Saaristomeren tutkimuslaitos

Kenttäasema täynnä tarinoita

Page 7 of 9

Näin tunnistat puutiaisen ja määrität kalan iän

turku science fair

Toiminnallinen pisteemme Tieteen päivillä.

Saaristomeren tutkimuslaitos oli lauantaina mukana Turun yliopiston päärakennuksessa järjestetyssä Tieteen päivät tapahtumassa. Meri- ja punkkitutkimusta esiteltiin toiminnallisella pisteellä, jossa kerroimme kävijöille muun muassa miten mikroskoopin avulla tunnistetaan punkkilajeja ja määritetään kalan ikä. Tapahtuma veti puoleensa suuren määrän yleisöä ja pisteemme kiinnosti myös ilahduttavasti kävijöitä, kiitos siitä kaikille mukana olleille! Mikäli tapahtuma jäi väliin tai olet kiinnostunut oppimaan lisää, katso alta vinkkimme puutiaisten tunnistamiseen ja kalan iänmääritykseen.


Opi tunnistamaan puutiaisia

Suomessa esiintyy kaksi ihmiselle haitallista puutiaislajia: tavallinen puutiainen (Ixodes ricinus) ja taigapunkki eli siperianpuutiainen (Ixodes persulcatus). Lajit ovat hyvin samannäköisiä ja niitä ei pysty erottamaan toisistaan ilman mikroskooppia. Puutiaisten sukupuolen voi sen sijaan tunnistaa paljain silmin selkäkilvestä. Uroksella kilpi peittää koko selän kun taas naaraalla vain yläosan. Naaras on myös urosta suurikokoisempi. Sukupuoli on mahdollista tunnistaa vain aikuisyksilöistä, nymfeistä tai toukista ei voi tunnistaa sukupuolta.

Kuvassa Ixodes ricinus naaras (vasemmalla) ja uros (oikealla). Kuva: Turun yliopiston eläinmuseo.

Tavallisen puutiaisen ja taigapunkin aikuisyksilöt voi tunnistaa toisistaan esimerkiksi selkäpuolen karvoitusta ja peräpään kaarta vertailemalla. Ixodes ricinuksella karvoitus on pidempää ja sitä on enemmän. I. persulcatuksella taas peräpään kaari on on yhteneväinen, tavallisella puutiaisella se sen sijaan hälvenee perää kohden. Toisin kuin alla oleva kuva saattaa antaa ymmärtää, väritys ei ole tuntomerkki.

Vasemmalla taigapunkki (Ixodes persulcatus) ja oikealla tavallinen puutiainen (Ixodes ricinus). Kuvan molemmat yksilöt ovat naaraita. Kuva: Turun yliopiston Eläinmuseo.

Ixodes- puutiaislajien tunnistaminen vaatii usein myös vatsapuolen genitaalialueen rakenteiden ja ns. koksien (coxa) kalvojen tarkastelua.

Lisätietoa punkeista ja Turun yliopiston puutiaisprojektista puutiaiset.fi


Millä keinoilla kalojen ikä voidaan saada selville?

Kalan iänmäärityksellä on yhtä tärkeä rooli kuin kalojen mittaamisella ja punnituksella. Jotta kalakantaa voidaan hoitaa, tarvitaan tietoja kannan tilasta.Iänmäärityksellä voidaan määrittää tutkittavan kalakannan ikäryhmäkoostumus, eri vuosiluokkien vahvuus ja kuinka hyvin kalat kasvavat. Iänmääritystaitoja tarvitaan myös kalojen sukukypsyysiän ja kuolevuuden arvioinnissa [1].

Samoin kuin puiden iänmääritys, kalojen iänmääritys perustuu suomuihin, luihin ja kuuloluihin (otoliitteihin) muodostuvien vuosirenkaiden laskemiseen. Kesällä kalojen kasvu on nopeaa ja suomuihin ja luihin kasvaa leveitä ja vaaleita kasvurenkaita. Talvella kasvu on sen sijaan hitaampaa ja vyöhykkeet ovat tummia ja kapeita, edellisen vuoden kasvurenkaiden ja uuden kesän kasvurenkaiden väliin jää siten ”sauma”, vuosirengas, jotka laskemalla voidaan määrittää takautuvasti yksilön ikä. Puiden tapaan myös kalat kasvavat paremmin lämpimien ja ravinto-olosuhteiltaan suotuisten kesien aikana kuin huonoina kesinä. Tämän vuoksi vuosirenkaiden etäisyydet voivat vaihdella.

Silakan ikä määritetään takautuvasti kuuloluun värjätystä poikkileikkauksesta vuosirenkaat laskemalla.

Tieteen päivillä ikää määritettiin takautuvasti silakan kuuloluun värjätystä poikkileikkauksesta. Nämä parilliset kuuloluut löytyvät kalan silmien takana sijaitsevasta sisäkorvasta. Iänmäärityksessä käytetään yleensä suurinta otoliittia, niin sanottua sagittaa.

Kuuloluu eli otoliitti sijaitsee kalan päässä silmien takana. Kuva Saaristomeren tutkimuslaitoksen silakkaprojektin arkistosta.

Voit halutessasi määrittää kalan iän myös kotona! Helpoiten iänmääritys tapahtuu kuolleen hauen tai lahnan suomusta. Määrittämistä tarvitset vähimmillään vain tylsän veitsen tai pinsetin.

  1. Ota suomunäyte tylsällä veitsellä tai pinsetillä kalan kylkiviivan alapuolelta, kalan peräaukon ja vatsaevien väliseltä alueelta. Jotta tulos olisi luotettava, täytyy suomun olla mahdollisimman hyvänlaatuinen.
  2. Irrota muutama suomu pyrstöstä päähän päin vetämällä.
  3. Laita suomurivistö kuivumaan esimerkiksi kahvin suodatinpussiin, niin että se pysyy puhtaana ja sileänä.
  4. Laske vuosirenkaat suomusta valoa vasten paljain silmin, suurennuslasilla tai mikroskoopin avulla jos sellainen on käytettävissä.

Suomunäytteen ottopaikka lahnalla.

Viitteet ja lisätietoja:

[1] Kalatalouden keskusliiton iänmääritysopas

Lue myös: Puutiaistutkimusta tieteen ja tarinoiden saarella


Translation: During the weekend, the Institute participated in the Science Forum in Turku. In our functional presentation point, we showed visitors how to identify ticks (Ixodes ricinus and Ixodes persulcatus) and how to determine the age of a herring from an otolith, a bone located in a fish’s skull and is analogous to the human earbone. In this blog post, we give some tips on how to separate between a female and a male tick, how to identify the two common Ixodes species present in Finland, and how to determine the age of a fish at home.

Related post: Tick research on the island where science and stories meet

Poikkitieteellistä yhteiseloa

”Kalaa savustava biologi huomaa kalliossa pienen kuopan ja lähettää siitä kuvan arkeologian laitokselle. Hän saa vahvistuksen epäilylleen: kyseessä on arkeologinen muinaisjäännös, kuppikivi. Näin sai alkunsa Seilin arkeologiaa tutkinut hanke. Ja se on vain yksi esimerkki siitä, miten monitieteinen tutkimus on vallannut Seilin saaren.” (Teksti: Aura Nikkilä)

Seilin saari on suurelle yleisölle ehkä tunnetuin 350-vuotisesta historiastaan spitaalisten ja hullujen saarena. Saaren historia ihmiskohtaloineen kiehtoo, hirvittää ja ruokkii kävijöiden mielikuvitusta. Seilin historian tutkimus on pitkään myös ollut osa Saaristomeren tutkimuslaitoksen toimintaa muun muassa kirkkoprojektin ja monien muiden hankkeiden muodossa. Saaren värikäs historia tarjoaa hyvin aineksia esimerkiksi historia-aineiden tai vaikkapa sukupuolentutkimuksen työlle. Historian ja luonnon yhdistelmä onkin tehnyt Seilistä monitieteellisen ympäristön, jossa niin humanistit, luonnontieteilijät kuin taiteilijatkin kohtaavat.

Saaren värikäs historia tarjoaa hyvin aineksia esimerkiksi historia-aineiden tai vaikkapa sukupuolentutkimuksen työlle. Kuva: Milla Airosalmi.

Esimerkkinä Seilin historiaan liittyvästä tutkimuksesta, julkaisemme alla vuonna 2016 kirkkoprojektin blogissa julkaistun kirjoituksen. Postauksen on kirjoittanut kirkkoprojektin oppaana kesällä 2016 työskennellyt Milla Airosalmi. Seilin historiasta enemmän kiinnostuneiden kannattaakin sukeltaa kirkkoprojektin blogin arkistoihin, blogia ei enää päivitetä, mutta sen arkistoista löytyy runsaasti tarinoita ja tutkimustietoa niin suomeksi, ruotsiksi kuin englanniksikin!


Spitaalisten jäljillä

Heinä-elokuun vaihteessa kirkon nurkissa huomattiin nuuskintaa. Arkeologikoira ihmiskollegoineen Museovirastosta ja Helsingin yliopistosta olivat vastuussa tästä tehdessään koetutkimuksia kirkon ympäristössä. Hyörinä herätti niin paljon huomiota kävijöissä, että asiasta päätettiin tehdä tämä blogipostaus. Arkeologi Petro Pesonen suostui avaamaan sanaisen arkkunsa ja kertomaan lisää projektista, joka oli osa tutkimuslaitoksella olevaa kansainvälistä työpajaa ja seminaaria, Archaeogenetics in the Archipelago, jossa keskityttiin suomalaiseen genetiikkaan. Osanottajia tuli Saksan Tübingenin yliopistosta asti!

Arkeologit kirkkoniemellä heinäkuussa 2016. Taustalla vuonna 1733 rakennettu kirkko. Spitaalisten käytössä olleet rakennukset ovat sijainneet kirkon ympäristössä. Kuva: Taina Niemi.

Projektilla on kaksi tavoitetta: löytää Seilin spitaalihospitaalin aikainen hautausmaa spitaalisineen sekä kouluttaa Heklasta ihmisluun tunnistava hajukoira. Paikallisesti on kerrottu, että spitaaliset (eli lepraa sairastaneet) olisi haudattu niitylle, joka on 1980-luvun aikana pystytetyn muistoristin takana. Paikka on kuitenkin niin alavaa ja savista, että todennäköisesti niitylle ei ole haudattu ketään. Idea syntyi, kun Heklan omistaja otti yhteyttä ja kyseli olisiko projektia, joka sopisi tarkoitukseen. Alussa pohdittiin myös muita hajuvaihtoehtoja kuten eläinten luita, keramiikkaa ja pronssihometta. Ihmisluun tunnistukselle on kuitenkin eniten kysyntää, sillä kalmistoja eli vanhoja hautausmaita on haasteellista paikantaa. Lopulta projekti yhdistettiin seminaarin yhteyteen, sillä osa työpajan osanottajista oli lepratutkijoita, jotka ovat kiinnostuneita saamaan käyttöönsä pohjoismaista spitaalisten DNA:ta.

Seilin museokirkon takana sijaitsevalle hautausmaalle on haudattu mielisairaalan potilaita, sairaalan henkilökuntaa ja heidän jälkeläisiään. Hautausmaa on edelleen käytössä. Kuva:  Lisa Svanfeldt-Winter

Kahden viikon aikana yhteensä neljänä päivänä kaivettiin neljä eri koeojaa. Yksi oli hautausmaan rinteessä, aidan vieressä. Tästä paikasta pinnan alta paljastui vain kivikkoa, joka auttaa rajaamaan hautauskelpoista aluetta. Kirkon kaakkoiskulman tuntumilta löytyi puolestaan 1600- ja 1700-lukujen aikaiseksi jätekuopaksi tulkittu kuoppa, josta päivänvaloon saatiin vanhoja eläinten luita. Kirkon lounaisnurkilta esille pöllähti vain täytemaana käytettyä hiekkaa. Mielenkiintoisimmat löydöt tulivat kirkon länsipuolelta, josta kaivajat paikallistivat nokimaakerroksen, jonka seassa oli 1600- ja 1700-luvuilla tavallisimmin käytettyä talousesineistöä. Kyseinen maakerros voisi viitata siihen, että jokin spitaalisten asuintuvista olisi palanut jossain vaiheessa. Yllätyslöytönä oli vanha liedellä lämmitettävä silitysrauta, josta puuttui kahva. Sellaisia, joita käytettiin 1800- ja 1900-luvun vaihteessa esimerkiksi.

Heklan hajuaistin lisäksi tutkijoilla on apunaan maavastusmittarin nimellä kulkeva laite, joka lähettää sähköimpulsseja maahan ja mittaa sitä, miten eri maakerrokset johtavat sähköä. Näin muodostuu kuva siitä, minkälaisia kerrostumia ja rakenteita pinnan alla piilee. Laitteet ja ihmiset ovat tutkimukselle tärkeitä, sillä hajukoira ei voi tunnistaa spitaalisen ja spitaalittoman hautoja toisistaan vaan tämän eron tekeminen jää bio-arkeologien eli luututkimukseen erikoistuneiden arkeologien harteille. Lepra jättää jälkensä ihmisluihin: mm. sorminiveliin ja nenän ympäristöön. Harmi kyllä juuri nämä osat eivät säily hyvin, joten useimmiten edes luututkija ei voi todeta sitä, onko vainaja ollut eläessään spitaalinen vai ei. Viime kädessä tunnistamisen tekee geenitutkimukseen erikoistunut lepratutkija.

Suomen ensimmäinen arkeologikoira Hekla valmiina töihin. Maailmalla arkeologisia hajukoiria on jo jonkin verran. Kuva: Taina Niemi.

Arkeologisia hajukoiria on jo maailmalla jonkin verran. Asiaa selittää helppous, sillä mistä tahansa koirasta voi kouluttaa hajukoiran kehuilla ja herkuilla. Rodulla ei siis ole väliä, minkä Heklakin parssonrussellinterrierinä todistaa, vaikka työn luonteeseen yleensä soveltuvimpana pidetään labradorinnoutajia. Hajukoirat voivat myös haistaa monenlaisia asioita, kuten esimerkiksi eläintenluita, keramiikkaa ja pronssihometta. Ei siis liene mahdotonta, että Suomessakin saattavat arkeologikoirat yleistyä.

Joka tapauksessa spitaalisten viimeisten leposijojen jäljittäminen Seilissä saattaa saada vielä jatkoa, jolloin hautausmaan sijaintikin selviäisi. Kenties ensi kesänäkin voi Heklan ihmiskollegoineen bongata kirkon ympäristöstä jäljittämässä spitaalisia.

Lisätietoa projektista täällä.


Opiskelija! Kiinnostaako työskentely Seilissä? Tutkimuslaitoksen Seili-rahasto jakaa vuosittain apurahoja Saaristomeren tutkimukseen ja Seiliin liittyviin opinnäytetöihin.

Seilissä värikäs historia ja monipuoliset luontoympäristöt kohtaavat. Kuva: Milla Airosalmi.

Puutiaistutkimusta tieteen ja tarinoiden saarella

Training course on Baltic Sea zooplankton identification

Laskurin rytmikäs klik-ääni kaikuu seminaarihuoneessa kun laskemme eläinplanktonnäytteistä Bosmina longispina maritima vesikirppuja. Silmieni alla makaavalla lasilevyllä käy vilske kun rataseläimet taistelevat tilasta vesikirppujen kanssa. Vilinä on niin kova, että kestää hetki nähdä selvästi kun siirrän katseeni pois mikroskoopin okulaareilta. Välillä mikroskoopin näkökentän pimentää  musta varjo – linssin alla ohitse kiitävä hankajalkainenkin näyttää jättiläiseltä. Acartia tai Eurytemora veikkaan ja lähempi tarkastelu paljastaakin yksilön jälkimmäiseksi.

Eläinplankton on tärkeä ja keskeinen osa merten ekosysteemiä, joka yhdistää ravintoverkon eri tasot toisiinsa. Tutkimuksen ja pitkäaikaisseurannan kannalta oikea ja tarkka lajintunnistus on elintärkeää. Se ei kuitenkaan ole helppoa vaan vaatii vuosien harjoittelua. Syventäviä lajintuntemuksen kursseja on kuitenkin vaikea löytää, sillä asiaan harjaantunut asiantuntijajoukko on pieni ja rahoitusta kurssien järjestämiseen on monesti vaikea saada.

Seilissä tällä viikolla ensimmäistä kertaa järjestetyn eläinplanktonin lajintunnistukseen keskittyvän koulutusvientikurssin aikana syvennyttiin lajintunnistuksen saloihin, osallistujien tunnistustaidot huomioonottaen. Mukana oli osallistujia niin Suomesta, Virosta, Saksasta, Israelista kuin Kanadastakin. Osa oli laskenut ja tunnistanut eläinplanktonnäytteitä pidemmän aikaa, osa vähemmän. Ryhmän koko kuitenkin mahdollisti sen, että jokainen sai tasoistaan ohjausta.

Ensimmäisenä kurssipäivänä lähdettiin perusteista; isokokoisten hankajalkaisten morfologiasta on hyvä aloittaa. Viikon mittaan siirryttiin yhä pienempiin ja pienempiin eliöihin ja niiden osiin. Puhumme 5. jalasta, segmenteistä, furcasta  ja uimaraajoista välillä lajien ekologiaan eksyen. Opettajina toimivat Saaristomeren tutkimuslaitoksen tutkimusjohtajan toimesta vuonna 2016 eläköitynyt Ilppo Vuorinen ja laitoksen luottoanalysoija Satu Zwerver (Plankton Zwerver). Kärsivällisesti opettajat kertovat ja näyttävät osallistujille lajien erot viimeistä sukasta myöten. Apuna tunnistamisessa käytettiin tutkimuslaitoksen omaa eläinplanktonopasta sekä Telesh et al. (2009) Zooplankton of the Open Baltic Sea atlasta. Hengähdyshetken mikroskopointiin tuo näytteenottoretki Airistolle r/v Aurelian kyydissä.

Itämeren murtovedestä johtuen tutkimamme lajisto on kokoelma mereisiä ja makean veden lajeja. Teoriassa opiskellut erot käydään läpi myös käytännössä kun siirrymme analysoimaan näytteenottoretkellä kerättyjä näytteitä. Pian huomataan, että tunnistus ei ole niin helppoa miltä ensisilmäyksellä vaikuttaa. Opimme mihin yksityiskohtiin kannattaa kiinnittää huomiota, mutta harjaantunut silmä erottaa lajit nopeasti toisistaan jo pelkän habituksen perusteella. Kokemukset ja tieto vaihtavat omistajaa kun vertaillaan laskentakyvettejä, mikroskooppeja ja muita työskentely- ja tunnistusmenetelmiä. Välillä keskustelu intoutuu väittelyyn asti.

Ennen kurssin loppua on meille Itämeren eläinplanktoneihin tottuneille luvassa harvinaista herkkua kun tarkastelemme yhtä itäiseltä Välimereltä tuotua näytettä. Lajit ovat eri kuin Itämeressä, mutta siitä huolimatta karkea lajittelu onnistuu kohtuullisen helposti ja löytyypä näytteestä nuolimatojakin (Chaetognatha), joita ei Pohjois-Itämerellä tavata. Keskustelua herätti myös lajintunnistuksen tulevaisuus, digitaaliset kuvantamismenetelmät, niiden hyödyt ja vaaranpaikat. Valitettavasti kaikki hauska loppuu aikanaan ja kurssitöiden esittelemisen jälkeen olikin jo aika vetää kurssi yhteen ja sammuttaa mikroskoopin valo viimeisen kerran, mutta vain tältä viikolta..

Training course on zooplankton identification -kurssia on tukenut Suomen Luonnonsuojelun Säätiön Rafael Kuusankosken muistorahasto

Kuvat ja teksti: Katja Mäkinen, Saaristomeren tutkimuslaitoksen tutkimusteknikko ja tohtorikoulutettava.

« Older posts Newer posts »