Joka kerta, kun kävelen Turun tuomiokirkon ohi, minut valtaa pieni ihmetys. En tahdo aina uskoa, että olen päässyt näin kauniiseen paikkaan opiskelemaan. Tulin yliopistoon opiskelemaan historiaa. Ensimmäinen syksy meni hämmennyksen vallassa, kun joka luennolla puhuttiin tutkimuksesta ja sen tekemisestä.

”En minä mitään tutkimusta halua tehdä, vaan lukea historiaa”, muistan ajatelleeni.

Kuva on otettu vuoden 1936 Agfan Billy-Clack -paljekameralla.

Valot ja varjot leikkivät kauniisti yliopiston pääkirjaston lukusalissa, jossa on mukava opiskella. Kuva: Maria Syväniemi, 2017.

Minulla ei ollut opinahjoon tullessani aavistustakaan siitä, mitä siellä opiskelu oikein tarkoitti. Suomen historia kuulosti tutulta ja turvalliselta, joten valitsin sen pääaineeksi. Enkä ole päätöstäni katunut. Vähitellen sopeuduin ja lopulta myös innostuin yliopiston tutkimuksellisista tavoitteista.

Lukioon verrattuna yliopisto-opiskelu on paljon itsenäisempää. Luentoja minulla on ollut pääosin kolmesta kuuteen viikossa, mikä kuulostaa varmaan autuaan vähäiseltä. Lähiopetuksen lisäksi on kuitenkin varattava aikaa esimerkiksi kirjojen lukemiseen, erilaisten kirjallisten tehtävien kirjoittamiseen ja verkkokurssien suorittamiseen.

Edelleen tuppaa unohtumaan sen tärkeimmän aikatauluttaminen: nimittäin ajattelun. Oppiminen ei aina tapahdu siinä hetkessä kuin haluaisi. Joskus on ollut myös vaikea vetää rajaa opiskelun ja vapaa-ajan välille, kun asiat vain tahtovat pyöriä mielessä vastusteluista huolimatta. Jahkailu ja vatvominen ovat merkkejä luetun prosessoimisesta, joten niillekin on suotava aikansa. Jälkikäteen tarkasteltuna nuo solmukohdat ovat aina auenneet ja laajentaneet jollain tapaa ymmärrystäni. Mieleeni nousee lausahdus ”Non scholae sed vitae, Ei koulua, vaan elämää varten”.

Kun kaupunki ahdistaa, voi paeta Ruissalon metsiin tai meren rantaan rauhoittumaan. Se sopii tällaiselle Etelä-Pohjanmaan lakeuksien kasvatille hyvin. Kuva: Maria Syväniemi, 2016.

Näin neljän vuoden jälkeen yliopiston käytännöt ovat tulleet tutuiksi ja huomaan yhtäkkiä aloittaneeni jo gradun kirjoittamisen. Lasken opintopisteitä ja havahdun oivallukseen, että voisin valmistua vuoden sisällä. Järkytyn:

”Ei! Vasta nyt tiedän, mitä haluaisin vielä opiskella!”

Samalla mielessäni vilahtavat hupaisat hetket niin historian opiskelijoiden muodostaman viittakansan, Turun yliopiston kuoron kuin muidenkin opiskelijatuttujen kanssa. Ystävien parissa on kevennetty opintojen taakkaa ja porukasta on saatu vastapainoa yksin ahertamiselle. On naurettu, laulettu(!) ja jaettu kollektiivista turhautumista aina tarpeen vaatiessa. Onneksi hetkiä oppimisen ja ystävien kanssa on vielä edessä – valmistumisen jälkeenkin.

 

Jutun kirjoittaja Maria Syväniemi on viidennen vuoden Suomen historian opiskelija. Kuva: Maria Syväniemi.