Kenttäasema täynnä tarinoita

Avainsana: Itämeri

Silakan rasvapitoisuus ei ole sama kuin ennen ja se johtuu muuttuneista ympäristöolosuhteista

Mikä mahdollistaa silakan menestyksen Itämeren omalaatuisessa ympäristössä, jossa suolapitoisuus on alhainen ja vaihtelee alueellisesti ja ajallisesti? Kysymys on askarruttanut läpi silakkaprojektimme reilun 30-vuotisen historian ja askarruttaa edelleen vaikka tiedämme silakan elosta Saaristomerellä nykyään paljon enemmän kuin mitä projektin alkuaikoina. Tällä viikolla otimme yhden askeleen kohti tämän moniosaisen palapelin ratkaisua, kun Turun yliopiston Biokemian laitoksen kanssa toteutettu tutkimuksemme hyväksyttiin julkaistavaksi Canadian Journal of Fisheries and Aquatic Sciences -lehdessä. Tutkimuksessa tarkastelimme Saaristomerellä kutevan silakan lihasrasvavarastojen vaihtelua vuosina 1987-2006 ja 2013-2014.

Rasvavarastot vaikuttavat kalan kaikissa elämänvaiheissa, niiden antama energia mahdollistaa muun muassa lisääntymisen, kasvun ja selviytymisen epäedullisina ajankohtina. Ilmastonmuutoksen aiheuttamien ympäristömuutosten odotetaan muuttavan kalojen energiapitoisuutta (fysiologisten vaikutusten ja ravinnon muutosten kautta), mikä tekee aiheen tutkimisesta mielenkiintoista. Useimmat kalat varastoivat rasvaa huonon päivän varalle lihaksiinsa tai sisäelimiinsä. Saaristomeren rysäkalastajilta saamamme silakkanäytteet osoittivat, että touko-kesäkuussa Saaristomeren matalille rannoille kutemaan saapuvien silakoiden lihasrasvapitoisuus laski keskimäärin 45% (5-6 prosentista 1.5 prosenttiin tuorepainosta). Sama suuntaus havaittiin myös niiden silakoiden rasvoissa, jotka Selkämeren sijaan talvehtivat Saaristomerellä. Havaittua muutosta selittävät parhaiten meriveden makeutuminen ja Selkämeren silakkakannan voimakas kasvu. Myös talvikauden (tammi-huhtikuu) veden lämpötilan nousu oli yksi rasvapitoisuuden pienentymistä selittävä tekijä.

Matkalla kohti Selkämerta. Tutkijat Mikael Elfving ja Marjut Rajasilta Seili 1-veneen kyydissä matkalla eteläiselle Selkämerelle keräämään tutkimuksessa hyödynnettyjä eläinplanktonnäytteitä. Kuva: Katja Mäkinen.

Vaikka rasvapitoisuuden laskun ja suolapitoisuuden, lämpötilan ja populaatiokoon välisiä syy-seuraussuhteita ei voidakaan havaintoaineistostamme päätellä (tähän pystyvät vain kokeelliset tutkimusasetelmat), on kuitenkin selvää, että noin 20-vuotta kestäneen tutkimusjakson aikana silakan elinympäristö on muuttunut. Vuoden 1987 jälkeen pintaveden suolapitoisuus on laskenut Selkämerellä noin 10 prosenttia ja meriveden lämpötila talvikaudella noussut keskimäärin 1.5 asteen verran. Silakoiden lihasrasvapitoisuuden lasku saattaakin liittyä kasvaneeseen energiankulutukseen: veden makeutumisen seurauksena silakat joutuvat käyttämään enemmän energiaa ruumiinsa nestetasapainon säätelyyn (osmoregulaatioon) ja talvien lämpenemisen vuoksi energiaa kuluu myös muun muassa lisääntyneeseen uintiaktiivisuuteen. Rasvapitoisuuden suuri yksilöiden välinen vaihtelu ja Selkämeren silakkakannan kasvu viittaavat myös siihen, että kalat joutuvat kilpailemaan aiempaa enemmän ravinnosta.

On mahdollista, että makean veden hankajalkainen Limnocalanus macrurus on yksi syy silakan rasvojen hyvään laatuun ja, toisaalta myös silakkakannan kasvuun Selkämerellä. Kala on sitä, mitä se syö.

Silakka

Saaristomeren silakoita. Kuva: Johannes Sahlsten

Mielenkiintoista oli havaintomme, että vaikka lihasrasvan määrä on laskenut, oli rasvojen laatu sen sijaan pysynyt hyvänä ja jopa parantunut aiempiin tutkimuksiin verrattaessa (Linko ym. 1985). Tutkimamme silakat sisälsivät paljon tärkeitä omega-3 rasvahappoja EPA:a ja DHA:ta sekä muita monityydyttämättömiä rasvahappoja (engl. Polyunsaturated fatty acids; PUFA). On mahdollista, että suolapitoisuuden laskusta Selkämerellä yleistynyt makenveden hankajalkainen Limnocalanus macrurus on yksi syy silakan rasvojen hyvään laatuun ja, toisaalta myös silakkakannan kasvuun Selkämerellä. Kala on sitä, mitä se syö. Toisin kuin kasvit ja muut omavaraiset eliöt, toisenvaraiset eliöt eivät pysty itse tuottamaan ns. tärkeitä rasvahappoja (engl. Essential fatty acids, EFA) vaan ne täytyy saada ravinnosta. Limnocalanus on saalislajiksi otollinen runsautensa, suuren kokonsa ja suurien rasvavarastojensa vuoksi (Mäkinen ym. 2017). Se myös sisältää paljon hyviä rasvahappoja sisältäviä vahaestereitä. Vuonna 2015 julkaistussa tutkimuksessamme (Rajasilta ym. 2015) osoitimme, että Limnocalanus on Selkämerellä suosittu ja tärkeä saalislaji touko-kesäkuussa, ajankohtana jolloin kalat valmistautuvat kutemaan.

Mitä merkitystä muutoksilla on?

Rasvat ovat vesiekosysteemien pääpolttoaine. Korkea rasvapitoisuus muun muassa parantaa selviytymistä ja mahdollistaa lisääntymisen epäedullisina aikoina. Lihasrasvapitoisuuden lasku voi jatkuessaan siten vaikeuttaa esimerkiksi silakan lisääntymismenestystä. Tämä ei kuitenkaan ole varmaa, sillä toisaalta rasvojen hyvä laatu (tärkeät rasvahapot, EFA) on lisääntymisen onnistumisen kannalta rasvapitoisuutta tärkeämpi tekijä. Selkämerellä tapahtuneet ympäristömuutokset voivat tässä mielessä olla silakan kannalta suotuisia, koska rasvojen laatu näyttää parantuneen.

Selkein merkki Itämeren muuttuneista energiavirroista on silakan koon pieneneminen viimeisten vuosikymmenien aikana. Koon pienentyminen on yksi tapa vähentää energiankulutusta, mutta kalat voivat mahdollisesti myös säästää energiaa muilla tavoin, esimerkiksi muuttamalla vaellusreittejään tai pidättäytymällä lisääntymästä kunnes energiavarastot ovat elpyneet. Silakkakannan rasvapitoisuuden pieneneminen ei  vaikuta pelkästään silakoihin vaan lihasrasvapitoisuuden lasku yhdessä siitä seuranneiden ilmiöiden kanssa voi  mahdollisesti vaikuttaa laajemmin ravintoverkossa – silakka on tärkeä saalislaji esimerkiksi lohikaloille, harmaahylkeelle kuin myös monille merilinnuillekin. Silakka on myös yksi kaupallisen kalastuksen tärkeimmistä saalislajeista. Konkreettisimmin silakan kääpiöityminen ja laihtuminen näkyykin ruokalautasella: 1980-luvun alussa Airistolta kalastettu nelivuotias silakka oli keskimäärin 21-senttinen, nyt noin 16-senttinen. Vastaavasti paino oli 80-luvulla keskimäärin 45 grammaa, nyt noin 25 grammaa.

Lihasrasvapitoisuuden laskulla voi toisaalta olla positiivisiakin vaikutuksia. Esimerkiksi PCB:t ja dioksiinit ovat rasvaliukoisia yhdisteitä ja rasvapitoisuuden lasku on voinut osaltaan vähentää näiden aineiden määriä silakoissa vaikka alentuneet pitoisuudet silakassa heijastavat myös toki aineiden pitoisuuksien pienentymistä ympäristössä.

Julkaisu:

Rajasilta, M., Hänninen, J., Laaksonen, L., Laine, P., Suomela, J.-P., Vuorinen, I. & Mäkinen, K. 2018. Influence of environmental conditions, population density, and prey type on the lipid content in Baltic Herring (Clupea harengus membras) from the northern Baltic Sea. Canadian Journal of Fisheries and Aquatic Sciences (hyväksytty julkaistavaksi)

Muut lähteet:

  • Linko, R. R., Kaitaranta, J. K,. & Vuorela, R. 1985. Comparison of the fatty acids in Baltic herring and available plankton feed. Comp. Biochem. Physiol. 82B: 699–705.
  • Mäkinen, K., Elfving, M., Hänninen, J., Laaksonen, L., Rajasilta, M., Vuorinen, I., & Suomela, J. P. 2017. Fatty acid composition and lipid content in the copepod Limnocalanus macrurus during summer in the southern Bothnian Sea. Helgoland Marine Research71(1), 11. Linkki tutkimukseen
  • Rajasilta, M., Hänninen, J., & Vuorinen, I. 2015. Decreasing salinity improves the feeding conditions of the Baltic herring (Clupea harengus membras) during spring in the Bothnian Sea, northern Baltic. ICES J. Mar. Sci. 71(5): 1148-1152. Doi:10.1093/icesjms/fsu047. Linkki tutkimukseen
  • Rajasilta, M. 2014. Kutupaikkojen kartoituksesta kalakannan vaihteluiden syihin – 30 vuotta silakkatutkimusta. Seili – Saaristomeren tutkimusta 50 vuotta. s. 81-98.

Lue lisää:

Silakkaprojektin kotisivut (englanniksi)

Training course on Baltic Sea zooplankton identification

Laskurin rytmikäs klik-ääni kaikuu seminaarihuoneessa kun laskemme eläinplanktonnäytteistä Bosmina longispina maritima vesikirppuja. Silmieni alla makaavalla lasilevyllä käy vilske kun rataseläimet taistelevat tilasta vesikirppujen kanssa. Vilinä on niin kova, että kestää hetki nähdä selvästi kun siirrän katseeni pois mikroskoopin okulaareilta. Välillä mikroskoopin näkökentän pimentää  musta varjo – linssin alla ohitse kiitävä hankajalkainenkin näyttää jättiläiseltä. Acartia tai Eurytemora veikkaan ja lähempi tarkastelu paljastaakin yksilön jälkimmäiseksi.

Eläinplankton on tärkeä ja keskeinen osa merten ekosysteemiä, joka yhdistää ravintoverkon eri tasot toisiinsa. Tutkimuksen ja pitkäaikaisseurannan kannalta oikea ja tarkka lajintunnistus on elintärkeää. Se ei kuitenkaan ole helppoa vaan vaatii vuosien harjoittelua. Syventäviä lajintuntemuksen kursseja on kuitenkin vaikea löytää, sillä asiaan harjaantunut asiantuntijajoukko on pieni ja rahoitusta kurssien järjestämiseen on monesti vaikea saada.

Seilissä tällä viikolla ensimmäistä kertaa järjestetyn eläinplanktonin lajintunnistukseen keskittyvän koulutusvientikurssin aikana syvennyttiin lajintunnistuksen saloihin, osallistujien tunnistustaidot huomioonottaen. Mukana oli osallistujia niin Suomesta, Virosta, Saksasta, Israelista kuin Kanadastakin. Osa oli laskenut ja tunnistanut eläinplanktonnäytteitä pidemmän aikaa, osa vähemmän. Ryhmän koko kuitenkin mahdollisti sen, että jokainen sai tasoistaan ohjausta.

Ensimmäisenä kurssipäivänä lähdettiin perusteista; isokokoisten hankajalkaisten morfologiasta on hyvä aloittaa. Viikon mittaan siirryttiin yhä pienempiin ja pienempiin eliöihin ja niiden osiin. Puhumme 5. jalasta, segmenteistä, furcasta  ja uimaraajoista välillä lajien ekologiaan eksyen. Opettajina toimivat Saaristomeren tutkimuslaitoksen tutkimusjohtajan toimesta vuonna 2016 eläköitynyt Ilppo Vuorinen ja laitoksen luottoanalysoija Satu Zwerver (Plankton Zwerver). Kärsivällisesti opettajat kertovat ja näyttävät osallistujille lajien erot viimeistä sukasta myöten. Apuna tunnistamisessa käytettiin tutkimuslaitoksen omaa eläinplanktonopasta sekä Telesh et al. (2009) Zooplankton of the Open Baltic Sea atlasta. Hengähdyshetken mikroskopointiin tuo näytteenottoretki Airistolle r/v Aurelian kyydissä.

Itämeren murtovedestä johtuen tutkimamme lajisto on kokoelma mereisiä ja makean veden lajeja. Teoriassa opiskellut erot käydään läpi myös käytännössä kun siirrymme analysoimaan näytteenottoretkellä kerättyjä näytteitä. Pian huomataan, että tunnistus ei ole niin helppoa miltä ensisilmäyksellä vaikuttaa. Opimme mihin yksityiskohtiin kannattaa kiinnittää huomiota, mutta harjaantunut silmä erottaa lajit nopeasti toisistaan jo pelkän habituksen perusteella. Kokemukset ja tieto vaihtavat omistajaa kun vertaillaan laskentakyvettejä, mikroskooppeja ja muita työskentely- ja tunnistusmenetelmiä. Välillä keskustelu intoutuu väittelyyn asti.

Ennen kurssin loppua on meille Itämeren eläinplanktoneihin tottuneille luvassa harvinaista herkkua kun tarkastelemme yhtä itäiseltä Välimereltä tuotua näytettä. Lajit ovat eri kuin Itämeressä, mutta siitä huolimatta karkea lajittelu onnistuu kohtuullisen helposti ja löytyypä näytteestä nuolimatojakin (Chaetognatha), joita ei Pohjois-Itämerellä tavata. Keskustelua herätti myös lajintunnistuksen tulevaisuus, digitaaliset kuvantamismenetelmät, niiden hyödyt ja vaaranpaikat. Valitettavasti kaikki hauska loppuu aikanaan ja kurssitöiden esittelemisen jälkeen olikin jo aika vetää kurssi yhteen ja sammuttaa mikroskoopin valo viimeisen kerran, mutta vain tältä viikolta..

Training course on zooplankton identification -kurssia on tukenut Suomen Luonnonsuojelun Säätiön Rafael Kuusankosken muistorahasto

Kuvat ja teksti: Katja Mäkinen, Saaristomeren tutkimuslaitoksen tutkimusteknikko ja tohtorikoulutettava.

Kenttäkurssi tutustuttaa ympäröivään luontoon

Kenttäkurssit ovat keskeinen osa biologian ja sen lähitieteiden opetusta yliopistossa. Kurssit ovat tärkeitä, sillä ne kehittävät opiskelijan tieteenalan teoreettistä ymmärrystä, parantavat näkemystä suomalaisesta luonnosta ja tutustuttavat opiskelijat työelämässä tarvittaviin käytännöntaitoihin.  Ne myös luovat yhteishenkeä ja ei ihme, ovathan ne usein mielenkiintoisimpia ja hauskimpia kursseja niin opiskelijoiden kuin opettajienkin mielestä!

Kenttäkursseja on perinteisesti järjestetty biologisilla tutkimusasemilla, sillä ne mahdollistavat erinomaiset puitteet monipuoliselle opettamiselle: kenttäasemat tarjoavat kursseille sekä täysihoidon että tutkimus- ja opetusinfrastruktuurin -ja palvelut. Tämän lisäksi kenttäasemat on perustettu usein myös erityisten elinympäristöjen läheisyyteen, jotka jo itsessään tarjoavat hyvät lähtökohdat kurssille. Seilissä kenttäkursseja on järjestetty tutkimuslaitoksen perustamisesta lähtien. Ensimmäiset kurssit järjestettiin entisessä hevostallissa, joka tänä päivänä toimii tutkimuslaitoksen verstaana. Näistä varhaisista kurssiajoista on edelleen muistuttamassa verstaan seinällä oleva liitutaulu.

Tänä kesänä pidettäviä kenttäkursseja ovat muun muassa Turun yliopiston luonnonmaantieteen kenttäkurssi, yöperhosiin ja muihin hyönteisiin keskittyvä maaselkärangattomien kurssi, niin sanottu “lintukurssi” eli maaselkärankaisten kenttäkurssi sekä tutkimuslaitoksen itse järjestämä eläinplanktonlajien tunnistamiseen keskittyvä kurssi. Vuosien saatossa myös muut suomalaiset yliopistot kuten esimerkiksi Jyväskylän yliopisto ovat pitäneet kenttäkurssejaan Seilissä.

Parhaillaan Seilissä on käynnissä murtovesiekologian kenttäkurssit I ja II, joiden opettajina toimii Saaristomeren tutkimuslaitoksen henkilökunta. Kurssi on järjestetty nykyisessä muodossaan jo 15 vuoden ajan ja kurssin aikana kerätty aineisto auttaa osaltaan tutkijoita ymmärtämään mikä on Saaristomeren tila tällä hetkellä. Esimerkiksi Secchi-levyllä kerätystä näkysyvyys -aineistosta nähdään kuinka Saaristomeri on viimeisten 15 vuoden aikana kirkastunut.

Murtovesikurssilaisten matka alkoi alkuluennon jälkeen Aurajoesta r/v Aurelian kyydissä. Tunnelma on odottava kun ensimmäisellä pysähdyspisteellä opiskelijat saavat ensikosketuksensa merentutkimuksessa yleisesti käytettävään näytteenottovälineistöön.

Murtovesikurssin aikana 1-3 vuosikurssin yliopisto-opiskelijat tutustuvat Itämeren erityispiirteisiin, lajistoon, ympäristöongelmiin ja ilmastonmuutoksen vaikutuksiin. Kurssin painotus on Saaristomerellä tapahtuvassa runsaassa retkeilyssä, jonka lomassa  edellä mainittuja teemoja tarkastellaan käytännössä: opiskelijat viettävät kolme ensimmäistä kurssipäiväänsä tutkimuslaitoksen alusten r/v Aurelian ja Seili 5:n kyydissä merellä. Ohjelmaan kuuluu muun muassa vesi-, pohjaeläin-, plankton- ja kalanäytteidenottoa erilaisissa ympäristöissä ja jokainen opiskelija pääsee kokeilemaan kaikkia menetelmiä. Näytteenoton lomassa opiskelijat oppivat käytännössä mitä tarkoittavat ja merkitsevät esimerkiksi sellaiset käsitteet kuin “termokliini”, “hapellinen kerros” tai “näkösyvyys”. Myös lajintunnistus on keskeisessä osassa ja viikon aikana tunnistetaan kaikki vastaan tulleet Itämeren kasvi- ja eläinlajit. Näytteenotto- ja labramenetelmien lisäksi kurssilaiset pääsevät myös usein ensimmäistä kertaa harjoittelemaan tieteellistä kirjoittamista kun he ryhmissä kirjoittavat kurssitöistään raportin. Ja niin, ovatpa ahkerat ja motivoituneet opiskelijat saaneet kursseista myös toisenlaista hyötyä – jo yksi jos toinenkin on löytänyt itsensä seuraavana kesänä uudestaan Seilistä joko opinnäytetekijänä, harjoittelijana tai tutkimusapulaisena.

Opiskelijat pääsivät kunnolla tutustumaan kenttäekologin joskus rankkaankin arkeen kun vuorossa oli pohjaeläinnäytteenotto Van Veen -noutimella. Näytteenottomenetelmä tunnetaan myös nimellä “kuraterapia”.

Toisena päivänä  otettiin suunta kohti välisaaristoa. Ensimmäinen pysähdys oli Päiväluodon intensiiviasemalla, josta tutkimuslaitos käy 10-päivän välein ottamassa seurantanäytteitä. Tutkimuslaitoksen asemanjohtaja Jari Hänninen kertoo oppilaille paikan historiasta ennen vesinäytteenoton aloitusta.

Ohjelma jatkui eläinplanktonnäytteenoton opettelulla. Opiskelijat ottivat sulkuhaavilla näytteitä 4 eri syvyydestä ja siten havannoivat miten eläinplanktonlajiston koostumusta ja esiintyvyyttä  suhteessa vesipatsaan suolapitoisuuteen, lämpötilaan ja syvyyteen.

Mitäpä kenttäkurssit olisivat ilman luontoelämyksiä. Matkalla Iso-Kuusisen saarelle bongailtiin muun muassa harmaahylkeitä.

Iso-Kuusisen saarella etsitään kahluuhaalareiden, vesikiikareiden, siivilän ja lapion avulla pohjaan kaivautuneita simpukoita. Osuipa silmään yksi merisukasjalkainenkin (Hediste diversicolor) – monisukasmato, jonka lajimäärät Itämerellä ovat laskeneet vieraslaji Amerikansukasjalkaisen (Marenzelleria spp.) vaikutuksesta.

Yksi jännittävimpiä aktiviteettejä kurssilla on rantanuottaaminen, jonka tarkoituksena on kerätä tarkasteltavaksi litoraali- eli rantavyöhykkeen lajistoa. Pieni vastatuuli ei haitannut vaan rantanuottaus onnistui ensikertalaisilta hienosti!

Rantanuottauksen jälkeen kurssilaiset pääsevät tunnistamaan ja vertailemaan pehmeiden ja kovien pohjien kasvi- ja eläinlajistoa.

Kurssilla tarkastellaan myös kalalajistoa ja niiden sijoittumista vesipatsaassa. Tätä varten opiskelijat laskivat kolme yleiskatsausverkkoa Saunasaaren edustalle pinta-, väli- ja pohjaveteen. Kalasaalista saatiin seuraavana aamuna tarkastella aurinkoisessa kelissä.

Kenttäkurssin tunnelmia:

Lue myös Turun ylioppilaslehden kenttäkurssista tekemä juttu.

Saaristomeren tutkimuslaitos on osa Suomen yliopistojen tutkimusasemien RESTAT-nimistä verkostoa. Lisätietoja Suomen kenttäasemista täällä. Tutkimuslaitos on mukana myös Itä-Suomen yliopiston koordinoimassa ja Koneen Säätiön rahoittamassa BioPeda2020-hankkeessa, jossa suomalaisten yliopistojen välistä kenttäopetusyhteistyötä ja kenttäkurssien opetusta pyritään kehittämään ja parantamaan.

Translation: Field courses are a central part of teaching in biology and related departments of universities. They are important for a number of reasons: students get to develop their theoretical understanding of their study field, get familiar with the Finnish nature, and practice traditional sampling methods,  required in working life. The courses are also great for networking with other students and no wonder, as almost all students and teachers think field courses are both interesting and fun!

Traditionally, field courses have been organized in field stations as they can provide both full board and research and teaching infrastructure. In Seili, field courses have been organized since the 1960s. The first courses were held in a former horse stable, nowadays used as the Insitute’s wood and metal workshop. As a reminder of its past, a blackboard can be still found inside the building.

At present, an undergraduate course on brackish water ecology is being organized in Seili. The course is part of the undergraduate program in the biology department of the University of Turku and the staff of the Archipelago Research Institute teach the course. The course has been organized in its present form for 15 years. During the course, students learn in theory and practice the basic principles of Baltic Sea ecology, practice species identification, understand how the hydrography effects the biota and how researchers study the state of the sea. The above pictures and video show what the students did in the course.

Kuvat ja teksti: Katja Mäkinen, Saaristomeren tutkimuslaitoksen tutkimusteknikko ja tohtorikoulutettava.

Limnocalanukset eivät nuku öisin, emme siis mekään

Limnocalanus macrurus on mielenkiintoinen eliö. Kyseinen eläinplanktonlaji on yksi suurikokoisimmista hankajalkaislajeista Itämerellä ja makeisiin vesiin sopeutuneena lajina sitä tavataan vain Pohjois-Itämeren ja rannikoiden alhaisissa suolapitoisuuksissa. Selkämerellä, jossa suolapitoisuus on noin 5, laji esiintyy nykyään hyvin runsaana. Saaristomeren tutkimuslaitoksella lajia on tutkittu jo useamman vuoden ajan. Lajin ekologia Itämerellä on huonosti tunnettu, vaikka sen merkitys ravintoverkossa on suuri. Limnocalanus on tärkeä ravintokohde silakalle ja sen onkin Saaristomeren tutkimuslaitoksen tutkimuksissa havaittu olevan Pohjois-Itämerellä silakan lisääntymisen ja kunnon kannalta merkityksellinen saalislaji  (Rajasilta ym. 2014, Mäkinen ym. 2017).

Viimeisimpänä Seilissä on tutkittu Limnocalanuksen vertikaalivaellusta, käyttäytyminen, joka on tyypillistä useille hankajalkaislajeille. Eläinplanktonin vertikaalivaellus on biomassaltaan maailman suurin eläinvaellus, joka tapahtuu joka yö kaikilla maailman merillä. Tutkimuksemme tavoitteena on siis  ymmärtää miten Limnocalanus liikkuu vesipatsaassa suhteessa vuorokauden valorytmiin sekä saalistajien että ravinnon läsnäoloon. Tutkimuksen ensimmäinen näytteenotto toteutettiin elokuussa 2016 ja tänä vuonna näytteenotto toistettiin nyt kun yöllä oli vielä valoisampaa.

Tätä tutkiakseen Seilin henkilökunnan jäsenet, vinssimies Markus, näytteenlaskija Jasmin ja kippari Tommy heräsivät keskiviikkoaamuna aikaisin ja suuntasivat laitoksen Seili 1 -veneellä kohti Airiston syvännettä. Näytteenottomatka kesti kaikkiaan 24 tuntia ja näytteitä käytiin ottamassa Airistolta aina 4 tunnin välein. Väliajat kuluivat Rymättylän Hankan rannassa, yhteysaluksen odotuskopissa.

Näytteenoton onnistumiseen voi joskus vaikuttaa yllättävätkin asiat. Tällä kertaa Saaristoradio osottautui yllättävänkin hyödylliseksi. Airistolla näytteenottopaikan sijainti nimittäin löytyi pimeässäkin helposti kanavan kuuluvuuden avulla – se kun alkoi aina hävitä sopivasti kun pisteeltä oltiin ajauduttu liian kauas. Ja eipä näytteenotto olisi onnistunut muutenkaan ilman 1980-luvun klassikoita.

Aurinko paistaa ja päivä on nuori! Vinssimiestä hymyilyttää.

Planktonhaavin käsittelyä helpottamaan rakennettiin oma vinssi. Odottamattomilta tilanteilta ei kuitenkaan vältytty kun vinssi ei alussa toiminutkaan niinkuin odotettiin. Onneksi Tommyn MacGyver-taidoilla vinssi saatiin korjattua nippusiteitä, vanhaa henkaria ja laudankappaletta hyväksikäyttäen. Jeesusteippiä ei sentään tarvittu. Kipparin ja vinssimiehen saumattoman yhteistyön ansiosta haavi laskeutui suoraan kuin pilkki avantoon!

Planktonhaavista näyte talteen

“Näkyykö Limppareita?”

“Kukas se sieltä kurkistaa?” Näytteistä löytyi myös muutama massiaisäyriäinen, latinankieliseltä nimeltään Mysis spp.

Pikkuhiljaa alkoi hämärtää

Yölabran tunnelmaa Hankan yhteysaluksen odotustilassa. Jasmin ruiskii Eosiini-väriainetta näytepulloihin.

Syvyysmerkkien seurausta taskulampun valossa

Viimeinen näyte ylös!

Kello 2 aamuyöllä näytteet oli kerätty ja oli aika palata takaisin Seiliin

Seiliin rantauduttiin seuraavana aamuna aamuauringon jo sarastaessa. Vaikka näytteitä olisi tehnyt mieli mennä analysoimaan heti, oli pakko malttaa mieli ja nukkua muutama tunti.

Näytteenottomatkan tunnelmia videolla.

Translation: The diel vertical migration of the glacial-relict copepod Limnocalanus macrurus was studied by the Institute’s staff in the Archipelago Sea. Our brave staff members Markus, Jasmin and Tommy took samples during a 24-hour period in every 4-hours. Here are some pictures from the trip. Check also a video Tommy made from the sampling trip!

Viitteet:

Mäkinen, K., Elfving, M., Hänninen, J., Laaksonen, L., Rajasilta, M., Vuorinen, I., & Suomela, J. P. (2017). Fatty acid composition and lipid content in the copepod Limnocalanus macrurus during summer in the southern Bothnian Sea. Helgoland Marine Research71(1), 11.

Rajasilta, M., Hänninen, J., & Vuorinen, I. (2014). Decreasing salinity improves the feeding conditions of the Baltic herring (Clupea harengus membras) during spring in the Bothnian Sea, northern Baltic. ICES Journal of Marine Science71(5), 1148-1152.