Saaristomeren tutkimuslaitos

Kenttäasema täynnä tarinoita

Seilin lintuhavainnot ja niissä tapahtuneet muutokset kolmenkymmenen vuoden ajalta

Saaristolinnuston ja sen kannanvaihteluiden tutkimus muodostaa perustan lintujen suojelulle. Seilissä on kirjattu lintuhavaintoja ylös jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Aineiston keruuseen ovat osallistuneet Saaristomeren tutkimuslaitoksen henkilökunta sekä saarella vierailleet tutkijat ja opiskelijat. Lintuhavaintoja on kertynyt hyvin myös Turun yliopiston biologian laitoksen vuotuisilla maaselkärankaisten kenttäkursseilla. Lähtökohtana on ollut hauska ajanviete ja harrastustoiminta eikä niinkään tieteellinen lähestymistapa. Aineistoa on kuitenkin jo niin paljon, että sillä on jo tieteellistäkin arvoa. Seilin lintuhavainnointiaineistoa tutkittiin tänä keväänä Saaristomeren tutkimuslaitoksen myötävaikutuksella tehdyssä maantieteen LuK-tutkielmassa Seilin lintuhavainnot ja niiden muutokset vuosina 1981–2010. Alkuperäinen, paperilla oleva aineisto digitoitiin tutkielmaa varten taulukoiksi ja sitten vielä diagrammeiksi, jotka toimivat muutosten tarkastelun pohjana.

Miro Pietilä

Havaintojen kokonaismäärän vuotuinen vaihtelu oli huomattavaa. Aineiston ajallinen katkonaisuus kuitenkin heijastui merkittävästi tuloksiin, ja tämä katkonaisuus ilmenee diagrammissa Havainnointikk.-käyrässä.

Seilissä havaittiin kolmenkymmenen vuoden aikana yhteensä 209 lintulajia. Näistä 34 % havaittiin alle kymmenen kertaa. Lintulahkojen ja -lajien havaintomäärien kehitys vuosien 1981–2010 aikana Seilissä oli aineiston perusteella enimmäkseen tasainen tai laskeva. Vain neljällä prosentilla lajeista havaintomäärät selkeästi yleistyivät tutkimusajan loppua kohden. Varpuslintujen ja rantalintujen havaintomäärät laskivat kokonaisuudessaan, ja erityisen voimakkaasti havaintomäärät laskivat kanalinnuilla. Moni yksittäinen laji kuitenkin poikkesi havaintomäärien kehitykseltään lahkon kehityssuunnasta. Esimerkiksi päiväpetolintujen lahkon havaintomäärät pysyivät suhteellisen tasaisina, vaikka suurin osa lajeista väheni merikotkaa, kalasääskeä ja varpushaukkaa lukuun ottamatta.

Miro Pietilä

Merimetso oli satunnaisesti havaittu laji 1990-luvun puoleen väliin asti, minkä jälkeen havainnot yleistyivät Seilissä.

Saaristomeren runsaslukuisimman sorsalinnun eli haahkan kannanvaihtelu on ollut voimakasta viime vuosikymmeninä, mutta Seilin havaintomäärien muutokset jäivät suhteellisen vähäisiksi. Sen sijaan merikotkan ja merimetson havaintomäärät kasvoivat huomattavasti. Diagrammeista ilmenevä havaintomäärien kasvu kyseisillä lajeilla on varsin yhteneväinen suhteessa Saaristomeren alueen kannankehitykseen.

Miro Pietilä

Merikotkan havaintojen määrän kasvu alkoi jo 1980-luvulla. 2000-luvulla laji havaittiin Seilissä jo useimpina havainnointikuukausina.

Varsin monen lintulajin ja -lahkon, kuten kanalintujen kohdalla havaintomäärien muutokset ovat selkeästi yhteneväisiä muualla Varsinais-Suomessa tapahtuneisiin kannan muutoksiin. Havaintomäärien vaihtelun taustalla ovat lisäksi muiden muassa laidunnettujen rantaniittyjen häviäminen, merikotkan lisääntynyt kanta, lintujen metsästyksen muutokset sekä ravinnon saatavuuden muutokset.

Kuvat ja teksti: Miro Pietilä

Kirjoitus perustuu LuK-tutkielmaan: Miro Pietilä (2019) Seilin lintuhavainnot ja niiden muutokset vuosina 1981–2010, Turun yliopisto, Maantieteen ja geologian laitos.

Kenttäkauden avaus

Vaikka blogissamme on talven ja kevään ajan ollut hiljaista, ei vauhti ole hiljennyt saarella. Päinvastoin, talven aikana muun muassa haimme rahoitusta useaan tutkimusprojektiin, järjestimme Saaristomeren tilaa ja suojelua käsitteleviä Saaristomeri-seminaareja sekä teimme totutusti valmisteluja tulevaa kenttäkautta varten. Viime viikolla kenttäkausi alkoi Seilissä toden teolla kun vuotuinen puutiaisnäytteenotto käynnistyi. Samalla viikolla kävimme laskemassa myös uuden karhean  silakkarysämme Airistolle. Myös ensimmäiset kenttäkurssit ovat alkaneet. Viime viikonloppuna Seilissä vieraili Kuninkaantien lukio Espoosta ja tällä viikolla suuntasimme r/v Aurelian kanssa ulkosaaristoon Berghamniin ja Boskäriin Turun yliopiston maaselkärankaisten kenttäkurssin (ns. lintukurssin) opettajien ja opiskelijoiden kanssa. Alla muutamia kuvia kuluneelta kahdelta viikolta.

punkkinäytteenotto

Livian ammattiopiston opiskelija Vaula Lyytikäinen teki kevään aikana työssäoppimisjaksonsa Seilissä. Vesinäytteenoton ja muiden tutkimuslaitoksen töiden ohessa Vaula pääsi tutustumaan puutiaisnäytteenottoon. Toukokuun alussa puutiaisia löytyi jo, mutta kovin kohmeessa ne vielä kylmästä ilmasta olivat.

Silakkarysä

Ensimmäinen kahdesta Saaristomeren tutkimuslaitoksen tutkimusrysästä asennettiin viikolla 19 Airistolle. Rysän avulla on tarkoitus jatkaa 1980-luvulta jatkunutta silakka-aikasarjaa. Lisätietoa 35-vuotiaasta silakkaprojektistamme löydät täältä (englanniksi).

Berghamn

Vuotuisella Turun yliopiston biologian laitoksen “lintukurssilla” vierailtiin kauniissa Berghamnissa.

Boskär

Berghamnin jälkeen vierailtiin myös Boskärissä.

r/v Aurelia

r/v Aurelia Boskärin laiturissa

Tekemällä oppii – Käytännön opetuksen merkitys esimerkkinä Seilin tutkimusaseman murtovesikurssi

Miltä kenttäkurssit tuntuvat opiskelijan näkökulmasta? Tässä blogikirjoituksessa on yhden ekologian opiskelijan näkemys käytännön tekemiseen ja sen tärkeyteen yliopisto-opinnoissa Seilissä vietetyn viikon jäljiltä.

Yliopistolla ei voi koskaan olla liikaa käytännön kursseja. Varsinkin biologian laitoksen puolella, Seilin käytännön kurssit ovat yksi isoimmista puheenaiheista opiskelijoiden jakaessa kokemuksiaan keskenään opintoihinsa liittyen. Päätin itsekin tutustua näihin yliopiston käytännön kursseihin, ja niiden toteutukseen ilmoittautumalla kesän lopuksi pidettävälle murtovesikurssille. Satunnaisia ryhmätöitä lukuun ottamatta päivät yliopistolla kuluvat lähinnä luentosaleissa istuskellessa ja PowerPoint-dioja tuijotellessa, joten tämä kurssi tuli tarpeeseen. Kesätyöni olivat juuri päättyneet ja muiden kurssien luennot eivät olleet vielä alkaneet.

Viisi päivää kestäneeseen kurssiin oli sisällytetty kunnioitettavan paljon. Kokonaisuudessa oli paljon uutta, ja osittain itselleni myös vanhan verestämistä. Päivät kestivät auringonnoususta sen laskuun, ja kurssi oli sopiva sekoitus käytäntöä ja teoriaa. Olin erittäin positiivisesti yllättynyt, että myös labrapuolta oli hieman sisällytetty mukaan. Tällöin myös opiskelijat, jotka eivät itseni lailla ole aikaisemmin labrassa juuri viettäneet aikaa, pääsivät tutustumaan vesilabran laitteistoon ja toimenpiteisiin kattavammin.  Vaikka esimerkiksi pohjaeläinnäytteitä olen aikaisemmissa amk -opinnoissani ja työharjoitteluissani ottanut, se on tapahtunut käsikäyttöisellä Ekman -noutimella, enkä ole aikaisemmin päässyt näkemään huomattavasti isokokoisemman, vinssiin kiinnitettävän Vann Veen- noutimen käyttöä. Itselleni kalabiologiasta kiinnostuneena rantanuottaus ja verkotus olivat kurssin kohokohtia, ja oli hienoa, että jotkut pääsivät ensimmäistä kertaa elämässään konkreettisesti näkemään koekalastuksen toteutuksen. Jokaisen päivän päätteeksi ainakin tyttöjen tupa oli hyvin hiljainen. Kaikki olivat niin puhki ja täynnä uutta tietoa, että uni iski melkein heti kun pään sai tyynyyn.

Murtovesikurssi, c: Sonja Risti

Vann Veen -noutimen käyttöön tarkoitettu vinssi vasemmalla ja itse noudin oikealla (Risti, 2018).

Olen aina ajatellut, että biologiksi ei opi sisätiloissa. Tietyn teoriapohjan omaksumalla ja aiheeseen perehtymällä saa tietenkin hyvän kuvan aiheesta, mutta vaikka kuinka lukisi etukäteen kuvauksia rantanuotan vetämisestä, tajuaa sen takana olevan mekanismin vasta kun on pitänyt nuotan naruja omissa käsissään. Myös kalat ja kasvit näyttävät melko erilaisilta tutkimusalustalle kerättyinä kuin valkokankaalle heijastettuina.

Murtovesikurssi, c: Sonja Risti

Ahvenen iänmääritystä suomuista mikrofilmin lukulaitteella(Risti,2018).

Murtovesikurssi, c: Sonja Risti

Rantanuotan vetoa (Risti,2018).

Seilissä vietetyn viikon jälkeen voin sanoa, että käytännön kurssit tulevat todella kovaan tarpeeseen. Henkilökohtaisesti pidän yllättävänä miten vähän niitä kaiken kaikkiaan järjestetään yliopistolla. Opiskelijoiden keskuudessa näkyi aivan erilaista innostusta alaan kuin mitä ikinä on aistittavissa luennoilla. Päivät eivät olleet keskenään täysin samanlaisia, ja opiskelijoilla heräsi paljon uusia kysymyksiä ja pääsimme jakamaan ammatillisen kasvun kannalta tärkeitä mietteitä keskenämme. Toki käytännön kursseilla on aina myös omat ongelmansa, ja opiskelijoita harmitti, että kaikki eivät päässeet tekemään kaikkea. Haasteeksi muodostui välillä myös se, että tekemiseen panostettiin niin paljon, että joskus saattoi jäädä epäselväksi  miksi tehdään, sitä mitä tehdään. Mutta oli hyvä huomata, että opiskelijat opettivat tarvittaessa toisiaan ja kävivät ammatillista keskustelua, jollaista harvoin kuulee opiskelijoiden käyvän keskenään.

Itse jo aiemmissa opinnoissani useille kenttäkursseille osallistuneena näkisin, että kenttäkurssit ovat myös mahdollisuus luennoitsijoille käydä laajempaa keskustelua omasta alastaan opiskelijoiden kanssa. Parhaimmillaan näillä kenttäkursseilla luennoitsijalla on vanhemman tutkijan roolin ja hän selittää nuoremmalle tutkijalle (opiskelijalle) näkemyksiään ja herättää tällä keskustelua. Olemme kaikki hieman eri vaiheissa opiskelujamme, mutta kaikkia yhdistää yhteinen mielenkiinto tätä alaa kohtaan, ja jokainen tilaisuus kasvattaa omaa osaamistaan ja ymmärrystään on aina edistystä ammatillisen kasvun tiellä.

Murtovesikurssi, c: Sonja Risti

Kalojen irrottamista verkosta aamutuimaan (Risti,2018).

Ollessaan ensimmäistä kertaa kosketuksissa kalanliman ja suomujen kanssa opiskelijalle hahmottuu käsitys omasta soveltumisestaan kenttätöihin. Parhaimmillaanhan nämä kurssit toimivat silmiä avaavana kokemuksena, jonka kautta opimme tuntemaan sekä ympäristöämme että itseämme paremmin. Kenttätyö ei sovellu kaikille, mutta ei toimistotyökään. Varsinkaan kun moni ei suorita opiskelujensa aikana kuin ehkä yhden alaansa liittyvän työharjoittelun, on erityisen tärkeää, että opinnoissa on mahdollisuus päästä kosketuksiin eri osa-alueiden kanssa. Itse olen tiennyt jo Turun amk:n iktyonomilinjan ensimmäisten kenttäkurssien jälkeen, että en pystyisi olemaan tällä alalla ellen pääse ulos ja olemaan kosketuksissa tutkimusaiheeni kanssa. Se on itselleni elinehto. Niin kuin ovat mielestäni kenttäkurssit biologin ammattitaidolle.

Kuvat ja teksti: Sonja Risti, iktyonomi, 2.vuoden ekologian opiskelija

Puutiaistutkimuksen vuosi

Tämän kesän puutiaiskausi lähenee hiljalleen loppuaan lämpötilojen laskiessa. Puutiaisten aktiivisuuskausi kuitenkin päättyy vasta, kun päivälämpötilat laskevat noin 4-5 asteen alapuolelle.

Puutiaistutkimus Saaristomeren tutkimuslaitoksella on jatkunut aktiivisesti kuluvan kesän ajan. Käynnissä on jo seitsemäs peräkkäinen kasvukausi, jolloin puutiaismääriä on seurattu saarella. Puutiaiskeruu aloitetaan vuosittain toukokuussa ja päätetään näin syksyllä lämpötilojen laskiessa. Jokainen kerätty puutiainen tuo arvokasta lisätietoa esimerkiksi puutiaisten kantamista taudinaiheuttajista sekä siitä, millaisissa olosuhteissa puutiaiset viihtyvät. Puutiaisten keruutapa on kuvattu jo aiemmassa postauksessa.

pähkinälehto

Varjoisilla alueilla, lehtikerroksen alla, ilmankosteuden voidaan olettaa säilyvän korkeana hellekauden aikanakin. Puutiaisten aktiivisuus paikallisesti yleensä vähenee lajille heikkojen olosuhteiden myötä, mutta ne pystyvät selviytymään ja odottamaan kuivan kauden päätöstä painautumalla esimerkiksi lehtikarikkeen alle.

Saariston paikoin jopa kuuma ja kuiva keskikesä sai aikaan sen, että puutiaisten aktiivisuus oli Seilissä verrattain vähäistä kesä-heinäkuussa. Kaikki maastossa olevat puutiaiset eivät kuitenkaan ole normaalitilanteessakaan samanaikaisesti aktiivisia, vaan ne voivat esimerkiksi kehittyä aluskasvillisuuden suojissa toukasta nymfiksi saatuaan ensimmäisen veriateriansa. Vastaavasti puutiaisiin vaikuttavat myös vallitsevat olosuhteet. Kuivuus ja kuumuus eivät tutkimusten mukaan suosi puutiaisia toisin kuin esimerkiksi korkea ilmankosteus. Toisaalta varjoisilla alueilla, lehtikerroksen alla, ilmankosteuden voidaan olettaa säilyvän korkeana hellekauden aikanakin. Puutiaisten aktiivisuus paikallisesti yleensä vähenee lajille heikkojen olosuhteiden myötä, mutta ne pystyvät selviytymään ja odottamaan kuivan kauden päätöstä painautumalla esimerkiksi lehtikarikkeen alle. Puutiaisella on kolme kehitysvaihetta (toukka, nymfi ja aikuinen), joista myöhemmät kehitysvaiheet kestävät paremmin puutiaisille epäedullisia olosuhteita.  Tämän seurauksena aktiivisia aikuisia yksilöitä havaittiin myös kesän kuumimpina päivinä. Kaikki kehitysvaiheet puolestaan aktivoituivat elokuussa yökosteuden lisääntyessä ja hellelämpötilojen laskiessa.

havumetsä

Kosteat ja varjoisat olosuhteet lisäävät puutiaisten aktiivisuutta, kun taas aurinkoisilla ja kuivilla paikoilla nämä saattavat hakeutua suojaan lähelle maanpintaa.

Seilin saarella kerätyn aineiston ja aiemman tutkimustiedon perusteella näyttääkin siltä, ettei kuivan keskikesän voida suoranaisesti sanoa vähentäneen puutiaismääriä. Puutiaisten aktiivisuus vaihtelee kasvukauden aikana sekä näille otollisten olosuhteiden mukaisesti. Kosteat ja varjoisat olosuhteet suosivat näitä, kun taas aurinkoisilla ja kuivilla paikoilla nämä saattavat hakeutua suojaan lähelle maanpintaa. Maastossa liikkuessa niin kutsuttu puutiais- eli punkkisyyni onkin suositeltavaa läpi kasvukauden. Tämä on näin puutiaistutkijan näkökulmastakin edelleen ylivoimaisesti paras ja varmin keino suojautua puutiaisilta suojaavan vaatetuksen ohella.

Kaiken kaikkiaan kulunut kesä on ollut mainio saaristossa liikkumisen ja myös maastotutkimuksen näkökulmasta, ja Seilissäkin syksyn värikkäimmät hetket alkavat olla jo käsillä. Saaristomeren tutkimuslaitoksen toiminta jatkuu ympäri vuoden, vaikka tämän vuoden puutiaiskeruu kohta jo päättyykin.

Kuvat ja teksti: Niko Tanski, Turun yliopiston puutiaistutkimuksen projektityöntekijä

« Older posts