Avainsana: uskomusjärjestelmät

Ihan alkuun tunnustus: minusta noin 99% tällä vuosituhannella julkaistuista liiketaloustieteellisistä artikkeleista on mössöä. Mahtavia poikkeuksiakin onneksi on, mutta niiden etsiminen yhtä heinäsuovan penkomista neulaa etsiessä. Ellei siis ole aivan pakko raapaista nykyhetkeä, huomaan etsiväni oivalluksia ja viisautta teksteistä, jotka ajan kulku on minulle jo esivalinnut: jos teksti on kymmenien tai satojen vuosien jälkeen yhä ajankohtainen, on siinä pakko olla jotain olennaista.

Tänä kesänä törmäsin 1377 kirjoitettuun kirjaan Muquaddimah. Sen kirjoittaja, Ibn Khaldun oli sosiologi, ekonomisti, historioitsija ja väestöntutkija ennen kuin kyseisiä tieteenaloja oli edes nimetty. Noin 1200 sivuinen opus käsittelee ihmisluontoa, johtajuutta, hallitsemista sekä yhteiskunnan ja talouden organisoitumista rakentuen armottoman loogiselle ja tieteellisen tarkkanäköiselle havainnoinnille.

Eksotiikkaa tekstiin tuo maailmankuva: siinä missä nykytieteilijä uskoo luonnontieteisiin perustuvaan todellisuuteen, luonnonlakien roolia Ibn Khaldunin todellisuudessa näyttelee Allah. Hartaudestaan huolimatta Khaldun ei kuitenkaan sälytä selitysvastuuta yliluonnolliselle – Allah on antanut ihmiselle aivot, minkä pitäisi riittää. Moni Khaldunin havainto ja oivallus on yhä ajankohtainen, joten kokoan niitä muutaman tähän blogiin.

Ihmiseläin

Ihminen on aika avuton petoeläin. Emme saaneet sarvia, hampaita tai kynsiä, eikä nahkastammekaan ole juuri hyötyä. Sen sijaan meidät on varustettu aivoilla, jotka paitsi osin korvaavat hampaattomuuttamme, mahdollistavat yhteistyön tasolla, joka muille eläimille ei ole mahdollinen. Tämän yhteistyön perusta on ”asabiyyah”, ihmisryhmien sisällä vallitseva ryhmähenki, solidaarisuus, heimolaisuus, joka on Muquaddimahin ydinkäsite.

Vahvinta asabiyyah on perheen sisällä, mutta kun se on riittävän vahva, alkaa se punoa yhteen ihmisiä myös perheen ulkopuolelta. Mitä vahvempi ryhmän asabiyyah, sitä vahvempi ryhmä, ja sitä todennäköisemmin sellainen ryhmä pääsee valta-asemaan – ihmiset haluavat kuulua voittoisiin meihin.

Nykytieteenaloista esimerkiksi organisaatioidentiteettitutkimus allekirjoittaa asabiyyahin merkityksen. Ryhmäytyminen, me-henki, team spirit – kaikki nämä nykytyöelämän tutut teemat perustuvat pohjimmiltaan samaan, jo Khaldunin tunnistamaan ajatukseen: kun ihmisjoukkio kokee vahvaa yhteenkuuluvuutta, pystyy kyseinen ihmisjoukkio vaikka mihin.

Johtajuus ja organisoituminen

Asabiyyah on kuitenkin vain liima. Yhteistyö täytyy myös organisoida. Khaldun jäsentää organisoitumisen kolmeen tasoon, joista ensimmäinen on englanninkieliseen tekstiin käännetty ”royal authority” (vaikka kuninkaista ei Khaldun juuri puhu). Tämä ensimmäinen taso on käytännössä ryhmän sisäinen johtamisjärjestelmä, jonka johtajan ominaisuuksista Khaldun kirjoittaa pitkään:

”We find in them an eager desire for goodness and good qualities, such as generosity, the forgiveness of error, tolerance toward the weak, hospitality toward guests, the support of dependents, maintenance of the indigent, patience in adverse circumstances, faithful fulfillment of obligations, liberality with money for the preservation of honor, respect for the religious law and for the scholars who are learned in it, observation of the things to be done or not to be done that (those scholars) prescribe for them, thinking highly of (religious scholars), belief in and veneration for men of religion and a desire to receive their prayers, great respect for old men and teachers, acceptance of the truth in response to those who call to it, fairness to and care for those who are too weak to take care of themselves, humility toward the poor, attentiveness to the complaints of supplicants, fulfillment of the duties of the religious law and divine worship in all details, avoidance of fraud, cunning, deceit, and of not fulfilling obligations, and similar things. Thus, we know that these are the qualities of leadership, which (persons qualified for royal authority) have obtained and which have made them deserving of being the leaders of the people under their control, or to be leaders in general.”

Seuraava taso on käännetty “political royal authority”, ja siinä missä royal authority saa ryhmän jäsenet toimimaan yhteen, political royal authority keskittyy isompaan kuvaan – tavoitteisiin ja niihin pääsemiseen. Nykymaailmaan verraten royal authority johtaa ryhmää sisäänpäin ja political royal authority toimii strategisesti, ryhmän ja ulkomaailman rajapinnassa. Moni Khaldunin royal authorityyn liittyvä oivallus löytyykin johtajuuskirjallisuudesta, kun taas moni political royal authority -teemoista on tuttu strategiakirjallisuudelle.

Uskomusjärjestelmät

Kolmas taso on mielenkiintoinen metanarratiiveista ja ideologioista kiinnostuneille. Khaldun toteaa, että maallisesta näkökulmasta kaksi edellämainittua tasoa ovat täysin riittävät ihmisten yhteistoiminnan järjestämiseen. Sen sijaan kolmas taso, kalifaatti, on tärkeä vain jos ja kun ihmisten oletetaan haluavan taivaaseen: kalifaatin tehtävä on asettaa raamit sille, mikä on oikein, mikä väärin iankaikkisen elämän kannalta. Kalifaatin ohjausvaikutus perustuu henkilökohtaiselle uskolle siitä, että kuolemanjälkeistä elämää on, minkä vuoksi sillä on valtaa kertoa mikä on pyhä, mikä paha.

Islamin kalifaatti on siis samanlainen metanarratiivi kuin katolinen kirkko, kommunistinen ideologia tai tällä hetkellä kapitalistinen markkinatalous (ja sen kasvu). Tämä kolmas organisoitumisen taso on laadullisesti erilainen suhteessa muihin tasoihin, ja käyttää valtaa arvojen kautta. Se saa valtansa henkilökohtaisesti adoptoiduilta uskomuksilta ja arvoilta, ja samalla muokkaa uskomuksia ja arvoja ja siten vaikuttaa yhteisön toiminnan suuntaan.

Siinä missä Khaldunille kalifaatti oli hyvä asia, Lyotardille, Derridalle tai Foucaultille metanarratiivit olivat jotain, mitä kritisoida. Yhteistä muslimille ja postmodernisteille on kuitenkin usko tämän näkymättömän kolmannen tason ohjausvaikutukseen. Vielä uudempi, samaan teemaan keskittyvä kirjallisuus löytyy sosiaalisen median ja digitalisaation tutkimuksesta: Pariser ja filter bubbles, Zuboff ja surveillance capitalism, Han ja psychopolitics – kaikki nämä teemat käsittelevät maailmankuvien synnyttämistä ja käyttämistä yksilön (ja yhteisön) toiminnan ohjaamisessa.

Nousu ja tuho

Disruptiivisen innovaation teoriaa lukeneelle Khaldunin kuvaus organisaation noususta ja tuhosta oli häkellyttävän tuttua. Siinä missä edellämainittu käsittelee yrityksiä, Muquaddimahissa kohde on valtio – tai tarkemmin sanottuna jokin tietty yhteisesti hallinnoitu alue. Käytän tässä sanaa organisaatio molemmista.

Khaldun antaa organisaatiolle elinaikaa neljän sukupolven verran. Ensimmäinen sukupolvi on taitava ja vahva, ja luo organisaation. Seuraava sukupolvi muistaa vielä, miten edellinen kamppaili, ja kunnioittaa sitä, mutta nauttii jo enemmän aseman eduista kuin ensimmäinen. Kolmannelle sukupolvelle valta näkyy ensisijaisesti saavutettuina etuina, ja vallan saamiseksi tehty työ on jo unohtunut, joten valtaa pidetään itsestään selvänä ja sitä käytetään myös väärin, omien etujen vahvistamiseen. Neljäs sukupolvi on jo niin vallan ja etujen turmeleva ja etuoikeutetun asemansa heikentämä, että vaikka uutta (ensimmäisen sukupolven) valloittajaa ei näköpiirissä olisikaan, organisaatio hapertuu kuoliaaksi.

Kun Nokiaa, Kodakia tai Blockbusteria on tutkittu ja niiden tuhoutumisen syytä selvitetty, kaikkien kohdalla on yhdeksi ongelmaksi tunnistettu ylimielisyys ja usko oman aseman annettuuteen ja horjumattomuuteen. Yritykset, jotka ovat kasvaneet kolmanteen, tai jopa neljänteen ”sukupolveen” ovat juuri kasvunsa ja asemansa vuoksi haavoittuvaisia. Kyse ei ole ajasta eikä ihmisistä, vaan asenteesta: yrittäjämäisestä ajattelusta luopumisesta.

Summa summarum

Muquaddimah on luonnollisesti oman aikansa lapsi, ja sitä voi lukea keskittyen nimenomaan aikakauden nykyajasta eroaviin piirteisiin. Minulle kuitenkin häkellyttävintä oli sen ajattomuus: kun kontekstin ottaa vain kontekstina ja keskittyy teorioihin, löytyy tekstistä rutkasti oivalluksia, jotka eri tavalla puettuna puoltaisivat paikkaansa vaikka missä nykyaikaisessa yhteiskuntatieteellisessä journaalissa.

Mitä uutta auringon alla siis on? Miksi yhä pyrimme luomaan uutta tietoa ja ymmärrystä, kun olemme unohtaneet paljon siitä, mitä ihmiskunnassa olemme jo tienneet – onko niin, että uskomme vain aikalaistemme osaavan ajatella? Onko ihmisen ja ihmiskunnan toiminnassa olemassa aidosti uusia ilmiöitä, vai löytyvätkö ainoat muutokset kontekstista ja volyymistä?

En tiedä. Kenties vastaus on se, että kysymyksiä riittää niin paljon, että vastausten etsiminen sekä uusista että vanhoista lähteistä on aivan yhtä tarpeellista.