Kategoria: Opiskelu (Page 2 of 3)

Ainejärjestötyöllä on merkitystä: Case Visio ja psykologian sivuaine

Kun olin syksyllä 2018 mukana herättelemässä uudelleen eloon Johtamisen ja Organisoinnin sekä Yrittäjyyden ainejärjestöä Visiota, en osannut kuvitella minkälaisia vaikutuksia se voisi luoda omaankin opiskelupolkuuni. Se mikä alkoi verkostoitumisena, päättyikin lopulta kauppatieteilijälle sopivan psykologian sivuaineen luontiin. Halusin kirjoittaa tämän blogin muistuttaakseni ainejärjestötyön merkitsevyydestä, sillä huomaan sen nyt ohjanneen omaa opiskeluani merkittävästi ja todennäköisesti myös tulevaa työuraani.

Lähdin mukaan järjestötoimintaan siitä juuri mitään tietäen. Johtoajatuksenani oli tutustua toisiin pääaineopiskelijoihin, joiden kanssa voisin keskustella johtamisen opinnoista ja päästä syvemmälle kiinni siihen mitä johtamisen opiskelu oikeastaan tarkoittaa. Ehkäpä juuri johtamisen ja organisoinnin ainejärjestötoiminnan hiljaiselosta johtuen, en juuri tuntenut entuudestaan opiskelutovereitani ja opiskelijat johtamisen kursseillekin saapuivat monista eri pääaineista ja muilta yliopiston opintosuuntauksista.

Järjestötoimintaan perehtyessä tunnistimme mahdollisuuden vaikuttaa omiin opintoihimme. Omien opintojeni edetessä huomasin kaipaavani entistä enemmän psykologian tarjoamia näkökulmia johtamiseen ja esihenkilö-alaissuhteeseen. Koin tässä olevan mahdollisuuteni edistää omia opintojani ja tarjota myös muille johtamisen tai muiden pääaineiden opiskelijoille uudenlaisen mahdollisuuden viedä opintojaan eteenpäin.

Minulle johtaminen ja esihenkilötyö on ensisijaisesti viestintää. Viestinnän onnistumisen kannalta on merkittävää ymmärtää toisia yksilöitä, kuten alaisia, kollegoja sekä omia johtajiaan. Tämän lisäksi on valtavan tärkeää ymmärtää organisaatioiden ja ryhmien psykologiaa, jotka muodostuvat kriittisiksi organisaatioille esim. tehokkuus-, tuloksellisuus- ja henkilöstön hyvinvoinnin näkökulmista. Näiden ajatusten pohjalta koin siis tarvitsevani osaamista yksilö-, ryhmä- ja organisaatiopsykologian alueilta, mutta en tiennyt mistä sitä saisin.

Halusin opiskella johtamista tukevaa psykologiaa lisää, joten esittelin ideani hallitustovereilleni, jotka jakoivat näkemykseni asiasta. Tutkimme yliopiston opinto-opasta, mutta emme löytäneet etsimäämme, ei kauppakorkeakoulun tai yliopiston tarjonnasta. Psykologian olemassa oleva sivuaine oli laaja kokonaisuus, jonka kurssit eivät sopineet siihen tarkoitukseen mitä haimme. Psykologian laajassa sivuaineessa tarjonnassa oli monipuolisesti kursseja psykologian perusteista, joista suuri osa ei ollut mielestämme soveltuvia työelämässä hyödynnettäväksi. Löysimme kuitenkin riittävän määrän kursseja psykologian laitoksen tarjonnasta, joiden pohjalta pystyimme muodostamaan ehdotuksen uuden sivuaineen luomiseksi. Esittelimme aikaansaannoksemme johtamisen ja organisoinnin laitoksella, jossa se sai positiivisen vastaanoton. Tämän jälkeen ehdotuksemme päätyi vielä psykologian laitokselle, joka myös hyväksyi sen. Ehdotuksemme ehti vielä samoihin aikoihin tekeillä olevaan vuosien 2020-2022 opetussuunnitelmaan ja nyt Turun Yliopiston psykologian laitos tarjoaa tätä psykologian lyhyempää, työelämän psykologisia taitoja tarjoavaa sivuainetta ”Yksilön toiminnan psykologiset edellytykset” nimikkeen alla.

Olen itse 4. vuosikurssin opiskelija tätä tekstiä kirjoittaessani. Uuden psykologian sivuaineen opinnot ovat minulla puolivälissä ja koen, että olen saanut valtavasti uutta pohdittavaa siitä mitä johtamisen tulisi olla ja minkälaista johtajuutta haluaisin itse harjoittaa tulevaisuudessa. Koen saaneeni mainion uuden näkökulman oman toimintani tarkasteluun ja uskon pystyväni työskentelemään sen ansiosta monipuolisemmin tulevaisuudessa. Mitään tästä ei olisi tapahtunut ilman ainejärjestön tarjoamaa mahdollisuutta ja sujuvaa yhteistyötä JO-laitoksen kanssa.

Yritän tällä tekstillä korostaa ensinnäkin sitä millainen rikkaus ainejärjestötoiminta voi olla, niin opiskelijoille, opettajille kuin opetuksen kehittämisellekin. Haluan kannustaa kaikkia opiskelijoita tarttumaan ainejärjestötyön mahdollisuuksiin. Ensinnäkin se on mielekästä puuhaa ihmisten kanssa, joista helposti tulee ystäviä ja jotka jakavat samoja mielenkiinnonkohteita. Toiseksi ainejärjestössä saa mahdollisuuden vaikuttaa omaan opetukseen ja myös oman polun luominen on mahdollista, kuten tästäkin tapauksessa kävi. Kolmanneksi ainejärjestö tarjoaa alustan luoda tapahtumia ja kokoontumisia muille opiskelijoille, joissa pääsee vielä enemmän verkostoitumaan ja tutustumaan samoista asioista kiinnostuneisiin uusiin ihmisiin. Opetushenkilökunnalle haluan painottaa viestiä siitä kuinka merkittäviä seuraamuksia tiiviillä laitosyhteistyöllä voikaan olla. Yhteistyön kautta opetustarjonta pysyy mielenkiintoisena, relevanttina sekä vastaa opiskelijoiden tarpeisiin. Opiskelijat ovat voimavara toiminnan kehittämisessä. Viimeisenä haluan nostaa esille, mikäli satut olemaan kaltaiseni organisaatioelämän psykologisesta maailmasta kiinnostunut opiskelija, suosittelen tarkastamaan psykologian sivuainetarjonnan opinto-oppaasta esimerkiksi sivuainevaihtoehtoja pohtiessasi.

Kirjoittaja on 4. vuosikurssin johtamisen ja organisoinnin maisteriopiskelija, johtamisen ja organisoinnin sekä yrittäjyyden ainejärjestö Vision ensimmäisen hallituksen jäsen sekä tämänhetkinen JO-laitoksen tutkimusavustaja. Kirjoittaja suhtautuu suurella mielenkiinnolla johtamisen psykologiseen maailmaan ja on intohimoinen palvelevan johtamissuuntauksen puolesta puhuja.   

Tuukka Valkama

Tuukka.v.valkama@utu.fi

Stipendiblogi: Modernikin muutos vaatii perusasioiden huomiointia

Teksti on julkaistu alun perin Media-alan tutkimussäätiön blogissa 1.10.2019.

Elina Äijön pro gradu -tutkielma ”Työntekijöiden kokemus muutosprosessin osallistavuudesta. Case: Yleisradion aihetoimitusuudistus keväällä 2018” paneutuu yrityksen muutosprosessiin ja sen vaikutuksiin työntekijöille. Turun kauppakorkeakoulussa tehty tutkielma selvittää työntekijöiden kokemuksia muutoksen tekijöinä.

“Meidät vaan läntättiin yhteen ja sit katottiin mitä tapahtuu. En tiennyt mitään, miten sen uuden organisaation on tarkoitus toimia, mikä työnjako siellä on, minkälainen pomo-orkesteri sinne tulee”.

Näin yksi gradututkimukseen anonyymisti vastanneista toimittajista koki organisaatiouudistuksen. Kuulostaako tutulta? Muutosviestintä on avain sujuvaan organisaatiouudistukseen. Kolikon kääntöpuolena on, että jos viestintä epäonnistuu, kokemuksesta tulee epämukava.

Keväällä 2018 Yleisradion uutis- ja ajankohtaistoimituksessa muutettiin kotimaan aiheita käsittelevien toimitusten jakoa. Tavoitteena oli parantaa arjen sujuvuutta, toiminnan suunnittelua ja journalismin laatua. Tutkimuksessa toimittajilta kysyttiin, millaista muutoksen kohteena oleminen oli – tai oikeastaan, miten he kokivat roolinsa muutoksen tekijöinä. Muutosjohto nimittäin tahtoi toteuttaa uudistuksen niin, että toimittajat voivat osallistua siihen. Osallistaminen tarkoitti sitä, että uudistus käynnistyi henkilökunnalle suunnatulla kyselyllä Ylen uutissisällöistä, myöhemmin esimiehet koottiin miettimään vaihtoehtoisia organisaatiorakenteita ja muutoksen kohteena olevien toimitusten jäsenet saivat päättää, missä tiimissä tahtovat tehdä töitä jatkossa.

Osallistaminen helpottaa luottamuksen ylläpitoa

Osallistaminen on hieno tavoite. Muutos vähentää aina työntekijöiden ja esimiesten välistä luottamusta, mutta osallistaminen helpottaa sen ylläpitoa. Helppo tehtävä osallistaminen ei kuitenkaan ole. Siihen ei ole kehitetty yleispäteviä malleja, testatuista työkaluista puhumattakaan. Media-alan kontekstissa osallistavia muutoksia ei ole juuri tutkittu. Jo maalaisjärjellä on kuitenkin selvää, että suuressa organisaatiossa osallistaminen käy vaikeaksi: isolta joukolta kysyminen on hidasta, ja asiaan kuin asiaan liittyy eriäviä mielipiteitä. Tässäkin tutkimuksessa kävi ilmi, että jokainen kokee muutoksen ja sen seuraukset omalla tavallaan. Esimerkiksi aiempaa useammista aihepiireistä keskustelu aamukokouksissa on yhden toimittajan mielestä melusaastetta, toinen taas virkistyy uusista puheenaiheista.

Tutkimukseen osallistuneita yleläisiä kuitenkin yhdistää halu tehdä asiat mahdollisimman hyvin ja toive siitä, että juuri heidän erikoistumisalueensa aiheet uutisoitaisiin Ylellä ensiluokkaisesti. Omiin aiheisiin keskitytään innolla, joten jos muutos parantaa niiden uutisointia, se otetaan avosylin vastaan. Uudistuksessa ja sen viestinnässä on siksi hyvä keskittyä toimittajien työn ytimeen. Samoin myös osallistaminen on hedelmällistä toteuttaa uutissisältöjen pohdintana. Siinä tutkimusaiheena ollut uudistus onnistui. Uutisaiheita koskenut kysely oli hyvä osallistamiskeino.

Pulmallista kyselyssä oli vain se, että sen tulosten hyödyntämisestä ei kerrottu toimittajille kyllin kattavasti. Heille ei siksi muodostunut selvää käsitystä siitä, miten he ovat muutokseen osallistuneet. Syy-seuraussuhde kyselyn ja uuden organisaatiorakenteen välillä olisi pitänyt tehdä viestinnällä selvemmäksi. Ja kun viestitään muutoksesta, pienilläkin sanoilla on merkitystä. Muutoksen luonnehtiminen “pieneksi viilaukseksi” ei monien toimittajien mielestä vastannut todellista uudistusta, sillä ero entiseen koettiin suureksi.

Ihmissuhteet ja tunteet on huomioitava muutoksessa

Yksi muutosviestinnän ydintehtävistä on yhteisen käsityksen luominen ja muutoksen tavoitteen kirkastaminen kaikille organisaation jäsenille. Tutkimusaiheena olleen uudistuksen tavoite jäi monille toimittajille epäselväksi, osittain juuri sanavalintojen, mutta mahdollisesti myös puutteellisen tiedonjaon takia. Hektisissä media-alan organisaatioissa muutosten ydinviestit pitäisi tehdä työntekijöille mahdollisimman selviksi ja osallistuminen helpoksi. Esimiehellä on siinä tärkeä tehtävä: toimittajien sähköpostit tulvivat muutenkin ja vapaaehtoisiin yleiskokouksiin ehtiminen on vaikeaa, joten lähiesimiehen pitämät päivittäiset aamukokoukset ovat niihin verrattuna ylivoimainen viestintätilanne.

Esimiehen merkitys nousi tutkimustuloksissa muutenkin esiin. Moni tutkimukseen osallistuneista toimittajista olisi halunnut tietää etukäteen, ketkä uusien tiimien vetäjiä ovat. Sen perusteella olisi valittu itselle mieleinen toimitus. Tärkeintä missä tahansa muutoksessa on ihmisten välisten suhteiden ja tunteiden huomiointi. Asiassa ei ole mitään uutta, mutta sen kertaus näyttää tutkimustulosten perusteella olevan tarpeen. Moni toimittaja olisi toivonut ryhmäytymistä, aikaa tutustua rauhassa uusiin kollegoihin ennen muutoksen astumista voimaan. Se jäi tässä muutoksessa uupumaan.

Nyt kun uusi organisaatio on reilun vuoden ikäinen, arki on asettunut uomiinsa hyvin. Muutos ei epäonnistunut, mutta on hyvä muistaa, että se on yksi monista. Media-alalla uudistumistarve on jatkuvaa, ja tutkimukseen osallistuneet toimittajat ymmärtävät sen. Kukaan heistä ei oleta, että välttyisi muutoksilta, mutta valtaosa toivoi, että uudistuksia tehtäisiin harkiten. Muutokset – myös tarpeelliset ja hyvin johdetut – stressaavat ja vievät energiaa työnteosta. Osallistaminen voi olla kelpo tapa parantaa muutoksen kokemusta, mutta ennen kaikkea jokaisen uuden muutoksen kohdalla olisi tärkeää kiinnittää huomiota sen peruspilareihin, eli viestintään ja ihmissuhteisiin.

Tutustu tarkemmin opinnäytetyöhän: TYÖNTEKIJÖIDEN KOKEMUS MUUTOSPROSESSIN OSALLISTAVUUDESTA: CASE YLEISRADION AIHETOIMITUSUUDISTUS KEVÄÄLLÄ 2018

Stipendiblogin kirjoittaja voitti kirjoituksellaan stipendin MEDIA-ALAN TUTKIMUSSÄÄTIÖN STIPENDIKILPAILUSSA.

Lisätiedot:
Elina Äijö
elina.m.aijo_utu.fi (laita _viivan tilalle @-merkki)

Taukoamaton muuttuminen

”Muutoksen maailmassa yksi asia on muuttumaton: taukoamaton muuttuminen.” –Herakleitos

Muutosta tapahtuu koko ajan ja se ympäröi elämäämme joka hetki, mutta silti usein puhumme muutoksesta kuin jonain poikkeavana ja erikoisena tapahtumaketjuna. Että muutos on jotain, mikä ”tapahtuu” ja rikkoo vallitsevan tilan. Itse uskon, että jatkuvasta muutoksesta (jossa elämme, haluamme tai emme) selviävät parhaiten ne tahot, jotka ovat parhaiten varautuneet muutoksiin ja organisoineet tekemisensä muutoksen ympärille.

Joskus muistutus maailman muuttumisesta on jopa kivulias, esimerkiksi parhaillaan päällä olevan globaalin koronavirus-pandemian muodossa. Ihmiset, yhteiskunnat ja organisaatiot joutuvat reagoimaan ja muuttamaan tekemistään nopeasti. Omassa päivittäisessä työssäni finanssialla huomaa hyvin muutoksen kiihtyvän tahdin yhden alan sisällä, mutta sama koskee jokaista liiketoiminnan (ja myös tieteen) sektoria. Tohtoriopiskelijana tutkin muutosta, spesifimmin muutosprosessien läpivientiä organisaatioissa. Muutos ja siihen liittyvät teemat, kohteet ja kategoriat ovat olleet akateemisen tutkimuksen sekä yleisen kiinnostuksen kohteina jo pitkään, mutta paljon on vielä tutkimatta. Ehkä jopa yllättävän paljon, voisi sanoa.

Väitöstutkimuksessani paneudun Suomen suurimpien yritysten (otos 12 kpl) muutoksien läpivientiin. Miten nämä organisaatiot vievät muutoksia läpi? Miten ne ovat organisoituneet muutosten ympärille? Millaisia organisatorisia funktioita, rooleja ja työnkuvia muutoksiin liittyen löytyy? Millaisia muutosten läpiviennin prosesseja ja tapoja mittaroida näitä organisaatioilla on? Miten muutosprosesseja johdetaan? Olen vasta alussa tutkimuksessani, mutta aihe on imaissut minut mukaani täysillä ja olen onnekas, että saan päivätyössäni kehittää muutosten läpivientiä omassa organisaatiossani. Tämä mahdollistaa aiheen lähestymisen kahdesta tulokulmasta; akateemisen teoreettisesta ja liiketoiminnasta käsin.

Jo tutkimusotokseni organisaatioiden ensimmäisten haastattelukierrosten jälkeen on käynyt selväksi, että organisaatioiden struktuuri, prosessit ja tavat toimia (johtaa) ovat hyvinkin erilaiset, mitä tulee muutoksiin. Suurin osa yrityksistä tunnistaa muutoskyvykkyyden olevan yksi suurimmista kilpailueduista; hyvin hoidetut muutokset luovat tehokkuutta, selkeyttä, struktuuria, kustannussäästöjä ja ketteryyttä. Toisaalta huonosti hoidetut muutokset ja matala kyvykkyys tarkoittavat tehottomuutta, kasvaneita kustannuksia ja hitautta. Silti harva organisaatio panostaa oman muutoskyvykkyytensä ja muutoksien läpivientiin liittyvän osaamisensa kehittämiseen kovinkaan suuresti. Miksi näin?

Organisaatiot ovat organisoituneet muutoksen ympärille hyvin eri tavoin. Osalla on omia muutoksille ja transformaatioille omistettuja yksiköitä ja tiimejä. Nämä voivat olla koko organisaatiota palvelevia tai yksikkö-/toimintokohtaisia funktioita. Osassa organisaatioista muutoksista vastaava henkilö istuu johtoryhmässä, ihan organisaation ylimmällä tasolla. Osassa yrityksissä muutoksen ”agenda” on vastuutettu esimerkiksi strategiayksikölle/-toiminnolle, mikäli sellainen on, tai esimerkiksi hr-puolen funktioille. On myös yrityksiä, joissa muutos on ”kaikkien vastuulla” eli kukaan nimetty henkilö ei välttämättä vastaa muutoksesta. Toisaalta esimerkiksi talouteen liittyvät muutokset ja uudistukset voivat olla talousjohtajan vastuulla. Organisoituminen on monenlaista eikä se näytä riippuvan organisaation koosta (henkilöstön määrä), mikä on mielenkiintoista.

Erilaisia rooleja liittyen muutoksiin on hyvin laajalti aina johtoryhmätason vastuista ”ruohonjuuritasolle”, muutoksen lopulliseen kohteeseen, saakka. On muutoksen omistajia, sponsoreita, kehittäjiä (etenkin projektit), muutoksen johtajia, muutoslähettiläitä (näille löytyy useampi nimitys), muutosryhmiä eri organisaatiotasoilla ja monia muitakin rooleja täysin organisaatiosta riippuen. Sekä nimikkeet että työnkuvat näiden nimikkeiden alla vaihtelevat voimakkaasti eli samalla nimikkeellä oleva henkilö voi tehdä hyvin eri sisältöistä toimintaa eri organisaatioissa. Suuri osa rooleista on oto-rooleja (oman toimen ohella hoidettavia rooleja), jolloin henkilön työaika ei ole kokonaan omistettu muutokselle vaan esimerkiksi 20 tai 50 prosenttia ajasta on käytettävissä muutosagendaa varten.

Virallisia tai formaaleja muutosprosesseja mittareineen organisaatioilla on käytössä melko vähän. Osittain strukturoituja prosesseja (lähinnä ylätason prosesseja) löytyy suurimmalta osalta tutkimuksen organisaatioista, mutta ei kuitenkaan kaikilta. Osalla ei ole käytössä minkäänlaisia vakioituja muutoksen läpiviennin prosesseja, vaan mennään hyvin tapauskohtaisesti. Alkuvaiheen havaintona voidaan todeta myös se, että melko usein projektisuunnitelma tietyssä muutoksessa tai uudistuksessa mielletään muutoksen läpiviennin suunnitelmaksi lähes suoraviivaisesti. Tätä se toki voi myös olla, mutta vain mikäli muutoksen läpivienti on mietitty projektiin laajasti ajatellen.

Muutoksien johtamisesta saisi kokonaan oman blogikirjoitussarjansa, enkä mene siihen tässä yhteydessä syvemmin. Aiheen ympäriltä löytyy niin akateemista tutkimusta kuin bisneskirjallisuuttakin pilvin pimein ja eri tahot vannovat erilaisten ismien nimeen. Muutosjohtamiseen ja muutoskyvykkyyden luomiseen satsattava panostus näkyy useimmissa tutkimuksen organisaatioissa siten, että muutoskyvykkyyden kasvattaminen etenkin johto- ja esimiestasolla on esillä vähintäänkin haastateltujen puheissa. Mitä se (muutoskyvykkyys) ylipäätään määritelmällisesti on ja miten sitä (muutoskyvykkyyttä) kasvatetaan, kehitetään tai tuetaan organisaatioissa, vaihtelee voimakkaasti läpi linjan. Muutosjohtaminen voi tarkoittaa aivan eri asioita eri organisaatioille.

Olisi houkuttelevaa tehdä jo nyt johtopäätöksiä ja esitellä enemmänkin havaintoja, mutta pidän ne vielä tässä vaiheessa taustalla, koska tutkimus on vasta aluillaan. Jokaisen haastattelun myötä saan arvokasta lisätietoa ja on mahtavaa todeta, että tämän alan tutkimusta todella tarvitaan. ”Tää haastattelu oli ihan mahtava. Eipä ole tullut pohdittua omankaan organisaation tekemistä muutoksien kanssa ja mä huomaan heti, että meidän pitäisi tehdä tosi paljon ja parantaa meidän tekemistä tässä. Tämä todella avasi silmiä.” –haastateltu yritysjohtaja, helmikuu 2020

On huomioitava, että virallisen ”tarinan” lisäksi on olemassa huomattavan paljon epäformaaliutta ja ”teoriassahan asia menee näin, mutta oikeasti meillä on kyllä tehty näin” –rakenteita, rooleja, vastuita, mittareita, johtamista ja prosesseja ynnä muuta. Organisaatioiden virallinen linja saattaa olla jotain, mutta ihmiset organisaation sisällä toteuttavat asiaa kuitenkin ehkä toisella tapaa tai ainakin varioiden. Epäformaalien tekemisten kartoittaminen vaatisi oman tutkimuksensa eli jos aihe kiinnostaa, vahva rohkaisuni. Ainoa varma asiahan tässä on muutos.

Kirjoittaja on intohimoinen muutoksen tekijä, tutkija ja puolestapuhuja, joka päivätyössään finanssialan suuressa yrityksessä vastaa muutosten läpiviennin kehittämisestä ja tekee aiheesta väitöskirjaa työnsä ohella. Saara sparrailee muutoksista mielellään ja häneen voi olla yhteyksissä: saara.k.karasvirta@utu.fi

Tunteet ympäristövastuutyössä – mitä ne ovat ja miten niitä voi hallita?

Vielä kymmenen vuotta sitten lähes kaikki tunteita organisaatiokontekstissa käsittelevä kirjallisuus alkoi toteamuksella siitä, miten rationaalisuudella on organisaatiotutkimuksessa ylikorostunut rooli, eikä tunteiden merkityksestä organisaatioiden toiminnassa ole riittävästi tutkimusta. Sittemmin tunteiden on ymmärretty olevan kiinteä osa ihmisyyttä ja siten myös organisaatioita, jotka muodostuvat ennen kaikkea ihmisistä. Tunteet ovatkin herättäneet 1990-luvulta lähtien enenevissä määrin kiinnostusta myös liiketalouden alalla.

Tunteiden rooli vastuullisuustyössä on kuitenkin vähemmän kartoitettu aihealue. Yrityksissä ja muissa organisaatioissa tapahtuva vastuullisuustyö voidaan kuitenkin tänä päivänä nähdä tärkeämpänä kuin koskaan. Ilmastonmuutoksen kiihtyessä organisaatiot voivat joko tyytyä olemaan osa sitä tai ottaa aktiivisen roolin sen ratkaisemisessa. Toisaalta yksikään organisaatio ei ole ilmastonmuutoksen vaikutusten ulottumattomissa.

Vastuullisuustyön on tunnistettu olevan tunnepitoista, ja usein siihen liittyy kokemus erilaisten päämäärien ristitulessa toimimisesta. Vastuullisuusammattilaisten tunteiden hallinnan keinot on myös nähty edellytyksenä vastuullisuuden johtamisen onnistumiselle. Tätä taustaa vasten lähdin pro gradu -tutkielmassani kartoittamaan, mitä tunteita aktiivisesti vastuullisuutta työssään edistävät ihmiset kokevat, ja millaisia keinoja heillä on johtaa itseään ja omia tunteitaan.

Haastattelemani ympäristövastuutyön asiantuntijat tunnistivat monia eritasoisia ristiriitoja, joita heidän työhönsä liittyy. Ensinnäkin vastuullisuustoimijat kertoivat yksilötason konflikteista, joita syntyy esimerkiksi silloin, kun organisaation sisällä koetaan vastuullisuusnäkökulmien esiintuominen turhien vaatimusten esittämisenä tai yhteistyökumppani kokee ympäristövastuuseen liittyvän työn ”pehmeänä” työnä, johon kuka vaan pystyy. Toisaalta organisaatiotasolla haastateltavat kuvailivat ympäristövastuutyötä haittaavia organisaatiorakenteita, organisaatioiden välisiä intressiristiriitoja ja kilpailijoiden vastuuttomaksi koettua toimintaa. Lisäksi haastateltavat tunnistivat yhteiskunnallisen tason ristiriitoja, jotka kumpusivat esimerkiksi median ja poliittisten vaikuttajien toimista. Niin yksilö-, organisaatio- kuin yhteiskunnallisella tasollakin päällimmäinen haastateltavien ilmaisema tunne oli turhautuminen. Ristiriidat nähtiin myös muiden työhön liittyvien negatiivisten tunteiden, kuten ärtymyksen taustalla. Lisäksi haastateltavat kertoivat kokeneensa työssään ahdistusta, surua, vihaa, pelkoa ja huolta sekä monia muita kielteisiä tunteita.

Leimaavatko ympäristövastuutyötä siis synkät tunteet ja rankat vastoinkäymiset? Totuus ei onneksi ole näin yksiselitteinen. Haastateltavat kertoivat kokevansa työssään myös esimerkiksi ilon, ylpeyden, toivon ja innostuksen tunteita. Tällaisia positiivisia tunteita sai aikaan esimerkiksi yhteistyö kollegoiden kanssa niin oman organisaation sisällä kuin sen rajojen ulkopuolellakin. Lisäksi haastateltavat kuvasivat onnistumisten tuntuvan vastuullisuustyössä vielä palkitsevammilta kuin muissa projekteissa. Haastateltavien kokemuksia leimasi myös vahva usko oman työn tärkeyteen ja tyytyväisyys siihen, että työssä on mahdollista toimia omien arvojen mukaisesti. Paradoksaalisesti ilmastonmuutoksen uhatessa yksilöiden fyysistä ja henkistä terveyttä ilmaston eteen työskentely koetaankin usein nimenomaan hyvin merkitykselliseksi, millä on puolestaan myönteisiä vaikutuksia yksilön koettuun hyvinvointiin.

Kaikki haastateltavat toivat poikkeuksetta esille, miten heidän työnsä hillitsee yleisen ilmastoahdistuneisuuden tunteita. Osa haastateltavista näki tulevaisuuden hyvinkin toiveikkaana. Haastateltavat kertoivat ilmastoahdistuksen tunteiden hälvenevän heidän toimiessaan ympäristövastuun eteen ja toisaalta siksi, että he tapaavat työssään muita ihmisiä, jotka tekevät myös aktiivisesti tekoja ilmaston tilan parantamiseksi. Tiedetään, että yksilön pystyvyysuskon vahvistaminen voi helpottaa ilmastoahdistusta. Pystyvyysuskolla viitataan yksilön omaan arvioon hänen kyvystään toimia siten, että hän saavuttaa toivotunlaisen lopputuloksen. Toisaalta on todettu, että ahdistusta on helpompi sietää ja todellisuuden kohtaaminen helpottuu, kun yksilö saa tunnetason tukea muilta ihmisiltä. Näitä tietoja vasten on helppo ymmärtää, miksi aktiivinen toimijuus todella voi auttaa ilmastoahdistuksen tunteisiin.

Haastateltavat identifioituivat vahvasti vastuullisuustoimijoiksi, mutta haastatteluissa ilmeni, että vastuullisuustoimijat myös liikkuvat eri identiteettien välillä kontekstista riippuen. Haastateltavat ilmaisivat sopeuttavansa omaa toimintaansa vastaamaan kyseisessä ympäristössä vallitsevia oletuksia. Tällaiseen identiteettien liikkuvuuteen sisältyi esimerkiksi tarve jättää joko työ- tai yksityiselämässä joitain oman toimijuuden puolia ilmaisematta. Yksi haastateltavista kertoi myös esittävänsä tietyillä aloilla ympäristöön ja ilmastoon liittyvät faktat taloudellisten lukujen avulla lisätäkseen puheenvuoronsa vaikuttavuutta kyseiseen yleisöön.

Haastateltavat kertoivat hallitsevansa tunteitaan myös rajaamalla ajatuksiaan ja oman työnsä sisältöjä tietoisesti sekä hallitsemalla työnteon määrää ylipäätään. Lisäksi he kuvailivat ”paksun nahan kehittämistä”, ja kertoivat opetelleensa tietoisesti jättämään osan työhönsä kohdistuvasta negatiivisesta palautteesta tai sitä ympäröivästä kielteisestä ilmapiiristä omaan arvoonsa.

Kaiken kaikkiaan haastattelujen pohjalta muodostamani kuva ympäristövastuutyössä koetuista tunteista on moniulotteinen, ja haastateltavien ilmaisemat tunteet vaihtelivat laidasta laitaan. Haastateltavien kuvaamat tunteiden hallinnan keinot sijoittuivat puolestaan suureksi osin tunnetta edeltävään aikaan, mikä onkin nähty tehokkaana tunteiden hallinnan strategiana. Erityisen mielenkiintoista on, miten paljon haastateltavien kokemuksista löytyi yhtymäkohtia, vaikka he työskentelivät eri aloilla hyvin erilaisissa organisaatioissa. Viitteitä vastaavista kokemuksista on myös aiemmassa kirjallisuudessa erilaisista ympäristöistä. Ehkä ympäristövastuutyöhön siis liittyy jonkinlaisia universaaleja kokemuksia? Seuraava askel olisi syventyä siihen, millainen linkki ympäristövastuutyössä koetuilla tunteilla ja tunteiden hallinnan keinoilla sekä yritysten yhteiskuntavastuullisuuden toteutumisella todella on.

Mirka Laaksonen

Kirjoittaja on pro gradu -tutkielmaansa viimeistelevä johtamisen ja organisoinnin maisteriopiskelija
« Older posts Newer posts »

© 2024 Johtaminen

Theme by Anders NorenUp ↑