Sairastuminen vakavaan tautiin on henkilökohtainen tragedia, niin nyt kuin menneisyydessä. Esiteollisena aikana ihmisiä uhkasivat erityisesti tartuntataudit, sillä rutto, isorokko, hinkuyskä ja useat muut kulkutaudit aiheuttivat enemmistön kuolemista. Taudeilla ja niiden torjunnalla on ollut historiallisesti paitsi yksilöön liittyviä myös laajoja yhteisöllisiä vaikutuksia, jotka ovat ulottuneet niihinkin, jotka onnistuivat välttymään tartunnalta.

Jo ennen modernin lääketieteen syntyä 1800-luvun lopulla epidemioita vastaan kamppailtiin monin tavoin. Vastatoimien perustana oli ymmärrys tautien tarttuvuudesta. Tietoisuus taudin kyvystä siirtyä ihmisestä toiseen tuotti Euroopassa mittavan joukon määräyksiä, joilla pyrittiin estämään tautien leviämistä rajoittamalla ihmisten välisiä kontakteja. Keski- ja esimodernin ajan tutkija Guy Geltner on puhunut ”terveysjärjestelmän rakentamisesta” (healthscaping). Hän viittaa sosiaalisten, oikeudellisten, hallinnollisten ja muiden toimien kokonaisuuteen, jolla edistettiin väestön terveyttä.

Karanteenien, matkustuskieltojen, koteihin eristämisen, hospitaaleihin sulkemisen ja muiden toimien vaikutukset olivat yksilön kannalta usein säälimättömiä. Vaikka tarkoituksena oli estää epidemian leviäminen ja säästää ihmishenkiä, toimenpiteiden kohteeksi joutuneita ihmisiä määräykset koettelivat kovalla kädellä. Kotiinsa yhden jäsenen sairastumisen vuoksi väkipakolla suljettu perhe saattoi kokonaisuudessaan menehtyä, spitaalihospitaaliin passittaminen taas erotti pysyvästi vanhemman lapsestaan.

Määräyksillä oli tautien torjunnan ohella toinenkin ulottuvuus. Niiden taustalla vaikutti enemmän tai vähemmän tiedostamaton tavoite alamaisten kurinalaistamisesta vallankäytölle. Tautien historian tutkija Sheldon Watts on puhunut epidemioiden yhteydessä syntyneestä ”järjestyksen ideologiasta” (Ideology of Order). Se muutti vakiintuneita käsityksiä siitä, mikä oli sopivaa hallitsijalle ja mikä alamaisille. Esivalta siirsi tautien vastustamisen varjolla valtaa paikallistasolta itselleen rajoittamalla yhteisöjen perinteistä toimintavapautta.

Esimerkiksi ruton kontrollointia varten laaditut säädökset vahvistivat eliitin todellista mahtia sekä mielikuvaa, joka kansalla oli sen vallankäytön mahdollisuuksista. ”Järjestyksen ideologia” legitimoi esivallan puuttumisen tavallisten ihmisten elämään epidemioiden aikana. Kun vakavia epidemioita saattoi yhden sukupolven aikana olla useampiakin, ihmiset saivat tihein väliajoin muistutuksen esivallan voimasta. Tautien vastaiset toimet yhdistivät ensi kertaa länsimaisen eliitin toimimaan alempia luokkia sekä hieman myöhemmin Euroopan ulkopuolisia kulttuureja vastaan. Wattsin mukaan uusi valtakäsitys on ensi kertaa havaittavissa Pohjois-Italiassa 1400-luvulla annetuissa ruttomääräyksissä. Sieltä ”järjestyksen ideologia” levisi ensin Ranskaan ja Espanjaan, vuosikymmeniä myöhemmin myös Englantiin ja Ruotsiin.

Nykysuomalainen ei joudu kohtaamaan tauteja, jotka neljä, viisi sukupolvea sitten olivat arkipäivää. Perinteisistä tartuntataudeista saatu voitto on merkinnyt myös sitä, että tietoisuus viranomaisten määrääminen kansanterveydellisten toimien merkityksestä ihmisten arjessa on hiipunut taka-alalle. Vielä keskuudessamme etenevä koronapandemia on muuttanut näitä käsityksiä.

Mika Kallioinen

Kirjoittaja on Suomen historian yliopistonlehtori.

Kirjallisuus:

Geltner, Guy, Roads to Health. Infrastructure and Urban Wellbeing in Later Medieval Italy. University of Pennsylvania Press 2019.

Kallioinen, Mika, Rutto ja rukous. Tartuntataudit esiteollisen ajan Suomessa. Atena 2009.

Watts, Sheldon, Epidemics and History. Disease, Power and Imperialism. Yale University Press 1999.