New Yorkin pörssissä meklarit jättivät kesällä 1929 lomansa väliin. Kaikki halusivat hyötyä vilkkaana käyneestä osakekaupasta, sillä arvopapereiden hinnat olivat nousseet vuosia kiihtyvään tahtiin, eikä loppua ollut näkyvissä. Kurssit alkoivat syyskuussa heilahdellen hieman laskea, mutta sijoittajia se ei häirinnyt. Laskua pidettiin yleisesti ohimenevänä ja luonnollisena tasaantumisena. Laajalti arvostettu Yalen yliopiston taloustieteen professori Irving Fisher lausui 16. lokakuuta julkisuudessa, että osakkeiden hinnat olivat saavuttaneet ”pysyvältä näyttävän korkean tason”. Vain viikkoa myöhemmin pörssissä syntyi paniikki, joka vei pohjan Fisherin arviolta ja osin myös hänen maineeltaan. ”Mustana torstaina” 24. lokakuuta alkanutta pörssiromahdusta pidetään lähtölaukauksena 1930-luvun suurelle lamalle. Se oli maailmanlaajuisesti syvin modernia markkinataloutta kohdannut kriisi, joka koetteli rajusti myös suomalaista yhteiskuntaa.

Lamojen alkamiseen liittyy yllätyksellisyys ja usein pitkän nousukauden synnyttämä sokeus ennakoida suhdannekäänteitä. Ei ihme, ettei edes markkinoita läheltä seurannut Fisher osannut nähdä tulevaa, vaikka talouden pitkään jatkunut ylikuumeneminen oli kaikkien tiedossa. Jos myöhempien vuosikymmenien tutkijoille on tuottanut päänvaivaa ymmärtää suuren laman juurisyitä ja leviämisen mekanismeja, vielä enemmän ymmällään olivat aikalaiset. Pörssiromahdusta ja varsinkaan suurta lamaa ei ollut osattu ennustaa, mikä pakotti taloustieteilijät ja liikemaailmassa mukana olleet itsetutkiskeluun. Miksi kuvitelmat nousun jatkumisesta tai edes maltillisesta markkinoiden korjausliikkeestä osoittautuivat vääriksi? Kriisi synnytti jo ensimmäisen vuoden aikana monia olettamuksia ja teorioita. Yleisesti myönnettiin, että tapahtumien perimmäiset syyt olivat monimutkaisia eikä niihin luultavasti ollut löydettävissä yhtä yksittäistä selittävää tekijää.

Suomen talouspolitiikasta vastanneet päättäjät muodostivat varsin nopeasti yhtenäisen näkemyksen siitä, miksi Suomessa oli ajauduttu lamaan ja miten siitä tuli talouspolitiikan keinoin ponnistaa ylös. Syyttävä sormi kohdistui suomalaisiin itseensä, jotka olivat ”iloisella” 1920-luvulla eläneet yli varojensa. Erityisesti kotimarkkinateollisuus, maatalous, rakennustuotanto ja liikenne olivat olleet tuhlaavaisia ja sitoneet liikaa pääomia kiristäen kotimaisia rahoitusmarkkinoita. Lama oli väistämätön seuraus ylikulutuksesta ja liiallisista investoinneista. Tuotantokapasiteetti oli kasvanut niin paljon, etteivät ihmiset enää kyenneet hankkimaan kaikkia hyödykkeitä, mistä seurasi hintojen ja tuotannon romahdus. Tätä konsensusnäkemystä edustivat muun muassa Suomen Pankki, hallitus ja eduskunnan pankkivaltuusmiehet, joiden näkemyksiä merkittävimmät sanomalahdet myötäilivät.

Laman siis katsottiin perimmältään johtuneen liikatarjonnasta. Tehokkaammat tuotantomenetelmät olivat mahdollistaneet sen, että hyödykkeitä valmistettiin entistä suurempia määriä entistä suuremmalle kuluttajajoukolle ja vieläpä aiempaa edullisemmin, mikä lopulta johti markkinoiden kyllästymiseen eli tilanteeseen, jossa tuotteita oli tarjolla enemmän kuin niille oli kysyntää. Ajattelu pohjautui aikansa talousteoriaan ja perinteisen talouden klassisen koulukunnan näkemyksiin. Keskeistä oli usko markkinoiden omaehtoiseen toimintaan ja sisäsyntyiseen hakeutumiseen tasapainoon: hintojen lasku johtaisi vääjäämättä kulutuksen kasvuun. Siksi ainoa tie ulos lamasta oli palata noudattamaan terveen taloudenpidon periaatteita alentamalla ankaralla kädellä palkkoja ja muita kustannuksia sekä supistamalla julkisia menoja.

Taloutta ohjasivat sen sisäiset lait, joihin ei saanut eikä oikeastaan voinutkaan vaikuttaa. Näitä lakeja valtio oli kuitenkin nousukaudella rikkonut puuttumalla liiaksi markkinoiden omaehtoiseen kulkuun. Piittaamattomuus talouden lainalaisuuksista oli johtanut normaalista poikkeavaan, ”tulehtuneeseen”, talouden tilaan. Viesti kansalaisille oli, että kaikkien tuli kantapään kautta oppia tunnustamaan nämä tosiasiat, ja tämä viesti tuntui myös menevän perille. ”Hallitusvalta, samoin kuin eduskunnankin enemmistö, on joka tapauksessa paremmin kuin ennen osoittanut oivaltavansa talouselämässä vallitsevien lakien voiman ja vaikutuksen”, kuten Kauppalehti kirjoitti alkuvuodesta 1930.

On kiinnostavaa nähdä, että 1930-luvun ja 1990-luvun taloudellisessa keskustelussa oli samoja piirteitä. Molemmilla kerroilla tilannetta arvioitiin ”lakien” rikkomisen ja siitä seuranneen rangaistuksen näkökulmasta. Lamat olivat viime kädessä omaa syytä, itse aiheutettuja ahdinkoja. Ne vaativat alistutumista ja sopeutumista hieman samaan tapaan kuin luonnonvoimien edessä. Kumpikin lama nähtiin myös rakenteellisena ongelmana, josta oli mahdollista nousta pinnalle vain vyötä kiristämällä ja antamalla talouden lakien ohjata pois raiteiltaan ajautunut tilanne takaisin tasapainoonsa. Niin 1930-luvulla kuin kuusikymmentä vuotta myöhemmin tehdyt johtopäätökset näyttäytyvät jälkikäteen outoina. Suuria rakenteellisia heikkouksia tuskin oli, sillä molemmilla kerroilla Suomen talous elpyi varsin nopeasti.

Mika Kallioinen

Kirjoittaja on Suomen historian yliopistonlehtori.

Lähteet:

”Maamme talouselämä v. 1929”, Kauppalehti 8.1.1930 no. 5, 1.

Kiander, Jaakko, ’1930-luvun pulakausi ja 1990-luvun talouskriisi. Talouspolitiikan ja taloudellisen ajattelun vertailua’. Teoksessa: Blomberg, Helena, Hannikainen, Matti ja Kettunen, Pauli (toim.), Lamakirja. Näkökulmia 1990-luvun talouskriisiin ja sen historiallisiin konteksteihin. Kirja-Aurora, Turku 2002, 47–69.

Klein, Maury, Rainbow’s End: The Crash of 1929, New York. Oxford University Press, 2001.

Quinn, William ja John D. Turner, Boom and Bust. A Global History of Financial Bubbles. Cambridge University Press, New York 2020.