Päätin taannoin ryhtyä rakentamaan palapeliä, jonka vastikään olin löytänyt varastoistani. Vuosia aikaisemmin olin koonnut sitä jonkin verran, mutta sittemmin unohtanut sen laatikkoonsa. Nyt päätin ryhtyä uudelleen työhön. Alku on aina hankalin, mutta jonkin aikaa paloja toisiinsa soviteltuaan alkaa hahmottaa kuva-aiheen kokonaisuuden ja sen jälkeen jäljellä olevien palojen yhdistäminen kokonaisuuteen on jo helpompaa. Lopulta olin koonnut kauniin 1700-luvun maalaismaisemaa esittävän kuvan valmiiksi.
Sen sijaan, että olisin ollut tyytyväinen suoritettuani tehtäväni loppuun, minua alkoi vaivata kummallinen levottomuus. Valmis palapeli ei vastannut muistikuvaani siitä, miltä kuva-aihe oli näyttänyt, kun viimeksi yritin sitä koota. Asia alkoi vaivata minua niin paljon, että minun oli pakko purkaa palapeli osiin ja koota se jälleen uudelleen. Hämmästyksekseni tällä kertaa valmiiksi saamani maisemataulu oli aivan erilainen kuin hieman aiemmin.
Maisema kyllä oli sama, mutta seesteisen poutasään asemesta se oli tällä kertaa kuvattuna melodramaattisen myrskyn riepottelemana. Entistä häkeltyneempänä päätin kokeilla vielä kerran. Nyt samoista paloista kasaamassani kokonaisuudessa maisemassa näkyvät rakennukset olivat vaihtaneet paikkaa, osa oli kadonnut ja jostain oli ilmestynyt uusia, joita aiemmin ei ollut näkyvissä. Yhteen kulmaan oli ilmestynyt lampi ja paikassa, jossa muistin edellisellä kerralla avautuneen laajan vainion, kasvoikin nyt koskematon metsä.
Tässä vaiheessa lienet jo arvannut, että kysymyksessä ei ole oikea palapeli, vaan historiantutkimuksen metafora. Erilaisista menneisyyden jälkeensä jättämistä palasista, joita myös lähdeaineistoiksi kutsutaan, historiantutkijat rakentavat kuvaa kadonneista ajoista. Historian palapelille on kuitenkin ominaista, että sen voi rakentaa valmiiksi lukemattomin eri tavoin. Palat ovat samat, mutta lopputulos joka kokoamiskerralla aivan erilainen.
Oikeiden ratkaisujen lukemattomuus taas tuntuu kovin kiusalliselta, jos tieteellisen tutkimuksen edellytykseksi asetetaan luonnontieteiltä lainattu toistettavuuden ihanne. Sen mukaan tieteestä voidaan puhua vain, jos tehdyt kokeet ja tutkimukset ovat uusittavissa ja lopputulos on aina samansuuntainen. Näinhän asia ei suinkaan historiantutkimuksen tapauksessa ole, mikä ei kuitenkaan kieli niinkään historian epätieteellisyydestä kuin itse ihannemallin soveltumattomuudesta monille tieteenaloille.
Tutkimustulosten toistamisen hankaluus ei ole historiantutkimuksen heikkous, vaan päinvastoin sen vahvuus. Vaikka samojen lähteiden pohjalta voi päätyä hyvin erilaisiin lopputuloksiin ja vaikka oikeita, mutta keskenään ristiriitaisia vastauksia on paljon, se ei tarkoita, että kaikki vastaukset olisivat oikeita. Vain pitkällisen, käytännössä koko eliniän jatkuvan harjaantumisen kautta historiantutkija oppii erottamaan mahdolliset ratkaisut mahdottomista ja perusteltavissa olevat tulkinnat kestämättömistä. Perusteltujen ja uskottavien tulkintojen moninaisuus tekee paremmin oikeutta inhimillisen olemassaolon monimutkaisuudelle ja monitulkintaisuudelle kuin yksiselitteisiä ja ehdottomia tuloksia tarjoavat luonnontieteet.
Aivan kuten nykyhetkessäkin samoilla asioilla on erilaisia merkityksiä eri ihmisille, myös menneisyyden ihmiset pitivät näkökulmistaan riippuen samoja asioita hyvinä tai pahoina, toivottuina tai kammoksuttuina. Paavius näyttäytyi mitä todennäköisimmin hyvin erilaisena instituutiona sen perusteella, tarkasteltiinko sitä katoliselta vai protestanttiselta suunnalta tai sosialismi riippuen siitä, kysyttiinkö mielipidettä työläiseltä vai tehtailijalta. Kysymys ei ole mistään vähäpätöisestä todellisten asioiden päälle ripotellusta merkitysten kerrostumasta, sillä aineellisen maailman ilmiöille annetuilla merkityksillä on ollut paljon suurempi rooli ihmiskunnan historiassa kuin aineellisella maailmalla itsellään.
Juuri erilaisiin merkityksiin pohjautuvat mielipide-erot ja oman merkitysavaruuden uskominen ainoaksi Totuudeksi ovat olleet useimpien sotien taustalla, ja juuri erilaiset merkitykset ovat eri aikoina tehneet tietyistä hyödykkeistä tavoittelemisen ja toisista halveksunnan arvoisia. Kullassa tai timanteissa ei itsessään ole mitään, mikä tekisi niistä erityisen sopivia vaihdannan välineitä eikä kivilinnassa 1600-luvulla tai merkkivaatteessa nykypäivänä mitään yleispätevää ja kaikkien jakamaa perustetta sille, miksi mielivaltaisesti määräytyneillä vaihdannan välineillä pitäisi hankkia juuri näitä mielivaltaisesti tavoiteltaviksi määräytyneitä hyödykkeitä eikä joitakin toisia.
Osa näistä ihmisten toimintaa ohjaavista merkityksistä on laajasti jaettuja, osa jollekin sosiaaliselle ryhmälle ominaisia ja osa yksilöiden henkilökohtaisia mielipiteitä. Voikin sanoa, että jokainen ihminen elää ja on aina elänyt omassa ainutlaatuisessa ja toisilta suljetussa merkitysten todellisuudessaan. Jos näiden kanssaihmisten todellisuuksien tavoittaminen on aikalaisillekin hankalaa, ei menneisyyden ihmisten ajatteluratojen jäljittäminen ole historiantutkijalle ainakaan helpompaa.
Kaikkia menneisyyden tapahtumia ei voida tietää ja vielä vähemmän kaikkia noihin tapahtumiin vaikuttaneita tekijöitä. Jokainen samaan aihepiiriin perehtynyt tutkija voi kuitenkin omista lähtökohdistaan käsin tuoda jotakin uutta aiheesta käytyyn keskusteluun, ja jokaiselta tutkijalta jää joitakin tekijöitä ja vaikuttimia piiloon. Useimpien tutkijoiden tulokset kuitenkin lisäävät omalta osaltaan ymmärrystä menneisyyden moninaisuudesta ja ihmiskunnan sisäisestä ristiriitaisuudesta. Kysymys ei kuitenkaan yksiselitteisesti ole tiedon kumulaatiivisesta edistymisestä. Tulkinnat nousevat, laskevat ja hautaavat vuorotellen toisiaan tutkimuksen päättymättömässä aaltoliikkeessä, jossa varmana pysyy vain ihmisyyden kompleksisuus.
Historiantutkija ei tavoittele totuutta menneisyydestä, vaan etsii mahdollisia selityksiä ja kumoaa mahdottomia. Hän tutkii lähdeaineistoja ja arvioi niiden perusteella sekä oman kokemuksensa valossa, mitkä tulkinnat ovat uskottavia ja mitkä puolestaan kestämättömiä. Lähdeaineiston kriittisen ja rationaalisen arvioinnin kautta hän voi sulkea pois monia selitysmalleja tai väittämiä, ja jäljelle jäävät ne, jotka nykyisen tietämyksen valossa ovat mahdollisia ja joista siten, mahdollisesta keskinäisestä ristiriitaisuudestaan huolimatta tulee historiallista tietoa – ainakin siihen saakka, kunnes uusi tutkimus osoittaa ne virheellisiksi. Vaikka nämä jäljelle jäävät selitysmallit voivat olla keskenään ristiriitaisia, ne ovat silti voineet kaikki olla totta jollekin osalle aikalaisista. Historiallinen tieto ei ole olemukseltaan ehdotonta.
Lopullista Totuutta menneisyydestä ei ole löydettävissä, koska sitä ei ole koskaan ollutkaan. Totuuden käsitteen luominen on kenties ollut ihmiskunnan suurin virhe. Tai kenties vielä suurempi virhe on uskoa, että ilman totuutta kaikki on hyväksyttävissä ja että ilman totuutta ei voi olla tietoa.
Lauri Viinikkala
Kirjoittaja väitteli tohtoriksi tammikuussa. Hänen väitöskirjansa otsikko on “Digitaalisia valheita vai historiallista tietoa? Aineellisen todellisuuden, kerronnan ja historiallisen tiedon suhde yhdistetyn todellisuuden teknologiaa hyödyntävissä menneisyyden esityksissä”. Viinikkala työskentelee oppiaineen yliopisto-opettajana.