Matka Suomen historiaan

Olen tehnyt tänä kesänä matkaa Suomen historiaan Rooman kautta. Teen tutkimusta ja kirjoitan kirjaa Pohjanlahden molemmin puolin asuneista Rooman kokijoista keskiajalta nykypäivään. Neljän viikon stipendiaattiaika Suomen Rooman-instituutissa Villa Lantessa opetti, että historiaa pitää tutkia myös paikan päälle jalkautuen ja tilallisena kokemuksena – ei vain etäältä asiakirjojen ja muiden kirjallisten lähteiden kautta.

Kiipesin heinäkuisena perjantaina kuningas Kustaa III:n suomalaisen suosikin Gustaf Mauritz Armfeltin (1757−1814) jalanjäljissä 550 askelta Pietarinkirkon kupoliin. Lämpöä oli varjossa 33 astetta. Nuori Armfelt kuului kuninkaan seurueeseen tämän Italiaan vuosina 1783−1784 suuntautuneella matkalla. Halusin itse kokea, miltä tuo nousu tuntui sekä tilallisena kokemuksena että fyysisenä ponnistuksena, jotta kykenisin ymmärtämään Armfeltin ja hänen naisseuralaisena tuntemuksia. Huippua lähestyttäessä iho kostui, kupolin kaarevaa sisäkuvetta seuraavat tunnelimaiset portaat kapenevat kapenemistaan ja muuttuvat lopulta jyrkiksi ja ahtaiksi kierreportaiksi.

Suomalaishurmurilla oli 235 vuotta aikaisemmin seuranaan Parman herttuatar Maria Amalia (1746−1804), Ranskan kuningattaren Marie Antoinetten ja Napolin kuningattaren Maria Carolinan sisar. Minun mukanani kupolin ylimmällä tasanteella tungeksi arkisempaa väkeä, amerikkalaisia, kiinalaisia ja venäläisiä turisteja. Lisäksi keveä kesämekkoni muistutti keveydessään lähinnä herttuattaren aluspaitaa. Hikeni valuessa jouduin toteamaan, että 1700-luvun vallasnaisen puvussa pitkä nousu kupolin kapeissa ja jyrkkenevissä portaikoissa on täytynyt olla omaa kiipeämistäni paljon kunnioitettavampi ponnistus.

Pietarinkirkon kaltaisessa pyhässä ja julkisessa tilassa herttuattarella on täytynyt olla päällään kureliivi, useita hamekerroksia ja tupeeratuilla lisäkkeillä ja hatulla varustettu uhkea kampaus. Maria Amalialla oli tapana pukeutua myös vastakkaisen sukupuolen vaatteisiin, mutta paavin kotikirkossa hän tuskin esiintyi kiipeämistä helpottavissa housuissa. Näin Armfelt kirjoitti matkapäiväkirjaansa 10.1.1784: ”kävelimme aivan kupolin huippuun, vaikka se oli korkealla ja vaikeata, ympäri sekä kirkon sisällä olevaa räystäsparveketta että kupolin ympäri.”

Rooman Pietarinkirkko kupoleineen kiinnostaa niin ulkoa kuin sisältä kännyköineen kohti korkeuksia kurkottavia turisteja. Matkojen kohteena nykyinen kirkko ja sen edeltäjä ovat olleet Rooman valtakunnan ajoista asti, kun ensimmäinen pyhäkkö pystytettiin apostoli Pietarin perimätiedon mukaiselle hautapaikalle 300-luvun alussa. Kuva: Mikael Korhonen.

Rooma on aina vetänyt puoleensa kävijöitä, pyhiinvaeltajia, taiteilijoita, turisteja ja opintomatkalaisia. Heidän joukossaan on ollut pohjoismaalaisia, suomalaisia ja jopa turkulaisia kuten papinpoika Carl Fredrik Mennander (1748−1803), jonka isä oli fysiikan professori ja Turun piispa Carl Fredrik Mennander. Lakia lukenut ja Turun hovioikeudessa auskultoinut Mennander nuorempi aateloitiin Fredenheimin nimellä. Hän yleni kuningas Kustaa III:n hovin seremoniamestariksi ja edelleen kuninkaallisten museo- ja taidekokoelmien johtajaksi.

Rahakkaan avioliiton solminut Fredenheim teki vuosina 1787−1790 opintomatkan, niin sanotun Grand Tourin, Italiaan, jossa hän syvensi tietämystään antiikin veistotaiteesta ja arkkitehtuurista. Hän kiersi roomalaisten ystäviensä, opaskirjojen ja karttojen avulla ahkerasti Rooman raunioita ja muistomerkkejä. Elokuisena iltapäivänä 1788 hän oli valinnut kohteekseen keisari Augustuksen aikana valmistuneen Marcelluksen teatterin rauniot. Puolikaarenmuotoinen rakennus oli valmistuessaan Rooman suurin teatteri, jossa oli paikat jopa 20 000 katsojalle. Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin sen doorilaisilla, joonialaisilla ja korinttilaisilla pylväillä koristetut kerrokset toimivat esikuvana Colosseumille.

Fredenheimin kävelyretki jatkui Rooman vanhimmalle, vuonna 62 ennen ajanlaskumme alkua valmistuneelle sillalle, Ponte Fabriciolle, joka on edelleen jalankulkijoiden käytössä, ja sillan kautta Tiberin saarelle.  Vuolaan virran, sillan ja saaren pitkälle antiikin aikaan ulottuva menneisyys sai Fredenheimin aistimaan väkevästi historian kulun. Hän vaipui monen kaltaisensa Rooman-matkaajan tavoin ”aikojen mereen” ja kirjoitti päiväkirjaansa jälkeenpäin: ”Kaikki, jopa Tiberin hurja virta, muistutti minua siitä, miten enemmän kuin 20 vuosisataa, kaiken muun tapaan, on kulkenut ohi. Saapuva iltahämärä upotti minut takaisin tähän aikojen mereen ja koko muu maailma muuttui mielessäni uudisasutukseksi.”

Sitkeä suhteiden solmija sai parhaimman palkintonsa lokakuussa 1788. Fredenheim sai tuolloin paavilta luvan kaivauksilleen Forum Romanumilla. Tutkimukset olivat alueen historian ensimmäiset tieteelliset kaivaukset ja ne herättivät runsaasti aikalaishuomiota. Fredenheimin yhteistyökumppanina toimi strasbourgilainen professori ja antiikintutkija J. J. Orbelin (1735−1806), jonka avulla löytöjen tiedot koottiin 1796 ilmestyneeksi julkaisuksi.

Fredenheimin matkapäiväkirja ei paljasta, oliko kyseessä jo pitkään kytenyt suunnitelma. Joka tapauksessa tavoitteena oli löytää maakerrosten alta Forumin antiikinaikainen eteläreuna. Se Forum Romanum, jota me voimme katsoa ja tutkia, oli vielä 1700-luvulla pitkälti maa-aineisten ja ruohon peitossa ollut topografinen arvoitus, jonka mittasuhteista ja rakennuksista oli eriäviä, suorastaan sekalaisia käsityksiä.

Fredenheimin kaivauskuopan syvyys oli runsaat kahdeksan metriä. Sen pohjalta hän löysi myöhemmin Basilica Juliaksi tunnistetun julkisen rakennuksen sisäänkäynnin marmoriportaat. Koska koko muu Forum oli vielä kaivamatta, eivät Fredenheim tai muutkaan hänen aikalaisensa tienneet, mistä rakennuksesta löydöksessä oli kyse.

Matka Roomaan Suomen historian jalanjäljissä osoittaa jo kahden esimerkin kautta, miten oman maan historian tutkimus on nykyään kansainvälistä ja ylirajaista. Turun yliopiston Suomen historian oppiaineessa tutkitaan paljon esimerkiksi Turun ja turkulaisten historiaa, mutta monesti aihe avautuu tavalla tai toisella meille tuttujen, 1900-luvulla muovautuneiden Suomen rajojen ulkopuolelle. Se on luontevaa ja myös välttämätöntä, sillä se alue, jota me nykyään kutsumme Suomeksi samoin kuin alueella eri aikoina asuneet ja alueelle monesta suunnasta muuttaneet ihmiset ovat ylittäneet ”aikojen meressä” Suomen nykyiset rajat mennen tullen ja monin tavoin.

 

Kuva: Hanna Oksanen/Turun yliopisto.

Kirsi Vainio-Korhonen

Pääkirjoituksen kirjoittaja on Suomen historian professori.

Suomen historia menestystarinana

Oletko leikitellyt ajatuksella aikakoneesta, joka veisi sinut Turun torille 1800-luvulla, kävelemään keskiajan tuomiokirkkoon tai ihmettelemään jotakin vielä kaukaisempaa aikakautta? Vaikka joku tällaisen koneen keksisi, aikamatkaa olisi syytä harkita kahteen kertaan. Menneisyys on ollut täynnä uhkia ja epäkohtia, jotka ovat meille vieraita, eikä romantisoitu kuva historiasta ole realistinen. Kipulääkkeet, penisilliini tai harppauksin edennyt tasa-arvo saavat ainakin minut tuntemaan tyytyväisyyttä, että olen syntynyt 1960-luvulla enkä sata vuotta aikaisemmin.

Suomen historia keskiajalta nykypäivään on huikea loikka kohti kaikinpuolista hyvinvoinnin paranemista. Vaikka ei haluaisi sortua liioittelevaan edistysuskoon, kehityksen tuloksia ei voi kieltää. Kiistattomin osoitus tästä on elinajanodotteen nousu. Läpi esiteollisen ajan 1800-luvulle asti taudit, katovuodet ja lähes olematon terveydenhoito pitivät huolen, että ihmiset harvoin saavuttivat edes ikää, jota elävät lukeutuvat nykyisin keski-ikäisiksi. Tuolloin kuoltiin tyypillisesti 40 tai jopa vain 30 vuoden iässä. Tämäkin koski vain niitä onnekkaita, joita isorokon, tuhkarokon ja hinkuyskän kaltaiset tartuntataudit tai keinoruokinnasta aiheutuneet suolistotaudit eivät vieneet hautaan jo lapsena. Kun useimmat tartuntataudit ja monet muut terveyteen kohdistuvat uhat on sittemmin onnistuttu voittamaan, nyt syntyvä poika voi odottaa elävänsä yli 78 ja tyttö peräti yli 84 vuotiaaksi. Nykysuomalaisilla on siis elinvuosia keskimäärin kaksin verroin siihen nähden, mikä oli tilanne vain viisi tai kuusi sukupolvea sitten, 1800-luvun puolivälissä.

Moderniin terveydenhuoltoon, sosiaaliturvaan ja vaikkapa ilmaiseen koulutukseen tottuneen nykyihmisen voi olla vaikea ymmärtää maailmaa, jossa menneisyyden suomalaiset elivät. Katovuosi tai kulovalkean tavoin kylästä kylään edennyt epidemia saattoi koska tahansa suistaa elämän raiteiltaan. Vanhemmilla oli erityinen taakka kannettavanaan, sillä esiteollisen ajan lopulla lapsista yli viidennes ei nähnyt ensimmäistä syntymäpäiväänsä. Keskimäärin lapsista peräti joka toinen kuoli alle kymmenvuotiaana. Tässä suhteessa kehitys on ollut erityisen vaikuttavaa: imeväis- eli alle yksivuotiaiden kuolleisuus on painunut pariin promilleen.

Huikea on ollut myös Suomen kasvutarina yhdestä Euroopan köyhimmistä maista, jollainen Suomi vielä 1860-luvulla selvästi oli, maailman vauraimpien maiden joukkoon. Teollistuminen ja maailmanmarkkinoilta puunjalostusteollisuuden tuotteiden kysynnän muodossa tullut taloudellisen nousun liikevoima tempasivat suomalaiset kiihtyvään rakennemuutokseen ja hyvinvoinnin lisääntymiseen. Kehityksen hedelmät levisivät koko yhteiskuntaan, toisin kuin monessa muussa maassa. Metsien omistus oli jakautunut tasaisesti, mikä kanavoi metsäteollisuuden vientitulot laajalti sen sijaan, että ne olisivat päätyneet suuryritysten tai pienen eliitin taskuihin. Kasvu oli aluksi hidasta, mutta silti Suomen talous oli jo ensimmäisen maailmansodan aattona henkeä kohden laskettuna noin kolme kertaa suurempi kuin vuonna 1860. Vuodesta 1860 nykypäivään bruttokansantuote on jopa 25-kertaistunut.

Suomen historia tutkii yhtä maailman onnistuneimmista yhteiskunnista, historian suurta menestystarinaa. Maailman mitassa Suomen historia on, jos ei aivan poikkeus, vähintään kiinnostava tapaustutkimuksen kohde siitä, millaisten valintojen kautta on rakennettu suhteellisen vakaa, turvallinen ja markkinataloutta toimivalla tavalla hyödyntävä yhteiskunta. Ainakin yliopistojen ulkopuolella Suomen historia näyttäytyy silti enemmän sotien, kapinoiden ja poliittisten mullistusten historiana. Vuosi 1918 on ollut tapetilla, mutta myös toisesta maailmansodasta kertovat tutkimukset täyttävät vuodesta toiseen kirjakauppojen historia-aiheiset hyllyt. Nämä 1900-luvun historiaan painottuvat poikkeusajat ovat perusteltuja tutkimuskohteita, onhan Suomi elänyt niissä kohtalonhetkiään. Silti jää miettimään, onko nykyinen hyvinvointi niin itsestään selvä asia, että siihen johtaneet historialliset polut eivät herätä samanlaista kiinnostusta kuin sotien tapahtumahistoria.

Pitkiä ajanjaksoja kattava ja monipolvisia kehityskulkuja hahmotteleva rakennehistoria on haaste niin tutkimukselle kuin opetuksellekin. Menestys tiivistyy tilastollisiin lukuihin, jotka eivät herätä samanlaisia tunteita kuin dramaattiset kuvat tai kertomukset teloituksista, sotien ratkaisutaisteluista ja valtiollisista neuvotteluista, joissa Suomen asema itsenäisenä valtiona on ollut vaakalaudalla. Elinajanodotteen vertaansa vailla olevaa nousua ei voi selittää suurmiesten toimilla eikä ajoittaa yhdelle kellonlyömälle, vaan taustalla on lukuisia vaikeasti analysoitavia tekijöitä lääketieteen edistysaskeleista, yleisen elintason noususta ja parantuneesta ravinnonsaannista viemäreiden ja vesijohtojen rakentamiseen. Ja kuitenkin näihin väestökehityksestä ja elintason noususta kertoviin lukuihin konkretisoituu kaikkien suomalaisten tarina.

Tervetuloa yliopistoon ja opiskelemaan historiaa!

 

 

Pääkirjoituksen laatija professori Mika Kallioinen toimii vuoden 2019 maaliskuun loppuun Suomen historian oppiaineen esimiehenä.