Viime hetken kandipaniikki – kokemuksia kandidaatintutkielman kirjoittamisesta

Kun viime kesänä odotin kolmannen opiskeluvuoden alkua, mielessäni ei pyörinyt juuri mikään muu kuin syksyllä odottava kandiseminaari. Kandin tutkielmista oli puhuttu koko opiskeluaika, mutta vasta kesällä aloin itse tosissani miettiä, että mitä ihmettä sitä keksisi. Ja vaikka kesällä olin ihan varma siitä, että kävelisin ensimmäiseen tapaamiseen aihe valmiina ja suunnitelmat kasassa, en voinut sanoa olevani varma mistään ennen, kuin työ oli palautettu.

Oikeastaan koko aiheen ja lähdemateriaalin valinta oli minulle yhtä vuoristorataa. Ensimmäisellä kerralla aiheita kysyttäessä vastaukseni oli ”jotain nuorisohommia varmaan”. Tammikuussa otsikkohirviöksi oli kuitenkin muodostunut Katseilta piilossa, lehtien sivuilla. Homoseksuaalien seuranhaku ja heistä käyty keskustelu 1950–1960-lukujen suomalaiskaupungeissa.

Seksuaalivähemmistöt nousivat itselläni mahdolliseksi aiheeksi melko nopeasti. Halusin aiheen, josta olisin tarpeeksi kiinnostunut jatkaakseni vähintään samalla aihepiirillä graduun, jotta minulla olisi edes jonkinlainen käsitys tutkimusmetodeista ja teorioista etukäteen. Päädyin siis valitsemaan itselleni opiskelujen ulkopuolella tärkeän aiheen. Vaikka aiheenvalinta itsessään ei kestänyt pitkään, sen rajaaminen oli kuukausien prosessi. Kävin Helsingissä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa lukemassa mahdollista aineistoa lähinnä miettien, että mitä ihmettä minä siltä olen edes kysymässä. Ja heti, kun tutkimuskysymys alkoi muotoutua, jouduin toteamaan, että oma aika ja resurssit eivät riittäneet ympäri Suomea olevan aineiston hankkimiseen.

Loppuvuodesta jouduin toteamaan, että homma ei edennyt. Luin kyllä metodikirjallisuutta ja aloin ymmärtää queer-tutkimusta, mutta itse tutkimuksen osuus oli edelleen aivan levällään. Ehkä tärkein oivallus syntyi joululomalla, kun työn palautukseen oli enää kuukausi aikaa: kandidaatin tutkielma on loppujen lopuksi niin pieni työ, että tutkimuskysymys ei voi olla liian kunnianhimoinen. Niinpä otin pari askelta taaksepäin, söin puoli laatikkoa pahan makuisia suklaakonvehteja ja päädyin palaamaan kandiohjaajani ehdotukseen: kohtaamispaikkoihin. Niinpä heti loman jälkeen, kun seminaariryhmän ensimmäiset alkoivat esitellä omia töitään, minä varasin kirjastoon kasan miesten lehtiä, ja otin muistitiedon rinnalle aivan uuden aineiston.

Fyysisesti kandista jäi käteen todisteet ensimmäistä kertaa loppuun käytetystä tulostuskiintiöstä. Kuva: Anni Kortetjärvi.

Kaikesta sekasorrosta huolimatta kandiseminaari on ollut tähän asti paras kurssi koko yliopistourani aikana. Vaikka alkuun jännitti, niin heti, kun porukkaan tutustui paremmin, aloin jopa odottamaan uusia seminaarikertoja. Omaa ja muiden töitä oli paljon helpompi pohtia ja keskustelu sujui paremmin, kun kaikki tulivat toimeen keskenään. Suosittelen ehdottomasti tutustumaan sinulle uusiin ihmisiin, liittymään keskusteluun ja panostamaan myös muiden töiden kommentointiin. Rennossa ilmapiirissä on helpompaa myös kysellä mielipiteitä omaan työhösi liittyen. Muista myös olevasi osa laajempaa akateemista yhteisöä. Jos tiedät jonkun vanhemman opiskelijan, tai vaikka laitoksen työntekijän, joka on joskus tutkinut samankaltaista aihetta kuin sinä, kannattaa aina pyytää neuvoa! Ainakin itselläni oli alkuun vaikea hahmottaa esimerkiksi tärkeimpiä metodikirjoja, kun taas joku aihetta pidempään tutkinut on varmasti lukenut ne läpi jo useampaan otteeseen.

Viimeisenä vinkkinä voisin vielä todeta, että kukaan tuskin kykenee kirjoittamaan täydellistä kandityötä. Kun luin omaa tutkielmaani muutama kuukausi seminaarin jälkeen, niin hetken teki mieli vajota maan alle, niin paljon virheitä omiin silmiini osui. Siitä huolimatta käteeni jäi hyvä arvosana, uusia vieruskavereita puuduttaville luennoille, sekä hyvät ainekset jatkaa kohti gradua. Loppujen lopuksi kandi on vain harjoitustyö, ja tärkeintä on, että oppii mahdollisimman paljon uutta, ja kehittää itseään tutkimuksen tekijänä.

Kuva: Anni Kortetjärvi.

Anni Kortetjärvi

Kirjoittaja on neljännen vuoden opiskelija.

Kandidaatintutkielmat lukuvuonna 2018–2019

Kankare, Juho: Pienen porukan mielipiteenvaihto. Eliel Saarisen vuoden 1917 Turun kaupungintalon suunnitelmasta aikalaisten esittämien mielipiteiden vaikutus Turun kaupungintalovaltuuskunnan päätökseen

Klaavo, Elisa: Arvioinnin perusteet jatkuvassa muutoksessa. Historian ja yhteiskuntaopin oppilasarviointi vuosiluokilla 7–9 perusopetuksen opetussuunnitelmien perusteissa 1985–2014

Kortetjärvi, Anni: Katseilta piilossa, lehtien sivuilla. Homoseksuaalien seuranhaku ja heistä käyty keskustelu 1950–1960-lukujen suomalaiskaupungeissa

Markki, Mia: Herrojen kanssa kulkijoita ja huonoja ihmisiä. Suhtautuminen prostituutioon Teuvo Pakkalan Elsa-romaanissa

Martikainen, Jenita: Koettu perhe. Vanhempien ja lasten suhteet 1950–60-lukujen Suomessa

Mäkinen, Eva: ”Hätä, kauhistawa hätä on owen edessä.” Nälkävuosien kokemus Turussa 1867–1868

Nummelin, Annabella: Valkoinen valokuva. Terrori ja väkivalta Suomen sisällissodan valokuvissa

Pirinen, Elisa: Kartanokulttuuri, aateliston elämäntapa ja status Signe Branderin 1910-luvun kartanovalokuvissa

Pulkkinen, Tuomo: Reaktsionin krapu vai Hämeenlinnan krapula. Eero Haapalaisen julkisuuskuva suomalaisen sanoma- ja aikakauslehdistön pohjalta 1900–1912

Saira, Mikko: ”Et ole mitään muuta kuin hunsvotti ja kelmi.” Kunnia, väkivalta ja varkaus 1670-luvun Turussa

Pro gradu- ja sivuainetutkielmat lukuvuonna 2018–2019

Henttonen, Emilia: Kolmen valtakunnan perillinen. Turun kehruuhuoneen arkiston asiakirjojen elinkaari ja asema tutkimuksessa.

Kaattari, Mari: Arkistonhoitajan vallan vaikutus Vapaussodan arkiston muodostamiseen 1918–1921.

Kivistö, Terhi: Kadonneen dokumentin jäljillä. Suomea koskevien keskiaikaisten asiakirjojen paikantaminen (sivuaineen tutkielma).

Malka, Juho: Suomalainen miehuuden ihanne. Helsingin Suomalaisen Normaalilyseon henki symbolisena pääomana vuosina 1930–1939.

Murashev, Aleksandr: Keskustelu päätösten ympärillä. Keskustelu seulontapäätöksistä valtion arkistoainesten supistamiskomiteassa 1947–1970.

Piesala, Aki: Lääkkeitä panssarintorjunnan kriisiin. Panssarintorjunta-aseiden hankinnat ja kehitys Suomessa 1948–1968.

Ruohonen, Hanna: Sähköisen tiedon aikaan. Kirkonkirjojen ja perhelehtien digitointiprojekti Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän keskusrekisterissä 2008–2018.

Saarikko, Anna: Valtaa ja valintoja. Karjalan kirkonarkistojen evakuoiminen talvi- ja jatkosodassa.

Sjöstedt, Maria: Rajavartijaperinteenkeruuprojektin aineiston elinkaari suunnitelmasta arkistoaineistoksi ja arkistosta eettisesti kestävän tutkimuksen kohteeksi. Raja-projektin arkisto 2011–2015.

Suomivirta, Emmi: “Ellei tässä tehdä jotakin meidän naistemme kokoomiseksi, niin hukka meidät perii.” Naisten Ääni -lehti vuosina 1905–1920.

Syväniemi, Maria: Sotilaiden sielunmaisema. Jaettu kokemus jatkosodasta epävirallisissa valokuvissa.

Uusikallio, Irja: Vatajankosken mekaanikko Päiviö ryhtyi tehdasmaisesti valmistamaan lankaa pitkin kulkevaa valoa eli voimaa Vatajankosken sähkötehtaasta 1920–1940-luvuilla.

Virta, Petra: ”Ne on kuitenkin tunteita ja ne on arvokkaita”. Affektit arkistoissa sata vuotta Suomen sisällissodan jälkeen.

Väyrynen, Riikka: Tavoitteena todellinen sivistys ja kansallinen sivistyneistö 1880-luvun aatteet Oulun suomalaisen yksityislyseon konventin jäsenten maailmankuvassa.

Gradu on oppimisprosessi

Jatkosota. En ollut ajatellut tehdä mitään siihen liittyvää tutkimusta. Sitten löysin vaarini kaapista hänen isänsä Niilo Syväniemen jatkosodasta ottamiaan valokuvia ja vuosikymmeniä myöhemmin kirjoitetut muistelmansa. Gradussani tutkin valokuvista suomalaisten sotilaiden jaettua kokemusta vihollisesta ja sodan maisemasta.

Graduni aineistona on kahden sotamiehen, Niilo Syväniemen ja Antti Gunnar Salosen, jatkosodasta ottamia epävirallisia valokuvia, joita miehet kauppasivat eteenpäin. Jatkosodan virallisesta dokumentoinnista huolehti Tiedotuskomppania – kaikilla muilla täytyi olla valokuvaamiseen erityislupa. Salosen kuvakauppa oli hyvin laajamittaista ja hänellä olikin kuvauslupa kohdillaan. Syväniemi kauppasi kuvia lähinnä lähipiirilleen, jolloin ylemmän tahon hiljainen hyväksyntä riitti. Kuvakaupan avulla pystyin selvittämään sotilaille merkityksellisimmät kuva-aiheet ja pääsin näin käsiksi heille tärkeisiin jaettuihin kokemuksiin. Ostetuimmat kuva-aiheet liittyivät vihollisiin ja maisemiin.

Aleksanteri Syväriläisen Pyhän Kolminaisuuden luostari. Maisemakuva luostarista oli suosittu Syväniemen sotatovereiden keskuudessa. Kuva: Niilo Syväniemi.

Graduni yhtenä saavutuksena voisin pitää kuva-aineiston tarkastelua kokemushistorian metodien valossa. Kuvia on historiantutkimuksessa pidetty pitkään vaikeasti tulkittavina – tai lähinnä liian monitulkintaisina. Jokainen katsoja näkee kuvan yksilöllisellä tavallaan. Lisäksi kokemushistorian tutkimuksessa on painotettu verbaalisen ilmaisun merkitystä. Samalla kuitenkin on todettu, että jotain jää aina kielen ulottumattomiin. Mielestäni valokuvat kertovat juuri niistä kokemuksista, joita on ollut vaikea pukea sanoiksi. Miten tutkija sitten onnistuu purkamaan tällaisen visuaalisen esityksen suulliseen muotoon, onkin asia, josta voidaan olla montaa mieltä. Välillä tunsinkin vieväni tulkintaa varsin pitkälle. Toisaalta joskus on uskallettava lähelle reunaa antaakseen muille mahdollisuuden kritiikkiin ja keskusteluun, jotka vievät tiedettä eteenpäin.

Lopulta tutkimukseni kiertyi valokuvan ja muistin väliseen liittoon. Niilo Syväniemi ei muistelmissaan mainitse sotavalokuviaan, vaikka kertoo muuten vuolaasti sodan päivittäisistä tapahtumista. Näin oli myös Salosen kohdalla, joka ei sodan jälkeen palannut ottamiinsa valokuviin, mutta kertoi tarinoita niiden ulkopuolelta. Kuva on voimakas viesti. Niinpä henkilö, joka haluaa hallita muistonsa ja säilyttää tapahtumiin emotionaalisen etäisyyden, turvautuu mieluummin tekstiin kuin valokuviin. Kuvissa on voimaa.

Kuvien voima ja jopa kyyneleet saattavat yllättää tutkijankin. Välillä piti pysähtyä käsittelemään tunteita, joita sotilaiden kokemukset herättivät, pystyäkseni taas jatkamaan tutkijan roolissa. Näin kävi useampaan otteeseen Niilo Syväniemen kuvien ja muistelmien kohdalla, koskettaahan hänen tarinansa myös minun tarinaani. Sukulaisuus nosti eteen monia etiikan kysymyksiä, jotka kasvattivat tutkijana. Tunteita pidetään usein tutkimusta haittaavana tekijänä, mutta mielestäni empatia ei ole pelkästään huono asia. Se on myös kunnioitusta heitä kohtaan, jotka ovat kerran täällä eläneet. Toki tutkijan on tunnistettava nuo tunteet ja ymmärrettävä niiden vaikutus omaan ajatteluun.

Venäläinen vanki sytyttää Niilo Syväniemen tupakan luostarin takana. Kuva: Niilo Syväniemen kokoelma.

Entä itse työskentelyprosessi? Gradun kirjoittaminen vaatii aikaa. Tuona aikana saattaa elämä laittaa opiskelijalle mutkia matkaan ja kapuloita rattaisiin. Silloin on hyvä miettiä, mikä elämässä on tärkeintä. Ei gradu ainakaan. Gradu ei ole elämäntyö.

Onneksi apua saa, moneenkin asiaan, kun sitä uskaltaa pyytää. Gradun parissa, ja muutenkin, kynnys avun hakemiseen kannattaa pitää matalana – onhan työn ohjaus opiskelijan oikeus. Sitä paitsi, miten voisit osata täydellisesti jotain, minkä teet ensimmäistä kertaa? Unohda siis kaikki itsekriittisyys, olet siitä huolimatta tarpeeksi kriittinen kuitenkin. Gradu on oppimisprosessi. Virheet, epävarmuus ja solmukohdat ovat sen eteenpäin vievä voima. Niin epämukavaa kuin se onkin. Ja muista, ohjaajat ja ystävät kertovat ehdotuksiaan, mutta työn luonteen ja pisteen paikan määrittelet sinä.

Kuva: Maria Syväniemi.

Maria Syväniemi

Kirjoittaja on entinen Suomen historian opiskelija Turun yliopistosta.