Saaristomeren tutkimuslaitos

Kenttäasema täynnä tarinoita

Tag: tutkimus (page 1 of 4)

Puutiaistutkimuksen vuosi

Tämän kesän puutiaiskausi lähenee hiljalleen loppuaan lämpötilojen laskiessa. Puutiaisten aktiivisuuskausi kuitenkin päättyy vasta, kun päivälämpötilat laskevat noin 4-5 asteen alapuolelle.

Puutiaistutkimus Saaristomeren tutkimuslaitoksella on jatkunut aktiivisesti kuluvan kesän ajan. Käynnissä on jo seitsemäs peräkkäinen kasvukausi, jolloin puutiaismääriä on seurattu saarella. Puutiaiskeruu aloitetaan vuosittain toukokuussa ja päätetään näin syksyllä lämpötilojen laskiessa. Jokainen kerätty puutiainen tuo arvokasta lisätietoa esimerkiksi puutiaisten kantamista taudinaiheuttajista sekä siitä, millaisissa olosuhteissa puutiaiset viihtyvät. Puutiaisten keruutapa on kuvattu jo aiemmassa postauksessa.

pähkinälehto

Varjoisilla alueilla, lehtikerroksen alla, ilmankosteuden voidaan olettaa säilyvän korkeana hellekauden aikanakin. Puutiaisten aktiivisuus paikallisesti yleensä vähenee lajille heikkojen olosuhteiden myötä, mutta ne pystyvät selviytymään ja odottamaan kuivan kauden päätöstä painautumalla esimerkiksi lehtikarikkeen alle.

Saariston paikoin jopa kuuma ja kuiva keskikesä sai aikaan sen, että puutiaisten aktiivisuus oli Seilissä verrattain vähäistä kesä-heinäkuussa. Kaikki maastossa olevat puutiaiset eivät kuitenkaan ole normaalitilanteessakaan samanaikaisesti aktiivisia, vaan ne voivat esimerkiksi kehittyä aluskasvillisuuden suojissa toukasta nymfiksi saatuaan ensimmäisen veriateriansa. Vastaavasti puutiaisiin vaikuttavat myös vallitsevat olosuhteet. Kuivuus ja kuumuus eivät tutkimusten mukaan suosi puutiaisia toisin kuin esimerkiksi korkea ilmankosteus. Toisaalta varjoisilla alueilla, lehtikerroksen alla, ilmankosteuden voidaan olettaa säilyvän korkeana hellekauden aikanakin. Puutiaisten aktiivisuus paikallisesti yleensä vähenee lajille heikkojen olosuhteiden myötä, mutta ne pystyvät selviytymään ja odottamaan kuivan kauden päätöstä painautumalla esimerkiksi lehtikarikkeen alle. Puutiaisella on kolme kehitysvaihetta (toukka, nymfi ja aikuinen), joista myöhemmät kehitysvaiheet kestävät paremmin puutiaisille epäedullisia olosuhteita.  Tämän seurauksena aktiivisia aikuisia yksilöitä havaittiin myös kesän kuumimpina päivinä. Kaikki kehitysvaiheet puolestaan aktivoituivat elokuussa yökosteuden lisääntyessä ja hellelämpötilojen laskiessa.

havumetsä

Kosteat ja varjoisat olosuhteet lisäävät puutiaisten aktiivisuutta, kun taas aurinkoisilla ja kuivilla paikoilla nämä saattavat hakeutua suojaan lähelle maanpintaa.

Seilin saarella kerätyn aineiston ja aiemman tutkimustiedon perusteella näyttääkin siltä, ettei kuivan keskikesän voida suoranaisesti sanoa vähentäneen puutiaismääriä. Puutiaisten aktiivisuus vaihtelee kasvukauden aikana sekä näille otollisten olosuhteiden mukaisesti. Kosteat ja varjoisat olosuhteet suosivat näitä, kun taas aurinkoisilla ja kuivilla paikoilla nämä saattavat hakeutua suojaan lähelle maanpintaa. Maastossa liikkuessa niin kutsuttu puutiais- eli punkkisyyni onkin suositeltavaa läpi kasvukauden. Tämä on näin puutiaistutkijan näkökulmastakin edelleen ylivoimaisesti paras ja varmin keino suojautua puutiaisilta suojaavan vaatetuksen ohella.

Kaiken kaikkiaan kulunut kesä on ollut mainio saaristossa liikkumisen ja myös maastotutkimuksen näkökulmasta, ja Seilissäkin syksyn värikkäimmät hetket alkavat olla jo käsillä. Saaristomeren tutkimuslaitoksen toiminta jatkuu ympäri vuoden, vaikka tämän vuoden puutiaiskeruu kohta jo päättyykin.

Kuvat ja teksti: Niko Tanski, Turun yliopiston puutiaistutkimuksen projektityöntekijä

Puutiaistutkimusta Seilissä – puutiaisten aktiivisuuteen vaikuttavien tekijöiden jäljillä

Puutiais- eli punkkitutkimusta on tehty Seilin saarella yhtäjaksoisesti jo vuodesta 2012, eikä tämäkään kesä tuo poikkeusta. Puutiaisten keruu aloitetaan vuosittain keväällä, jolloin lämpötilat alkavat nousta. Viimeiset keruut tehdään yleensä lokakuussa. Tutkimuksen kautta on saatu paljon uutta tietoa muiden muassa lajin kantamista taudinaiheuttajista, puutiaisille suotuisista elinympäristöistä sekä näiden aktiivisuusvaihteluista saarella. Lisätietoa näistä ja puutiaistutkimuksesta julkaistuista artikkeleista on saatavilla esimerkiksi Turun yliopiston Puutiaisprojektin internetsivuilla.

Varjoisa havumetsä on suotuisa ympäristö puutiaisille. Kuva: Niko Tanski

Seilissä puutiaisia havaitaan lukumäärällisesti eniten varjoisista metsistä. Varjoisuus merkitsee yleensä ilmankosteuden parempaa säilymistä, ja metsä onkin siten suotuisa ympäristö puutiaisille. Laji pyrkii välttämään liian kuivia olosuhteita. Tällöin se hakeutuu maanpinnan tasolle esimerkiksi lehtikarikkeen sekaan ja odottaa olosuhteiden muuttumista. Mustikkavaltaisissa havumetsissä taas esimerkiksi sammaleet pitävät ilmankosteuden korkeana maanpinnan tasolla. Laji kuitenkin siirtyy paikasta toiseen lähinnä kiinnittyneenä toiseen eläimeen. Tultuaan kylläiseksi se pudottautuu takaisin maanpinnalle. Tämän vuoksi yksittäinen puutiainen voi löytyä lähes mistä tahansa ympäristöstä, josta jokin eläin on kulkenut.

Tyypillinen puutiaisen suosima elinympäristö. Kuva: Niko Tanski

Puutiaisella on kolme kehitysvaihetta: toukka, nymfi ja aikuinen. Jokaisessa kehitysvaiheessa puutiainen tarvitsee veriaterian. Nymfivaiheen puutiainen voi selvitä jopa parisen vuotta ilman veriateriaa, joten tämän alkukesän kaltainen pitkä kuiva kausi ei välttämättä ole näille kohtalokas. Kuivuus voi kuitenkin hetkellisesti vähentää näiden aktiivisuutta.

Tänä keväänä tehty selvitys vahvistaa oletukset siitä, että ilmankosteudella ja lämpötiloilla on yhteyttä puutiaisten aktiivisuusvaihteluihin. Seilissä kerätyn aineiston osalta tutkittiin, vaikuttavatko puutiaisten keruuajankohtaa edeltäneet säähavainnot lajin aktiivisuuteen. Tulokseksi saatiin, että keruuhetkeä edeltäneen viikon keskilämpötila ja sademäärä vaikuttivat erityisesti nymfien ja aikuisten aktiivisuuteen. Toukkien osalta lähinnä edeltäneen viikon keskilämpötilalla oli vaikutusta tuloksiin. Sade yleensä nostaa hetkellisesti ilmankosteutta, mikä puolestaan aktivoi puutiaisia. Korkeat lämpötilat eivät suoranaisesti suosi puutiaisia, mutta keväisin ja syksyisin lämpimät olosuhteet saattavat pidentää puutiaisten aktiivisuuskautta. Lämpötilakehitystä ja sademäärätietoja seuraamalla voidaan jatkossa mahdollisesti ennustaa karkeasti Seilin saaren puutiaismääriä tiettynä ajanhetkenä. Kyseinen ennustemalli ei sellaisenaan anna olosuhteiden vaihdellessa ennustetta tulevaisuuteen, kuten koko kesälle, mutta voi osaltaan selittää kyseisen hetken havaintoja.

Samalla on hyvä kuitenkin muistaa, että sää on vain yksi puutiaisten aktiivisuuteen vaikuttavista tekijöistä. Puutiaisten kannalta on ensisijaisen tärkeää, että alueella esiintyy riittävästi isäntäeläimiä, joista ne voivat imeä verta. Näin ollen esimerkiksi myös myyräkantojen vaihtelulla voi olla vaikutusta havaittuihin puutiaismääriin. Seilissä kerätyn aineiston perusteella voidaan kuitenkin sanoa, että säätekijöilläkin on selvästi vaikutusta puutiaisten aktiivisuuteen.

Teksti ja kuvat: Niko Tanski, Turun yliopiston Puutiaisprojektin projektityöntekijä

Lue myös:

Näin tunnistat puutiaisen ja määrität kalan iän

Puutiaistutkimusta tieteen ja tarinoiden saarella

Silakan rasvapitoisuus ei ole sama kuin ennen ja se johtuu muuttuneista ympäristöolosuhteista

Mikä mahdollistaa silakan menestyksen Itämeren omalaatuisessa ympäristössä, jossa suolapitoisuus on alhainen ja vaihtelee alueellisesti ja ajallisesti? Kysymys on askarruttanut läpi silakkaprojektimme reilun 30-vuotisen historian ja askarruttaa edelleen vaikka tiedämme silakan elosta Saaristomerellä nykyään paljon enemmän kuin mitä projektin alkuaikoina. Tällä viikolla otimme yhden askeleen kohti tämän moniosaisen palapelin ratkaisua, kun Turun yliopiston Biokemian laitoksen kanssa toteutettu tutkimuksemme hyväksyttiin julkaistavaksi Canadian Journal of Fisheries and Aquatic Sciences -lehdessä. Tutkimuksessa tarkastelimme Saaristomerellä kutevan silakan lihasrasvavarastojen vaihtelua vuosina 1987-2006 ja 2013-2014.

Rasvavarastot vaikuttavat kalan kaikissa elämänvaiheissa, niiden antama energia mahdollistaa muun muassa lisääntymisen, kasvun ja selviytymisen epäedullisina ajankohtina. Ilmastonmuutoksen aiheuttamien ympäristömuutosten odotetaan muuttavan kalojen energiapitoisuutta (fysiologisten vaikutusten ja ravinnon muutosten kautta), mikä tekee aiheen tutkimisesta mielenkiintoista. Useimmat kalat varastoivat rasvaa huonon päivän varalle lihaksiinsa tai sisäelimiinsä. Saaristomeren rysäkalastajilta saamamme silakkanäytteet osoittivat, että touko-kesäkuussa Saaristomeren matalille rannoille kutemaan saapuvien silakoiden lihasrasvapitoisuus laski keskimäärin 45% (5-6 prosentista 1.5 prosenttiin tuorepainosta). Sama suuntaus havaittiin myös niiden silakoiden rasvoissa, jotka Selkämeren sijaan talvehtivat Saaristomerellä. Havaittua muutosta selittävät parhaiten meriveden makeutuminen ja Selkämeren silakkakannan voimakas kasvu. Myös talvikauden (tammi-huhtikuu) veden lämpötilan nousu oli yksi rasvapitoisuuden pienentymistä selittävä tekijä.

Matkalla kohti Selkämerta. Tutkijat Mikael Elfving ja Marjut Rajasilta Seili 1-veneen kyydissä matkalla eteläiselle Selkämerelle keräämään tutkimuksessa hyödynnettyjä eläinplanktonnäytteitä. Kuva: Katja Mäkinen.

Vaikka rasvapitoisuuden laskun ja suolapitoisuuden, lämpötilan ja populaatiokoon välisiä syy-seuraussuhteita ei voidakaan havaintoaineistostamme päätellä (tähän pystyvät vain kokeelliset tutkimusasetelmat), on kuitenkin selvää, että noin 20-vuotta kestäneen tutkimusjakson aikana silakan elinympäristö on muuttunut. Vuoden 1987 jälkeen pintaveden suolapitoisuus on laskenut Selkämerellä noin 10 prosenttia ja meriveden lämpötila talvikaudella noussut keskimäärin 1.5 asteen verran. Silakoiden lihasrasvapitoisuuden lasku saattaakin liittyä kasvaneeseen energiankulutukseen: veden makeutumisen seurauksena silakat joutuvat käyttämään enemmän energiaa ruumiinsa nestetasapainon säätelyyn (osmoregulaatioon) ja talvien lämpenemisen vuoksi energiaa kuluu myös muun muassa lisääntyneeseen uintiaktiivisuuteen. Rasvapitoisuuden suuri yksilöiden välinen vaihtelu ja Selkämeren silakkakannan kasvu viittaavat myös siihen, että kalat joutuvat kilpailemaan aiempaa enemmän ravinnosta.

On mahdollista, että makean veden hankajalkainen Limnocalanus macrurus on yksi syy silakan rasvojen hyvään laatuun ja, toisaalta myös silakkakannan kasvuun Selkämerellä. Kala on sitä, mitä se syö.

Silakka

Saaristomeren silakoita. Kuva: Johannes Sahlsten

Mielenkiintoista oli havaintomme, että vaikka lihasrasvan määrä on laskenut, oli rasvojen laatu sen sijaan pysynyt hyvänä ja jopa parantunut aiempiin tutkimuksiin verrattaessa (Linko ym. 1985). Tutkimamme silakat sisälsivät paljon tärkeitä omega-3 rasvahappoja EPA:a ja DHA:ta sekä muita monityydyttämättömiä rasvahappoja (engl. Polyunsaturated fatty acids; PUFA). On mahdollista, että suolapitoisuuden laskusta Selkämerellä yleistynyt makenveden hankajalkainen Limnocalanus macrurus on yksi syy silakan rasvojen hyvään laatuun ja, toisaalta myös silakkakannan kasvuun Selkämerellä. Kala on sitä, mitä se syö. Toisin kuin kasvit ja muut omavaraiset eliöt, toisenvaraiset eliöt eivät pysty itse tuottamaan ns. tärkeitä rasvahappoja (engl. Essential fatty acids, EFA) vaan ne täytyy saada ravinnosta. Limnocalanus on saalislajiksi otollinen runsautensa, suuren kokonsa ja suurien rasvavarastojensa vuoksi (Mäkinen ym. 2017). Se myös sisältää paljon hyviä rasvahappoja sisältäviä vahaestereitä. Vuonna 2015 julkaistussa tutkimuksessamme (Rajasilta ym. 2015) osoitimme, että Limnocalanus on Selkämerellä suosittu ja tärkeä saalislaji touko-kesäkuussa, ajankohtana jolloin kalat valmistautuvat kutemaan.

Mitä merkitystä muutoksilla on?

Rasvat ovat vesiekosysteemien pääpolttoaine. Korkea rasvapitoisuus muun muassa parantaa selviytymistä ja mahdollistaa lisääntymisen epäedullisina aikoina. Lihasrasvapitoisuuden lasku voi jatkuessaan siten vaikeuttaa esimerkiksi silakan lisääntymismenestystä. Tämä ei kuitenkaan ole varmaa, sillä toisaalta rasvojen hyvä laatu (tärkeät rasvahapot, EFA) on lisääntymisen onnistumisen kannalta rasvapitoisuutta tärkeämpi tekijä. Selkämerellä tapahtuneet ympäristömuutokset voivat tässä mielessä olla silakan kannalta suotuisia, koska rasvojen laatu näyttää parantuneen.

Selkein merkki Itämeren muuttuneista energiavirroista on silakan koon pieneneminen viimeisten vuosikymmenien aikana. Koon pienentyminen on yksi tapa vähentää energiankulutusta, mutta kalat voivat mahdollisesti myös säästää energiaa muilla tavoin, esimerkiksi muuttamalla vaellusreittejään tai pidättäytymällä lisääntymästä kunnes energiavarastot ovat elpyneet. Silakkakannan rasvapitoisuuden pieneneminen ei  vaikuta pelkästään silakoihin vaan lihasrasvapitoisuuden lasku yhdessä siitä seuranneiden ilmiöiden kanssa voi  mahdollisesti vaikuttaa laajemmin ravintoverkossa – silakka on tärkeä saalislaji esimerkiksi lohikaloille, harmaahylkeelle kuin myös monille merilinnuillekin. Silakka on myös yksi kaupallisen kalastuksen tärkeimmistä saalislajeista. Konkreettisimmin silakan kääpiöityminen ja laihtuminen näkyykin ruokalautasella: 1980-luvun alussa Airistolta kalastettu nelivuotias silakka oli keskimäärin 21-senttinen, nyt noin 16-senttinen. Vastaavasti paino oli 80-luvulla keskimäärin 45 grammaa, nyt noin 25 grammaa.

Lihasrasvapitoisuuden laskulla voi toisaalta olla positiivisiakin vaikutuksia. Esimerkiksi PCB:t ja dioksiinit ovat rasvaliukoisia yhdisteitä ja rasvapitoisuuden lasku on voinut osaltaan vähentää näiden aineiden määriä silakoissa vaikka alentuneet pitoisuudet silakassa heijastavat myös toki aineiden pitoisuuksien pienentymistä ympäristössä.

Julkaisu:

Rajasilta, M., Hänninen, J., Laaksonen, L., Laine, P., Suomela, J.-P., Vuorinen, I. & Mäkinen, K. 2018. Influence of environmental conditions, population density, and prey type on the lipid content in Baltic Herring (Clupea harengus membras) from the northern Baltic Sea. Canadian Journal of Fisheries and Aquatic Sciences (hyväksytty julkaistavaksi)

Muut lähteet:

  • Linko, R. R., Kaitaranta, J. K,. & Vuorela, R. 1985. Comparison of the fatty acids in Baltic herring and available plankton feed. Comp. Biochem. Physiol. 82B: 699–705.
  • Mäkinen, K., Elfving, M., Hänninen, J., Laaksonen, L., Rajasilta, M., Vuorinen, I., & Suomela, J. P. 2017. Fatty acid composition and lipid content in the copepod Limnocalanus macrurus during summer in the southern Bothnian Sea. Helgoland Marine Research71(1), 11. Linkki tutkimukseen
  • Rajasilta, M., Hänninen, J., & Vuorinen, I. 2015. Decreasing salinity improves the feeding conditions of the Baltic herring (Clupea harengus membras) during spring in the Bothnian Sea, northern Baltic. ICES J. Mar. Sci. 71(5): 1148-1152. Doi:10.1093/icesjms/fsu047. Linkki tutkimukseen
  • Rajasilta, M. 2014. Kutupaikkojen kartoituksesta kalakannan vaihteluiden syihin – 30 vuotta silakkatutkimusta. Seili – Saaristomeren tutkimusta 50 vuotta. s. 81-98.

Lue lisää:

Silakkaprojektin kotisivut (englanniksi)

6 mielenkiintoista esimerkkiä Seilin saaren muinaisjäännöksistä

Jos tietää mitä etsiä, voi luonnosta löytää paljon merkkejä menneistä sukupolvista. Seilissä on vuosien mittaan tehty runsaasti kartoituksia ja saaresta on löydetty mm. yksi esihistoriallinen hautaröykkiö, kolme todennäköisesti esihistorialliseksi luokiteltavaa röykkiötä, kaksi kuppikalliota, historiallisen ajan kylätontti, rakennusten perustuksia sekä elinkeinohistoriallisia muinaisjäännöksiä ja puisto- ja puutarharakenteita.

Tässä postauksessa esittelemme 6 mielenkiintoisinta esimerkkiä Seilin saarelta löydettyä muinaisjäännöstä. Juttu on osaltaan jatkoa aiemmille Seilin luontoa käsitteleville kirjoituksillemme: syyskuussa 2017 kävimme virtuaalimatkalla tutustumassa Seilin luontoympäristöihin ja lokakuussa 2017 kirjoitimme kasvillisuus-inventoinnesta, joiden avulla on tarkoitus tulevien vuosien aikana seurata muun muassa maaston kulumista. Postaus perustuu tutkimuslaitoksen kirkkoprojektissa vuonna 2014 kirkko-oppaana työskennelleen Hanna Martikaisen kirjoittamaan esseeseen ja tutkimuslaitoksen kirkkoprojektin blogissa ilmestyneisiin postauksiin. Lisätietoja aiheesta myös Seilin arkeologiaprojektista kertoneesta blogisivustolta.

Mikä on muinaisjäännös?

Muinaisjäännökset ovat maassa tai vedessä säilyneitä muistoja menneistä sukupolvista. Ne kertovat elämisestä, asumisesta, liikkumisesta, elinkeinojen ja uskonnon harjoittamisesta sekä kuolleiden hautaamisesta. Jotkut muinaisjäännökset, kuten hautaröykkiöt, uhrikivet ja linnavuoret, erottuvat maisemassa vielä tänäkin päivänä. Toiset ovat kokonaan maan peitossa kuten asuin- ja työpaikat ja maahan kaivetut haudat. Veden alla yleisimpiä muinaisjäännöksiä ovat laivojen hylyt.” – Museovirasto

  1. Esihistoriallinen hautaröykkiö

Seilin saaren eteläosassa metsäisellä kalliomäellä sijaitseva Ängesnäs bergenin hautaröykkiö löytyi vuonna 1983 inventoinnissa Saaristomeren tutkimuslaitoksen silloisen laboratoriomestarin antamien tietojen perusteella. Kohde tutkittiin tarkemmin vuonna 1993 Turun yliopiston arkeologian oppiaineen opetuskaivauksilla. Tällöin kohteesta ei löytynyt yhtään arterfaktia, mutta rapautumismittaukset viittasivat haudan esihistoriallisuuteen, ja ohuiden levyjen irtoaminen kalliopinnasta voi olla merkki myös tulenpidosta (Tuovinen 1994; Helminen & Ahlamo 2009).

Ängesnäs bergen. Kuva: Hanna Martikainen

Hautaröykkiön kivet on ladottu korkealle kalliopaljastumalle poikkeuksellisen tiiviisti, ja kaikki kolot on täytetty. Röykkiö ennallistettiin kaivausten jälkeen. Röykkiön läheisyydessä sijaitsee myös erilliskohde Ängesnäs bergen 2, joka on itä-länsisuuntainen aitamainen kivilatomus (Helminen & Ahlamo 2009).

  1. Kuppikalliot

Kuppikiviksi kutsutaan kiviä tai kalliopintoja, joissa on yleensä useita suhteellisen pyöreitä hakkaamalla tai hiomalla tehtyjä pieniä, maljamaisia koloja. Kupit tunnetaan kansantarinoissa myös uhrikuoppina.

Seilin verstaan läheisyydessä sijaitseva kuppikallio löytyi tunkiokerroksen ja sammalen alta Seilin saaren arkeologia-hankkeen inventoinnissa vuonna 2009. Kohteeseen kuuluu kolme kalliopaljastuman tasanteeseen tehtyä kuppia. Kuppien välinen luontainen kalliopinta on rapautunut, joten kuppeja on voinut olla aiemmin enemmänkin. (Helminen & Ahlamo 2009). Saaren pohjoisosissa sijaitsevan Sandviks bergen 3:n,  pystykallioon noin 135 sentin korkeudelle tehdyn kuppikallion, löysi Saaristomeren tutkimuslaitoksen entinen tutkimusjohtaja, emeritusprofessori Ilppo Vuorinen, ja se tarkastettiin Seilin arkeologia-hankkeen kiinteiden muinaisjäännösten inventoinnissa vuonna 2010.

Verstaan takana sijaitseva kuppikallio. Kuva: Hanna Martikainen

  1. Fodgebyn kylätontti

Pelto- ja niittyalueiden ympäröimä Fogdebyn kylätontti on ollut asutettu viimeistään 1500-luvulta lähtien ja mahdollisesti jo keskiajalla, ja tontilla asuu nykyään tutkimuslaitoksen ja Skärgårdskompanietin henkilökuntaa. Kohde tarkastettiin vuonna 2007, ja vuonna 2009 sitä tutki myös Seilin saaren arkeologia-hanke. Tontin vanhin säilynyt osa sijaitsee tiiviisti rakennetun pihapiirin keskellä. Vuoden 2009 tutkimuksissa paljastui tumma, osin nokimaata oleva kerros, jossa oli runsaasti tiiltä ja hiiltynyttä tai hiiltymätöntä puuta. Samalla kohdalla oli myös paljon kiviä, mikä voisi olla merkki rakennuksen- tai uuninperustuksesta tai molemmista. Tutkimuksissa löytyi myös multaista maa-ainesta, jonka arvellaan karttojen perusteella kuuluneen jo 1800-luvulla paikalla olleeseen puutarhaan. (Helminen & Ahlamo 2009).

  1. Kappelin jäännökset

Kirkkoniemestä tunnetaan spitaalihospitaalin rakennusten ja nykyisen kirkon paikalla sijainneen kappelin jäännöksiä 1600- ja 1700-luvuilta sekä mm. elinkeinohistoriallisia muinaisjäännöksiä. Vuonna 2007 tehdyssä tarkastuksessa spitaalihospitaalin paikka merkittiin kartalle, ja vuosina 2009–2010 Seilin arkeologia-hanke tutki sen kaivauksin. Sama hanke myös inventoi Kirkkoniemen vuosina 2009–2011. Kaivauksissa löytyi mm. tiili- ja kivirakenteita, rautanauloja, rautainen veitsi, vuolurauta, saviastioiden paloja, liitupiipun katkelma, sarvea, palanutta ja palamatonta luuta, pronssilankaa, lasia, lasitettuja punasaviastian paloja, pronssinappi, fajanssiastian pala ja palanutta savea. Tavarat viittaavat keitto- ja tarjoiluastioihin, työ- ja tarvekaluihin sekä vaatetukseen.

  1. Kirkkoniemen Myllymäki

Kirkkoniemen Myllymäestä löydettiin inventoinneissa (tuuli)myllyn jäännöksiä, kivirivi, maantasainen kiviröykkiö, hospitaalin torpan jäännökset, aitamainen kivilatomus, kaksi rakennuksenperustusta ja mahdollinen kellarikuoppa sekä kirkon itäpuolella sijainneita peltotilkkuja rajannut kiviaita. Rakennuksen perustusten ja kellarikuopan kohdille on mahdollisesti 1670-luvulla rakennettu spitaalipotilaiden asuintupa. (Helminen & Ahlamo 2009; Helminen 2014)

Kirkkoniemen Myllymäki. Kuva: Hanna Martikainen.

6. Dårhusenin houruinhuonetontti

Dårhusenin houruinhuonetontti löytyi vuonna 2009 Seilin saaren arkeologia -hankkeen tarkastuksessa. Kohteeseen kuuluu 1700-luvun houruinhuoneen piha ja rakennuksenperustukset. Kohteella on otettu maakairanäytteitä ja kaivettu yhteensä viisi koekuoppaa vuosina 2009 ja 2011. Niistä löytyi mm. lasia, tiiltä, eläinten palamatonta ja palannutta luuta, punasavi-, fajanssija kivisaviastian paloja, palanutta savea, tulessa ollutta piitä, lankkulattian jäänteitä, liitupiipun varren katkelmia, kaakelin pala, kupariseoksinen nappi ja vuonna 1724 lyöty kahden äyrin kupariraha. Kahden kooltaan pienemmän rakennuksen perustukset erottuvat maastossa kumpuina, ja kahden kookkaamman rakennuksen perustukset erottuvat yhä maan pinnassa. Lisäksi houruinhuoneen tontin vieressä olevilla avokallioilla on neljä todennäköisesti houruinhuoneen toimintaan liittyvää kalliohakkausta, joissa kaikissa on nimikirjaimet ja kolmessa lisäksi muita kuvioita.

Dårhusenin houruinhuonetontti ja Fyyri. Kuva:Lisa Svanfeldt-Winter

Yksi Dårhusenin lähistön kalliohakkauksista liidulla vahvistettuna. Kuva: Hanna Martikainen.

Lue lisää:

Tutkimuslaitoksen vanhan museokirkkoblogin muinausjäännöksiä koskevat postaukset 1 & 2

Lähteet:

  • Mikko Helminen & Juhana Ahlamo. 2009. Länsi-Turunmaa (ent. Nauvo), Seili. Kiinteiden muinaisjäännösten inventointi ja koetutkimukset 2009. Pdf -julkaisu.
  • Mikko Helminen. 2010. Länsi-Turunmaa (ent. Nauvo), Seili. Kiinteiden muinaisjäännösten inventointi ja Seilin Kirkkoniemen koetutkimukset 2010. Pdf -julkaisu.
  •  Mikko Helminen. 2012. Parainen (ent. Nauvo), Seili. Kohteiden Seili Mielisairaalan puisto, Seili Skreddarens hus ja Seili Kirkkoniemi (Myllymäki 6) tarkastukset sekä kohteiden Seili Utridarens tomt ja Seili Dårhusen koetutkimukset vuonna 2011.Pdf -julkaisu.
  • Helminen, Mikko 2014. Kruununhospitaalien sosiaalinen ympäristö: tutkimus Seilin ja Kruunupyyn
    hospitaalien eristysalueista 1600- ja 1700-luvuilla. Arkeologian pro gradu -tutkielma, Turun yliopisto.
  • Martikainen Hanna (2014) Arkeologisen tiedon saavutettavuus Seilin saarella. Essee.
  • Tuovinen, Tapani 1994. Rannikkoarkeologisia tutkielmia Turunmaan saariston metallikaudesta
    (1500 BC–AD 1200), erityisesti hautaraunioista: 67–69. Suomalaisen ja vertailevan arkeologian
    lisensiaatintutkimus, Turun yliopisto.
Older posts