee?

Anna-Kaisa: Mä ehkä voisin napata jotenkin kiinni siihen ei-tietämisen tilaan asettumisesta, ja sen, että koulu edustaa tietämystä ja osaamista ja ammattitaitoa, ja me tehdään nopeasti päätöksiä ja ratkaisuja ja käytetään valtaa muihin ihmisiin. Niin jotenkin se pysäytti ehkä mua, tässä tällä viikolla oli, olikohan se nyt Hesarissa juttu taas jälleen kerran kiusaamiseen ja koulukiusaamiseen liittyen, niin siinä sitten oli joku kohta, että lapsi, joka oli kiusannut, niin sanoi, että häneltä ei itse asiassa koskaan kysytty, että miten hän olisi toivonut, että miten sitä asiaa hoidetaan tämän kiusaajan osalta. Ja mä ajattelin, että niin, aivan, että meillä on paljon malleja ja meillä on paljon toimintatapoja, joilla on äärimmäisen hyvä tarkoitusperä, mutta että vielä siihen lisäksi me tarvitaan sitä pysähtymistä edelleen. Sitä pysähtymistä juuri ja siihen ei-tietämisen tilaan asettumista. Me ei koskaan toisen puolesta voida tietää, mikä on toiselle merkityksellistä ja tärkeää. Että sitä mä toivon, että pystyisin tänne meidän kouluun tuomaan lisää sitä ajatusta, että luotetaan siihen vuorovaikutukseen ja luotetaan siihen kysymykseen, että hei, kuinka sä voit ja kuinka sä toivot, että tämän asian kanssa edetään. Ehkä jotain tän tyyppistä.

Hannele: Ja tuohonhan liittyy hyvin vahvasti se lasten ja nuorten kokemusten tavoittaminen, että miten he kokevat asiat, mikä liittyy sitten systeemisyyteen hyvin tiiviisti, että lähdetään katsomaan sieltä lasten puolelta, että mitä sinä näet, että tässä tilanteessa tapahtui, miten sinä koet tämän tilanteen, ja miten sä näet, että tästä mentäisiin eteenpäin?

Sirpa: Ja sehän on meidän kuraattorien ja koulupsykologien yksi keskeinen tehtävä kuulla sitä lasta just, että mitä hän kertoo.

Leena: Joo, ja sit mä koen, että jos me ajatellaan nyt sitä koko koulun sisällä käytävää keskustelua ja siihen liittyviä vuorovaikutuksen sopimuksia ynnä muita, niin on ihan tuiki tärkeätä, että esimerkiksi oppilashuollon erilaisissa caseissa, puhutaan sitten yhteisöllisen oppilashuollon osalta tai yksilöllisen oppilashuollon casen hoitamisen osalta, että meillä on ihan selkeät speksit myöskin keskenämme, että kuka puhuu mistäkin asioista ja kenen kanssa, ja kuka ei puhu taas sitten toiselle niitä asioita eteenpäin, että tämmöinen luottamuksen kehän eheys on hirvittävän tärkeää, mutta sitten taas toisaalta sen luottamuksen tulee toimia siellä kouluyhteisössä myös sillä tavalla, että siellä sitten ammattilaiset voivat puhua asioista sen oppilaan parhaaksi. Ja mä katson sen ihan äärettömän tärkeäksi asiaksi. Toki ne on aina sellaisia juttuja, joista asianomaisen kanssa täytyy keskustella, että hei, että tässä nyt sun ympärillä on tällaisia ja tällaisia ihmisiä ja näistä asioista sä puhut koulukuraattorin kanssa, ja näistä asioista voit puhua mun kanssa, ja saanko mä sitten puhua kuraattorin kanssa siitä, mitä olet mulle sanonut. Ja oppilas tietysti itse omista asioistaan päättää, mutta tämmöistä ikään kuin selkeiden vuokaavioiden olemassaolo, vaikkei ne nyt sinne koulun seinälle olisikaan piirretty, niin se on sitä systeemisyyttä, että me tiedetään, miten tätä asiaa viedään eteenpäin. Ja me myös ammattilaisina luotamme toinen toisiimme, koska tämä on jälleen kerran sellainen asia, joka myös valuu sitten sinne oppilaisiin ja vanhempiin ja koteihin saakka, ja siellä kotona uskotaan, että kyllä se siellä koulussa tiedetään, miten nämä hommat keskustellaan oppilaiden kanssa ja mitä jaetaan ja mitä ei jaeta. Ja se palaa taas siihen tärkeään suomalaiseen lahjaan eli luottamukseen.

Päivi: Tekisi mieli kysyä teiltä tästä, mä en tiedä, miten luonteva metafora se on, mutta siis tosiaan tän systeemisen lähestymistavan äärellä Anna-Kaisa on nyt jo puhunut monta kertaa pysähtymisestä ja yhdessä pysähtymisestä, ja siitähän me puhuttiin tässä näinä meidän valmennuskertoinakin. Ja ehkä jos nyt muuttaa sen vähän konkreettisemmaksi, niin että se tarkoittaisi sellaista rauhallista aikaa ja tilaa, johon kootaan lapsi läheisineen ja opettajat ja ne tärkeät ihmiset sieltä koulusta yhdessä tutkailemaan sitä, että mistäköhän tämän lapsen tilanteessa voisi olla kysymys, ja mikähän tässä tilanteessa voisi viedä asioita eteenpäin. Niin pieni keskustelu siitä, että miten tällaiset leirinuotio pysähtymistilanteet on mahdollisia rakentaa sinne kouluun, kun ehkä koulujen kanssa nyt kun on oltu tekemisissä, niin on tullut semmoinen vaikutelma, että koulut on kyllä hyvin kiireisiä paikkoja ja siellä on paljon tekemistä. Niin olisiko se jollakin tavalla mahdollista rakentaa semmoista yhdessä pysähtymisen toimintakulttuuria sinne kouluun?

Leena: Nehän on sovittavia asioita. Mä itse koen aika vahvasti niin, että meillä on kalenteri, ja nykyään meillä on vielä online-mahdollisuudet, mitä en ollenkaan pidä edes huonona, vaikka tietysti kasvokkain oleminen on ehkä sinällään oma itseisarvonsa ja arvokasta, mutta koska tämä maailma nyt on tätä mitä tämä on, niin koen, että me ollaan ehkä jonkun verran saavutettu joitakin huoltajia jopa enemmänkin nyt, kun ei tarvitse lähteä kotoa. Jokainen voi olla ikään kuin sillä omalla mukavuusvyöhykkeellään ja sitten ruudun välityksellä olla kuitenkin yhteisöllisesti yhteydessä siihen koulun henkilökuntaan ja näin. Mutta että joo, koulu on kiireinen paikka. Kiirettä on juuri sen verran, minkä jokainen meistä itselleen tekee. Ja nämä on asioita, että näistä on sovittava, ne laitetaan kalenteriin ja sitten päätetään, keitä on paikalla. Ja useinhan tämä on sitten siitä kiinni, että kuinka perhe ja huoltajat esimerkiksi kokevat sen asian. Ollaanko me osattu kommunikoida heille oikein siitä asiasta. Että tämä olisi nyt myös meille tosi tärkeää, että voidaan puhua tästä asiasta yhdessä ja tuutte kertomaan teidän näkemyksiänne. Mutta erilaisissa kokoonpanoissa. Nehän voi olla ihan jotain tämmöisiä ad hoc -tapaamisia jonkun asian äärellä, jossa voi olla vaikka niin, että meiltä Hannele koulukuraattorina ja minä ja sitten vanhemmat, selvittämässä jotain sellaista asiaa, mistä on noussut kysymyksiä. Ja sitten vaan halutaan, että kasvokkain tai koneen välityksellä käydään niitä läpi ja päästään taas sitten seuraavalle levelille sen asia selvittämisessä. Ja mun mielestäni ne on juuri niitä pysähtymisiä, että silloin ikään kuin ei tarvitse edetä ja tehdä päätöksiä asioista itse ja yksin, vaan okei, nyt katsotaan, että mitä mieltä me kaikki tästä asiasta ollaan.

Clara: Toisaalta sitten se, että jos pysähdytään oppilaiden ääreen, niin se voi vaikuttaa aika paljon siis koko kouluyhteisöön, jos me pystytään pysähtymään jonkin asian äärelle ja puida se kokonaan, niin sitten voi olla, että se sitten myös vaikuttaa moneen muuhun asiaan siellä koulussa. Niin kyllä mä myös oon sitä mieltä, että kyllä siihen pystyy tekemään pysähtymisiä. Mutta samalla tavalla, kun niitä täytyy saada luottamusta näiden huoltajien kohdalla, niin myös henkilökunnan, että henkilökunta on myös sitoutunut siihen ja näkee sen tarkoituksen, että miksi tätä tehdään, ja että se on hyvä ja sillä on merkitystä.

Anna-Kaisa: Joo, Leena sanoi tärkeän asian, meillä on kalenteri, kyllä, meillä on valta omaan aikaamme, ja koulu on kiireinen, äärimmäisen kiireinen paikka, mutta arvovalinta on se, miten me aikaa päätetään käyttää. Ja onhan se, kun on puhuttu siitä luottamuksesta monessa kohtaa, että miten hyvin Leena kuvasi tuota, että kuinka me kutsutaan se huoltaja siihen sen yhteisen asian äärelle ja saadaan hänet semmosen hyvään vuorovaikutukseen ja luottamukseen meidän kanssa, niin tarjotaan siinä se mahdollisuus tulla heille kuulluksi ja sitä kautta toivottavasti rakennetaan sitä luottamusta kokonaisemmaksi ja ehjemmäksi. Mulle tulee mieleen Sirpa, sä oot käyttänyt jonkun verran sitä sen resepti-mallin mukaista yhteistä jäsennystä. Tuleeko sulle jotain siihen? Eikös se ole vähän tämän tyyppistä, että asettaudutaan yhdessä opettajan ja perheen kanssa pohtimaan niitä haastekohtia?

Sirpa: Joo, ja siinä mallissa ehkä ensin mietitään, että mitkä asiat sujuu, ja sitten niitä asioita, joissa tarvittaisi tukea ja miten kukin näkee sen, miten perhe näkee, miten lapsi näkee ja miten opettaja näkee, mikä se haaste on. Se voi olla eri näkökulmista erilainen.

Päivi: Eli semmoista voimavarakeskeisyyttä niihin pysähtymisen tilanteisiin ja moniäänisyyttä ja kaikkien kuulemista, ja sellaisia asioita sitten kannattaa vaalia. Me ollaan tässä nyt jo aika pitkä tovi keskusteltu, ja mä ajattelin, että me ehkä tässä lopetellaan pian, mutta jos mietitään nyt sitä, että haluaisitteko sanoa jotakin muille kouluille? Te olette nyt kolme koulua saaneet olla vuoropuhelussa keskenänne tässä näiden teemojen äärellä, niin minkälaisia terveisiä teillä voisi olla muille kouluille sitten näissä lasten ja nuorten hyvinvointiasioissa? Onko teillä jotakin?

Tuomas: No tässä aineenopettajan näkökulmasta niin en kuvittele, että rehtoritkaan ovat kalenterinsa herroja tai valtiattaria, mutta tietysti aineenopettaja hoitaa ensisijaisesti tuntinsa ja on tietysti eri työaikajärjestelmässä, missä kokonaistyöajassa olevat ovat. Että kun meillä on opetusvelvollisuus, että siitä ei pääse oikein millään sitten yli ja ympäri, että se on osa tätä. Mutta siihenhän voidaan ottaa semmoisia elementtejä, että voidaan varata jotain tuntipaikkoja, vaikkei nyt varsinaisesti ole kysymys siitä, että ne olisi oppitunteja tai kuuluisi opetusvelvollisuuteen, mutta näin meillä on toimittu esimerkiksi, että on luotu kokous ja tapaamisia varten tiettyjä varauksia lukujärjestykseen, että siinä mielessä sitten aineenopettaja tai luokanopettajakin on käytettävissä jonakin tiettynä aikana tätä tarkoitusta varten. Että näen, että se on ollut semmoinen hyvä tapa, sitä me on toivottu, että se helpottaa opettajan näkökulmasta sitä kiirettä tai vähentää stressiä, kun se on jo valmiiksi, sitä ei pidä joka kerta erikseen etsiä. Silti täytyy etsiä tietysti niitä tapaamisaikoja, jotka sopii vanhemmille, se on sitten eri asia. Että sitä jäin miettimään. Mutta ehkä mitä muuten mietin, että kun aina me emme tiedä, mikä on se oppilaan haaste tai hänen ihmissuhteensa ja verkostonsa, niin aina oppilas ei itsekään tiedä niitä tai ei osaa sanoittaa niitä. Mun kokemus oppilashuollosta on ollut se, että on tärkeätä, että me voitaisiin tarjota oppilaalle useampi aikuinen, mihin tässä, oliko Leena, joka viittasi aikaisemmin, tai joku rehtorista viittasi, että näistä asioista voit tulla keskustelemaan minun kanssani, mutta on myös muita aikuisia tässä koulussa, joiden kanssa voisi olla. Että sitten löytyisi se joku aikuinen, johon muodostuisi se luottamussuhde, että oppilas sitten ehkä vasta myöhemmin voisi sitten kertoa sen oman haasteensa tai käsitellä sitä.

Päivi: Tuleekos vielä mieleen terveisiä kuraattorin näkökulmasta tai rehtorin näkökulmasta tai mistä vaan näkökulmasta?

Leena: Kyllähän se koulu on kaikkien tekijöidensä summa. Että jos me ajatellaan kouluhyvinvointia kaiken kaikkiaan, niin ensinnäkin jos reksi ei voi kauhean hyvin, niin ei siellä voi opettajakuntakaan kauhean hyvin. Ja jos opettajakunta ei voi hyvin, niin niin ei voi myöskään oppilashuollon moniammatillinen henkilökunta hyvin, koska vuorovaikutus on silloin rypyssä. Ja sit taas vastaavasti jos eivät opettajat, niin eivät oppilaatkaan. Että tässä täytyy olla aika paljon vartijana sillä tavalla, että sun täytyy nähdä se kerrostuneisuus siinä koko hyvinvoinnin ikään kuin seurannassa ja siinä, että missä kaikkialla ne indikaattorit on, joita sä sitten kuuntelet ja seuraat ja mittailet. Ja usein ne voi olla tosi hienoista ja pienistä ja sievistä asioista kiinni, että joku asia lähtee menemään metsään, että rehtorilla täytyy olla paljon semmoista aistimusta ja joskus myös ihan intuitiivista ymmärrystä siitä, että missä tämä mun kouluni tällä hetkellä oikein kulkee. Mutta jos siellä koulussa on sellaiset luottamukselliset vuorovaikutussuhteet joka suuntaan, siis joka suuntaan, niin silloinhan tää kanava ja nää viestit kulkevat, ja silloin niihin päästään kiinni sangen nopeasti, että uskalletaan tulla sanomaan ja uskalletaan tulla kysymään, ja uskalletaan tulla ehdottamaan erilaisia asioita, on se sitten oppilas tai huoltaja tai opettaja tai kuraattori tai kuka tahansa. Tai rehtori. Että kyllähän sen rehtorinkin täytyy välillä mennä opettajiensa eteen ja ehdottaa kaikkia erilaisia asioita, että mitä mielestäni täällä nyt tulisi tehdä, ja joskus täytyy myös hiukan ehkä polkaista jalkaakin lattiaan, ei se aina ole huono asia. Mutta kyllä se on kerrostuneista semmoista hyvinvoinnin seurantaa ja sen jatkuvaa hoitamista, että silloin mä väittäisin kyllä niin, että se oppilaan hyvä voidaan todentaa myöskin, että se toteutuu siinä kouluyksikössä.

Anna-Kaisa: Joo, tuli vaan vielä tosta mieleen, mitä Leena tuossa sanoi, että rehtorin pitää pitää huoli itsestään, ja meidän tehtävä on pitää huoli siitä, että meillä on hyvinvoivat aikuiset siellä talossa, koska me kuitenkin aina puhutaan resursseista ja resurssien vähyydestä ja puutteista, mutta kyllähän se resurssi on meissä jokaisessa. Siinä, miten me päätetään mikäkin tilanne hoitaa ja mihinkin tilanteeseen asettua, ja millä katseella toistamme katsellaan ja minkälainen huomen toiselle moikataan. Siitä meidän tulee pitää kiinni.

Clara: Niin, eli se satsaus siihen hyvinvointiin ei koskaan ole väärin, vaan se on aina hyvä satsaus.

Päivi: Mitäs Hannele ja Sirpa vielä terveisiä muille kouluille?

Sirpa: No mulle on jäänyt tästä prosessista mieleen tämä asia, että jo se, että miten me puhutaan oppilaista, niin se luo todellisuutta. Ja miten me puhutaan toisistamme. Että se luo siitä semmoisen tietyn todellisuuden ja se luo ilmapiiriä ja hyvinvointia. Että jos me jaksettaisiin aina puhua sillä tavalla arvostavasti oppilaista, me aikuiset, ja puhua arvostavasti toisistamme, niin sillä tavalla päästään tässäkin työssä eteenpäin. Että se on jäänyt mieleen tästä koulutuksesta, että se on tärkeä asia myös.

Hannele: Niin, ja ehkä tohon lisäksi vielä se ajan tekeminen, mutta myöskin sillä ehkä omalla esimerkillä näyttäminen, että kun sä tervehdit hymyillen muita, niin kyllähän se tulee takaisin. Ja jos sä et valita sitä, että onpas kauhea kiire, vaan ennemminkin että hei, no katsotaanpa, mistä löytyy aika. Että tavallaan sen kääntää niin päin, että myös itse muistaa noudattaa näitä systeemisyyteen kuuluvaa kymmentä pykälää, jos näin sanoo, niin se että jos sen muistaa tavallaan siinä omassa työssänsä pääsääntöisesti koko ajan pitää jonkinlaisena ohjenuorana, niin kyllähän se sieltä sitten menee muuallekin.

Sirpa: Mun on pakko lisätä vielä tää reflektiivisyys suhteessa omaan toimintaan, että me myös arvioidaan koko ajan, että miten minä työskentelen ja miten minä käytän valtaani, niin se on tärkeätä, että me ei olla sokeita sille puolelle. Että meillä on paljon vaikutusvaltaa myös oppilaisiin.

Hannele: Ja muihin työntekijöihin.

Tuomas: Komppaan Sirpaa tässä näin, mulla oli ihan sama ajatus tästä itsereflektiosta, että mitä me olemme tässä tehneet, keskustelleet, niin tämähän on esimerkki siitä. Mutta että se ei koskaan ole hukkaan heitettyä kyllä, että pohditaan sitä hyvää vallankäyttöä, ja mun mielestä siihen liittyy ihan elimellisesti se itsereflektio, kaiken a ja o.

Päivi: Hei mä haluan tässä vaiheessa sanoa, että todella paljon kiitoksia, että te kolmen koulun ihmiset tulitte tähän keskustelutilaisuuteen, ja päästiin juttelemaan näistä kouluyhteisön merkityksistä ja myös tähän systeemisyyteen liittyvistä näkökulmista. Ja tuli tosi ihania näkökulmia monenlaisia. Tästä on varmaan hyvä lähteä jatkamaan sitä työtä siellä koulun arjessa sitten, ja kiitos teille tosi paljon kivasta keskustelusta.

Keskustelijat: Kiitos!

– Yhteinen ääni –

Jaa julkaisu: Facebooktwitterredditpinterestlinkedintumblrmail
Seuraa meitä: Facebooktwitterrssyoutubeinstagram

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *