Jo joutui armas aika

Perjantai 31. toukokuuta 1918 valkeni aurinkoisena. Tuuli puhalsi luoteesta, ja päivällä lämpömittari kohosi 12 asteeseen. Takana oli ankara kevät, ja sisällissodan vaikutukset heijastuivat turkulaisten elämään vielä pitkään. Sää pysyi nähtävästi suhteellisen koleana koko alkukesän, sillä Turun Lehti kirjoitti vielä juhannuksen kynnyksellä 22. kesäkuuta, että ”ilma on ollut hyvin epä-lämmintä ja kolkkoa”, mutta nyt oltiin valmiita veisaamaan suvivirsi: ”Jo joutui armas aika ja suvi suloinen…” Vuoden 1918 tilanne tuo mieleen Suvivirren historiallisen taustan: laulu syntyi 1600-luvun lopulla, katovuosien ja nälän keskellä. Niittyjen vihannointi oli haavekuva, kaipauksen kohde. Ehkä näin oli myös kesän 1918 kynnyksellä, sillä takana oli nälän ja puutteen talvi.

Suvivirsi kaikui myös koulujen kevätjuhlissa, vaikka vuosi olikin ollut oppilaitoksille haasteellinen ja jäänyt vajaaksi. Uusi Aura kertoi 30. toukokuuta, että Turun Suomalaisesta Yhteiskoulusta ”päästötodistuksen yliopistoon” sai 11 koululaista, kahdeksan tyttöä ja kolme poikaa. Lukuvuosi 1917–1918 oli ollut Suomen kouluille erittäin vaikea, ja oppilasmäärät olivat pudonneet edellisestä vuodesta. Kun myöhemmin tehtiin yhteenvetoa koulujen tilanteesta, osa dokumenteista oli kadonnut sodan melskeeseen. Olosuhteet vaikuttivat myös koulujen kehittämiseen. Turun Lehti kertoi 30. toukokuuta, miten kouluhallitus oli pikapikaa uudistanut lukusuunnitelman seuraavaksi vuodeksi. Venäjän kieli ehdotettiin poistettavaksi kokonaan tyttökouluista ja klassillisista lyseoista, mutta lyseoissa, joissa oli rinnakkaisluokkia, se sai jäädä vaihtoehdoksi ranskan kielelle.

Kysymys koulutuksesta oli tärkeä, sillä nuoria oli vuoden 1918 Suomessa paljon. Tilastojen mukaan joka toinen kansalainen oli Suomen itsenäistyessä alle 25-vuotias. Oppivelvollisuuslaki säädettiin vuonna 1921, ja sen mukaan kaikkien lasten piti suorittaa kuusivuotisen kansakoulun oppimäärä. Koululaitos oli ollut tärkeä tulevaisuuden rakentaja, ja se oli sitä erityisen vahvasti seuraavina vuosikymmeninä. Vuoden 1918 lapset tulivat näkemään maailman, jossa yhteiskunnallinen väkivalta vähitellen laantui ja aineellinen hyvinvointi vahvistui. Moni joutui kuitenkin kokemaan uuden sodan ja sen haasteet. Osa heistä menehtyi, osa sai mahdollisuuden rakentaa elämäänsä muuttuneissa olosuhteissa toisen maailmansodan jälkeen. Kaikille heistä vuosien 1917–1918 tapahtumat jäivät merkityksellisiksi, sekä lapsuuden kadotettuna paikkana että ajankohtana, joka suuntasi kotimaan kohtaloita.

* * *

Blogi Elämää Turussa 1917–1918 on seurannut turkulaista arkea yhdeksän kuukauden ajan. Projekti alkoi 1.9.2017 ja on seurannut tapahtumia päivä päivältä 31.5.2018 asti. Tänään ilmestyvä kirjoitus on viimeinen. Yhteensä blogitekstejä on kertynyt 274 kappaletta, ja hankkeeseen osallistui yksitoista kirjoittajaa. Projektia on voinut seurata tilaamalla päivittäiset tekstit sähköpostiin tai lukemalla Facebook- ja Twitter-päivityksiä. Tällä hetkellä Facebookissa on 568, Twitterissä 372 seuraajaa. Sähköpostitilaajien määrä on vaihdellut 50:n ja 70:n välillä. Elämää Turussa 1917–1918 -blogi jää elämään www-sivustona, johon voi palata myöhemmin. Se on tulkinta siitä, millaista elämä oli Turussa Suomen itsenäisyyden alkutaipaleella.

Suuret kiitokset kaikille kirjoittajille ja Turun yliopiston viestinnälle sekä yhteistyöstä Kansalliskirjastolle, jonka digitoidut sanomalehdet mahdollistivat kurkistuksen sadan vuoden takaiseen maailmaan.

– H. S-i