Olen tehnyt tänä kesänä matkaa Suomen historiaan Rooman kautta. Teen tutkimusta ja kirjoitan kirjaa Pohjanlahden molemmin puolin asuneista Rooman kokijoista keskiajalta nykypäivään. Neljän viikon stipendiaattiaika Suomen Rooman-instituutissa Villa Lantessa opetti, että historiaa pitää tutkia myös paikan päälle jalkautuen ja tilallisena kokemuksena – ei vain etäältä asiakirjojen ja muiden kirjallisten lähteiden kautta.
Kiipesin heinäkuisena perjantaina kuningas Kustaa III:n suomalaisen suosikin Gustaf Mauritz Armfeltin (1757−1814) jalanjäljissä 550 askelta Pietarinkirkon kupoliin. Lämpöä oli varjossa 33 astetta. Nuori Armfelt kuului kuninkaan seurueeseen tämän Italiaan vuosina 1783−1784 suuntautuneella matkalla. Halusin itse kokea, miltä tuo nousu tuntui sekä tilallisena kokemuksena että fyysisenä ponnistuksena, jotta kykenisin ymmärtämään Armfeltin ja hänen naisseuralaisena tuntemuksia. Huippua lähestyttäessä iho kostui, kupolin kaarevaa sisäkuvetta seuraavat tunnelimaiset portaat kapenevat kapenemistaan ja muuttuvat lopulta jyrkiksi ja ahtaiksi kierreportaiksi.
Suomalaishurmurilla oli 235 vuotta aikaisemmin seuranaan Parman herttuatar Maria Amalia (1746−1804), Ranskan kuningattaren Marie Antoinetten ja Napolin kuningattaren Maria Carolinan sisar. Minun mukanani kupolin ylimmällä tasanteella tungeksi arkisempaa väkeä, amerikkalaisia, kiinalaisia ja venäläisiä turisteja. Lisäksi keveä kesämekkoni muistutti keveydessään lähinnä herttuattaren aluspaitaa. Hikeni valuessa jouduin toteamaan, että 1700-luvun vallasnaisen puvussa pitkä nousu kupolin kapeissa ja jyrkkenevissä portaikoissa on täytynyt olla omaa kiipeämistäni paljon kunnioitettavampi ponnistus.
Pietarinkirkon kaltaisessa pyhässä ja julkisessa tilassa herttuattarella on täytynyt olla päällään kureliivi, useita hamekerroksia ja tupeeratuilla lisäkkeillä ja hatulla varustettu uhkea kampaus. Maria Amalialla oli tapana pukeutua myös vastakkaisen sukupuolen vaatteisiin, mutta paavin kotikirkossa hän tuskin esiintyi kiipeämistä helpottavissa housuissa. Näin Armfelt kirjoitti matkapäiväkirjaansa 10.1.1784: ”kävelimme aivan kupolin huippuun, vaikka se oli korkealla ja vaikeata, ympäri sekä kirkon sisällä olevaa räystäsparveketta että kupolin ympäri.”
Rooma on aina vetänyt puoleensa kävijöitä, pyhiinvaeltajia, taiteilijoita, turisteja ja opintomatkalaisia. Heidän joukossaan on ollut pohjoismaalaisia, suomalaisia ja jopa turkulaisia kuten papinpoika Carl Fredrik Mennander (1748−1803), jonka isä oli fysiikan professori ja Turun piispa Carl Fredrik Mennander. Lakia lukenut ja Turun hovioikeudessa auskultoinut Mennander nuorempi aateloitiin Fredenheimin nimellä. Hän yleni kuningas Kustaa III:n hovin seremoniamestariksi ja edelleen kuninkaallisten museo- ja taidekokoelmien johtajaksi.
Rahakkaan avioliiton solminut Fredenheim teki vuosina 1787−1790 opintomatkan, niin sanotun Grand Tourin, Italiaan, jossa hän syvensi tietämystään antiikin veistotaiteesta ja arkkitehtuurista. Hän kiersi roomalaisten ystäviensä, opaskirjojen ja karttojen avulla ahkerasti Rooman raunioita ja muistomerkkejä. Elokuisena iltapäivänä 1788 hän oli valinnut kohteekseen keisari Augustuksen aikana valmistuneen Marcelluksen teatterin rauniot. Puolikaarenmuotoinen rakennus oli valmistuessaan Rooman suurin teatteri, jossa oli paikat jopa 20 000 katsojalle. Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin sen doorilaisilla, joonialaisilla ja korinttilaisilla pylväillä koristetut kerrokset toimivat esikuvana Colosseumille.
Fredenheimin kävelyretki jatkui Rooman vanhimmalle, vuonna 62 ennen ajanlaskumme alkua valmistuneelle sillalle, Ponte Fabriciolle, joka on edelleen jalankulkijoiden käytössä, ja sillan kautta Tiberin saarelle. Vuolaan virran, sillan ja saaren pitkälle antiikin aikaan ulottuva menneisyys sai Fredenheimin aistimaan väkevästi historian kulun. Hän vaipui monen kaltaisensa Rooman-matkaajan tavoin ”aikojen mereen” ja kirjoitti päiväkirjaansa jälkeenpäin: ”Kaikki, jopa Tiberin hurja virta, muistutti minua siitä, miten enemmän kuin 20 vuosisataa, kaiken muun tapaan, on kulkenut ohi. Saapuva iltahämärä upotti minut takaisin tähän aikojen mereen ja koko muu maailma muuttui mielessäni uudisasutukseksi.”
Sitkeä suhteiden solmija sai parhaimman palkintonsa lokakuussa 1788. Fredenheim sai tuolloin paavilta luvan kaivauksilleen Forum Romanumilla. Tutkimukset olivat alueen historian ensimmäiset tieteelliset kaivaukset ja ne herättivät runsaasti aikalaishuomiota. Fredenheimin yhteistyökumppanina toimi strasbourgilainen professori ja antiikintutkija J. J. Orbelin (1735−1806), jonka avulla löytöjen tiedot koottiin 1796 ilmestyneeksi julkaisuksi.
Fredenheimin matkapäiväkirja ei paljasta, oliko kyseessä jo pitkään kytenyt suunnitelma. Joka tapauksessa tavoitteena oli löytää maakerrosten alta Forumin antiikinaikainen eteläreuna. Se Forum Romanum, jota me voimme katsoa ja tutkia, oli vielä 1700-luvulla pitkälti maa-aineisten ja ruohon peitossa ollut topografinen arvoitus, jonka mittasuhteista ja rakennuksista oli eriäviä, suorastaan sekalaisia käsityksiä.
Fredenheimin kaivauskuopan syvyys oli runsaat kahdeksan metriä. Sen pohjalta hän löysi myöhemmin Basilica Juliaksi tunnistetun julkisen rakennuksen sisäänkäynnin marmoriportaat. Koska koko muu Forum oli vielä kaivamatta, eivät Fredenheim tai muutkaan hänen aikalaisensa tienneet, mistä rakennuksesta löydöksessä oli kyse.
Matka Roomaan Suomen historian jalanjäljissä osoittaa jo kahden esimerkin kautta, miten oman maan historian tutkimus on nykyään kansainvälistä ja ylirajaista. Turun yliopiston Suomen historian oppiaineessa tutkitaan paljon esimerkiksi Turun ja turkulaisten historiaa, mutta monesti aihe avautuu tavalla tai toisella meille tuttujen, 1900-luvulla muovautuneiden Suomen rajojen ulkopuolelle. Se on luontevaa ja myös välttämätöntä, sillä se alue, jota me nykyään kutsumme Suomeksi samoin kuin alueella eri aikoina asuneet ja alueelle monesta suunnasta muuttaneet ihmiset ovat ylittäneet ”aikojen meressä” Suomen nykyiset rajat mennen tullen ja monin tavoin.
Kirsi Vainio-Korhonen
Pääkirjoituksen kirjoittaja on Suomen historian professori.