Saaristomeren tutkimuslaitos

Kenttäasema täynnä tarinoita

Category: eläinplankton (page 1 of 2)

Silakan rasvapitoisuus ei ole sama kuin ennen ja se johtuu muuttuneista ympäristöolosuhteista

Mikä mahdollistaa silakan menestyksen Itämeren omalaatuisessa ympäristössä, jossa suolapitoisuus on alhainen ja vaihtelee alueellisesti ja ajallisesti? Kysymys on askarruttanut läpi silakkaprojektimme reilun 30-vuotisen historian ja askarruttaa edelleen vaikka tiedämme silakan elosta Saaristomerellä nykyään paljon enemmän kuin mitä projektin alkuaikoina. Tällä viikolla otimme yhden askeleen kohti tämän moniosaisen palapelin ratkaisua, kun Turun yliopiston Biokemian laitoksen kanssa toteutettu tutkimuksemme hyväksyttiin julkaistavaksi Canadian Journal of Fisheries and Aquatic Sciences -lehdessä. Tutkimuksessa tarkastelimme Saaristomerellä kutevan silakan lihasrasvavarastojen vaihtelua vuosina 1987-2006 ja 2013-2014.

Rasvavarastot vaikuttavat kalan kaikissa elämänvaiheissa, niiden antama energia mahdollistaa muun muassa lisääntymisen, kasvun ja selviytymisen epäedullisina ajankohtina. Ilmastonmuutoksen aiheuttamien ympäristömuutosten odotetaan muuttavan kalojen energiapitoisuutta (fysiologisten vaikutusten ja ravinnon muutosten kautta), mikä tekee aiheen tutkimisesta mielenkiintoista. Useimmat kalat varastoivat rasvaa huonon päivän varalle lihaksiinsa tai sisäelimiinsä. Saaristomeren rysäkalastajilta saamamme silakkanäytteet osoittivat, että touko-kesäkuussa Saaristomeren matalille rannoille kutemaan saapuvien silakoiden lihasrasvapitoisuus laski keskimäärin 45% (5-6 prosentista 1.5 prosenttiin tuorepainosta). Sama suuntaus havaittiin myös niiden silakoiden rasvoissa, jotka Selkämeren sijaan talvehtivat Saaristomerellä. Havaittua muutosta selittävät parhaiten meriveden makeutuminen ja Selkämeren silakkakannan voimakas kasvu. Myös talvikauden (tammi-huhtikuu) veden lämpötilan nousu oli yksi rasvapitoisuuden pienentymistä selittävä tekijä.

Matkalla kohti Selkämerta. Tutkijat Mikael Elfving ja Marjut Rajasilta Seili 1-veneen kyydissä matkalla eteläiselle Selkämerelle keräämään tutkimuksessa hyödynnettyjä eläinplanktonnäytteitä. Kuva: Katja Mäkinen.

Vaikka rasvapitoisuuden laskun ja suolapitoisuuden, lämpötilan ja populaatiokoon välisiä syy-seuraussuhteita ei voidakaan havaintoaineistostamme päätellä (tähän pystyvät vain kokeelliset tutkimusasetelmat), on kuitenkin selvää, että noin 20-vuotta kestäneen tutkimusjakson aikana silakan elinympäristö on muuttunut. Vuoden 1987 jälkeen pintaveden suolapitoisuus on laskenut Selkämerellä noin 10 prosenttia ja meriveden lämpötila talvikaudella noussut keskimäärin 1.5 asteen verran. Silakoiden lihasrasvapitoisuuden lasku saattaakin liittyä kasvaneeseen energiankulutukseen: veden makeutumisen seurauksena silakat joutuvat käyttämään enemmän energiaa ruumiinsa nestetasapainon säätelyyn (osmoregulaatioon) ja talvien lämpenemisen vuoksi energiaa kuluu myös muun muassa lisääntyneeseen uintiaktiivisuuteen. Rasvapitoisuuden suuri yksilöiden välinen vaihtelu ja Selkämeren silakkakannan kasvu viittaavat myös siihen, että kalat joutuvat kilpailemaan aiempaa enemmän ravinnosta.

On mahdollista, että makean veden hankajalkainen Limnocalanus macrurus on yksi syy silakan rasvojen hyvään laatuun ja, toisaalta myös silakkakannan kasvuun Selkämerellä. Kala on sitä, mitä se syö.

Silakka

Saaristomeren silakoita. Kuva: Johannes Sahlsten

Mielenkiintoista oli havaintomme, että vaikka lihasrasvan määrä on laskenut, oli rasvojen laatu sen sijaan pysynyt hyvänä ja jopa parantunut aiempiin tutkimuksiin verrattaessa (Linko ym. 1985). Tutkimamme silakat sisälsivät paljon tärkeitä omega-3 rasvahappoja EPA:a ja DHA:ta sekä muita monityydyttämättömiä rasvahappoja (engl. Polyunsaturated fatty acids; PUFA). On mahdollista, että suolapitoisuuden laskusta Selkämerellä yleistynyt makenveden hankajalkainen Limnocalanus macrurus on yksi syy silakan rasvojen hyvään laatuun ja, toisaalta myös silakkakannan kasvuun Selkämerellä. Kala on sitä, mitä se syö. Toisin kuin kasvit ja muut omavaraiset eliöt, toisenvaraiset eliöt eivät pysty itse tuottamaan ns. tärkeitä rasvahappoja (engl. Essential fatty acids, EFA) vaan ne täytyy saada ravinnosta. Limnocalanus on saalislajiksi otollinen runsautensa, suuren kokonsa ja suurien rasvavarastojensa vuoksi (Mäkinen ym. 2017). Se myös sisältää paljon hyviä rasvahappoja sisältäviä vahaestereitä. Vuonna 2015 julkaistussa tutkimuksessamme (Rajasilta ym. 2015) osoitimme, että Limnocalanus on Selkämerellä suosittu ja tärkeä saalislaji touko-kesäkuussa, ajankohtana jolloin kalat valmistautuvat kutemaan.

Mitä merkitystä muutoksilla on?

Rasvat ovat vesiekosysteemien pääpolttoaine. Korkea rasvapitoisuus muun muassa parantaa selviytymistä ja mahdollistaa lisääntymisen epäedullisina aikoina. Lihasrasvapitoisuuden lasku voi jatkuessaan siten vaikeuttaa esimerkiksi silakan lisääntymismenestystä. Tämä ei kuitenkaan ole varmaa, sillä toisaalta rasvojen hyvä laatu (tärkeät rasvahapot, EFA) on lisääntymisen onnistumisen kannalta rasvapitoisuutta tärkeämpi tekijä. Selkämerellä tapahtuneet ympäristömuutokset voivat tässä mielessä olla silakan kannalta suotuisia, koska rasvojen laatu näyttää parantuneen.

Selkein merkki Itämeren muuttuneista energiavirroista on silakan koon pieneneminen viimeisten vuosikymmenien aikana. Koon pienentyminen on yksi tapa vähentää energiankulutusta, mutta kalat voivat mahdollisesti myös säästää energiaa muilla tavoin, esimerkiksi muuttamalla vaellusreittejään tai pidättäytymällä lisääntymästä kunnes energiavarastot ovat elpyneet. Silakkakannan rasvapitoisuuden pieneneminen ei  vaikuta pelkästään silakoihin vaan lihasrasvapitoisuuden lasku yhdessä siitä seuranneiden ilmiöiden kanssa voi  mahdollisesti vaikuttaa laajemmin ravintoverkossa – silakka on tärkeä saalislaji esimerkiksi lohikaloille, harmaahylkeelle kuin myös monille merilinnuillekin. Silakka on myös yksi kaupallisen kalastuksen tärkeimmistä saalislajeista. Konkreettisimmin silakan kääpiöityminen ja laihtuminen näkyykin ruokalautasella: 1980-luvun alussa Airistolta kalastettu nelivuotias silakka oli keskimäärin 21-senttinen, nyt noin 16-senttinen. Vastaavasti paino oli 80-luvulla keskimäärin 45 grammaa, nyt noin 25 grammaa.

Lihasrasvapitoisuuden laskulla voi toisaalta olla positiivisiakin vaikutuksia. Esimerkiksi PCB:t ja dioksiinit ovat rasvaliukoisia yhdisteitä ja rasvapitoisuuden lasku on voinut osaltaan vähentää näiden aineiden määriä silakoissa vaikka alentuneet pitoisuudet silakassa heijastavat myös toki aineiden pitoisuuksien pienentymistä ympäristössä.

Julkaisu:

Rajasilta, M., Hänninen, J., Laaksonen, L., Laine, P., Suomela, J.-P., Vuorinen, I. & Mäkinen, K. 2018. Influence of environmental conditions, population density, and prey type on the lipid content in Baltic Herring (Clupea harengus membras) from the northern Baltic Sea. Canadian Journal of Fisheries and Aquatic Sciences (hyväksytty julkaistavaksi)

Muut lähteet:

  • Linko, R. R., Kaitaranta, J. K,. & Vuorela, R. 1985. Comparison of the fatty acids in Baltic herring and available plankton feed. Comp. Biochem. Physiol. 82B: 699–705.
  • Mäkinen, K., Elfving, M., Hänninen, J., Laaksonen, L., Rajasilta, M., Vuorinen, I., & Suomela, J. P. 2017. Fatty acid composition and lipid content in the copepod Limnocalanus macrurus during summer in the southern Bothnian Sea. Helgoland Marine Research71(1), 11. Linkki tutkimukseen
  • Rajasilta, M., Hänninen, J., & Vuorinen, I. 2015. Decreasing salinity improves the feeding conditions of the Baltic herring (Clupea harengus membras) during spring in the Bothnian Sea, northern Baltic. ICES J. Mar. Sci. 71(5): 1148-1152. Doi:10.1093/icesjms/fsu047. Linkki tutkimukseen
  • Rajasilta, M. 2014. Kutupaikkojen kartoituksesta kalakannan vaihteluiden syihin – 30 vuotta silakkatutkimusta. Seili – Saaristomeren tutkimusta 50 vuotta. s. 81-98.

Lue lisää:

Silakkaprojektin kotisivut (englanniksi)

Saaristomeren talvi – kurkistus jäätyneen pinnan alle

Seili post quay
Seiliä ympäröivä merivesi on pakkaspäivien ansiosta alkanut viimein jäätyä ja veden lämpötila näyttää postilaiturilla noin 0 astetta. Mutta mitä tapahtuu jäätyneen pinnan alla? Seilissä ympäristön seurantaa tehdään vuoden ympäri ja Päiväluodon näytteenottopisteellä käydään mahdollisuuksien mukaan myös talvikuukausina. Tällä kertaa avaamme hieman sitä mitä Seilin lähivesiltä kerätyt vesi- ja eläinplanktonnäytteet kertovat pinnan alla tapahtuvista vuodenaikaismuutoksista.

Seili postilaituri

Seilin postilaiturin sumuiset maisemat perjantaina 9.2.2018

Saaristomeren vesin on kesäisin kerrostunut lämpötilan mukaan. Syksyllä pintavesi tulee jäähtyessään raskaammaksi ja painuu syvemmälle sekoittaen samalla vesipatsasta syvyyssuuntaisesti. Syksyn myrskyt sekoittavat vesimassaa lisää ja lopulta lämpötilan harppauskerros eli termokliini hajoaa ja vesipatsas sekoittuu kauttaaltaan. Tämän jokavuotisen prosessin seurauksena Seilin pohjoispuolella sijaitsevalla 50 metriä syvällä ympäristöseurantapisteellä vesi on talvisin tasaisen kylmä pinnasta pohjaan. Myös meriveden suolapitoisuus on talvisin pinnasta pohjaan noin 6‰ luokkaa. Saaristomeren keskisyvyys on vain 23 metriä, minkä vuoksi alueelle ei synny varsinaista suolapitoisuuden harppauskerrosta eli halokliiniä, joka estäisi veden sekoittumisen.

ODAS Seili

Vuoden 2017 suolapitoisuus- ja lämpötilaprofiilit Päiväluodon näytteenottoasemalla. Kuvista nähdään hyvin vesipatsaan syksyinen sekoittuminen. Vedenlaadun vuodenaikaisia muutoksia voit seurata sivulla Saaristomeri.utu.fi. Keväällä tietojen yhteyteen lisätään myös poijussa olevan sääaseman tiedot.

31.1.2018 CTD-profiili

Tammi-helmikuun vaihteessa Ilmatieteenlaitoksen  CTD-sondilla  (vasemmalla; CTD = Conductivity-Temperature-Depth) vesipatsaasta otettu syvyysprofiili (oikealla). Punainen viiva näyttää vesipatsaan lämpötilan (°C), vihreä suolapitoisuuden (PSU) ja sininen ja violetti happipitoisuuden (ml/L) ja saturaatioprosentin (%). Kuva: STL & IL.

Meriveden jäähtymisen ja tarjolla olevan ruoan määrän vähenemisen myötä useat Itämeren eläinplanktonlajeista  viettävät talvensa joko toukkavaiheina tai pohjasedimentissä lepomunina. Joidenkin lajien aikuisvaiheita tavataan kuitenkin planktonnäytteissä pienissä määrin myös talvikuukausina. Näistä yleisimpiä ovat Itämeren runsaimpiin ja yleisimpiin hankajalkaislajeihin kuuluvat Acartia bifilosa ja Eurytemora affinis. Näiden lisäksi  näytteissä havaitaan jonkin verran rataseläimiä sekä esimerkiksi simpukoiden ja amerikansukasjalkaisen (Marenzelleria spp.) planktisia toukkavaiheita.

Acartia CIV_V, nauplius, CI_III, A. bifilosa F l=1800 Seili 20032002

 Acartia bifilosa hankajalkaisen eri kehitysvaiheita Seilistä kerätyssä näytteessä.  Kuva: All rights reserved, (c)Satu Zwerver, Zwerver.fi

Seilin lähivesien jäätyminen ei vain vaikeuta Nauvon ja Seilin välistä meriliikennettä vaan vaikuttaa muun muassa veden virtauksiin, ilman kanssa tapahtuvaan kaasujen vaihtoon kuin myös vedessä ja sen läheisyydessä eläviin eliöihin. Ei heti uskoisi, mutta jääpeitekin pitää sisällään piilevistä, panssarilevistä, sinilevistä, rataseläimistä, planktonäyriäisten toukkavaiheista ja bakteereista koostuvan eliöyhteisön. Nämä lajit elävät sekä jään reunoilla että sisällä ja yhteisön lajikokoonpano ja biomassa vaihtelevat jään muuttuessa talven mittaan.

Viime talvet ovat olleet Seilissä vähälumisia ja meri on ollut suuren osan talvesta avoin. Talven olosuhteilla on suuri merkitys kevään kannalta sillä jäät ja niiden lähtö vaikuttavat muun muassa jokien virtaumien ajoittumiseen ja voimakkuuteen,  kevätkukinnan alkamisen ajankohtaan ja lajikoostumukseen, ja edelleen esimerkiksi eläinplanktoniin ja kaloihin. Lämpimien talvien yleistyminen nähdään aikasarjoissa muun muassa kevään kasviplanktonkukinnan ja tiettyjen eläinplanktonlajien runsaushuippujen aikaistumisena.

Seili Päiväluoto UTU

Näytteenotto Päiväluodolla maaliskuussa 2006.

Hydrokopteri saapuu Seiliin, kuva: Veikko Rinne

Hydrokopteri saapuu Seiliin vuonna 1986. Kuva: (c) Veikko Rinne, juhlakirjasta Seili – Saaristomeren tutkimusta 50 vuotta

Training course on Baltic Sea zooplankton identification

Laskurin rytmikäs klik-ääni kaikuu seminaarihuoneessa kun laskemme eläinplanktonnäytteistä Bosmina longispina maritima vesikirppuja. Silmieni alla makaavalla lasilevyllä käy vilske kun rataseläimet taistelevat tilasta vesikirppujen kanssa. Vilinä on niin kova, että kestää hetki nähdä selvästi kun siirrän katseeni pois mikroskoopin okulaareilta. Välillä mikroskoopin näkökentän pimentää  musta varjo – linssin alla ohitse kiitävä hankajalkainenkin näyttää jättiläiseltä. Acartia tai Eurytemora veikkaan ja lähempi tarkastelu paljastaakin yksilön jälkimmäiseksi.

Eläinplankton on tärkeä ja keskeinen osa merten ekosysteemiä, joka yhdistää ravintoverkon eri tasot toisiinsa. Tutkimuksen ja pitkäaikaisseurannan kannalta oikea ja tarkka lajintunnistus on elintärkeää. Se ei kuitenkaan ole helppoa vaan vaatii vuosien harjoittelua. Syventäviä lajintuntemuksen kursseja on kuitenkin vaikea löytää, sillä asiaan harjaantunut asiantuntijajoukko on pieni ja rahoitusta kurssien järjestämiseen on monesti vaikea saada.

Seilissä tällä viikolla ensimmäistä kertaa järjestetyn eläinplanktonin lajintunnistukseen keskittyvän koulutusvientikurssin aikana syvennyttiin lajintunnistuksen saloihin, osallistujien tunnistustaidot huomioonottaen. Mukana oli osallistujia niin Suomesta, Virosta, Saksasta, Israelista kuin Kanadastakin. Osa oli laskenut ja tunnistanut eläinplanktonnäytteitä pidemmän aikaa, osa vähemmän. Ryhmän koko kuitenkin mahdollisti sen, että jokainen sai tasoistaan ohjausta.

Ensimmäisenä kurssipäivänä lähdettiin perusteista; isokokoisten hankajalkaisten morfologiasta on hyvä aloittaa. Viikon mittaan siirryttiin yhä pienempiin ja pienempiin eliöihin ja niiden osiin. Puhumme 5. jalasta, segmenteistä, furcasta  ja uimaraajoista välillä lajien ekologiaan eksyen. Opettajina toimivat Saaristomeren tutkimuslaitoksen tutkimusjohtajan toimesta vuonna 2016 eläköitynyt Ilppo Vuorinen ja laitoksen luottoanalysoija Satu Zwerver (Plankton Zwerver). Kärsivällisesti opettajat kertovat ja näyttävät osallistujille lajien erot viimeistä sukasta myöten. Apuna tunnistamisessa käytettiin tutkimuslaitoksen omaa eläinplanktonopasta sekä Telesh et al. (2009) Zooplankton of the Open Baltic Sea atlasta. Hengähdyshetken mikroskopointiin tuo näytteenottoretki Airistolle r/v Aurelian kyydissä.

Itämeren murtovedestä johtuen tutkimamme lajisto on kokoelma mereisiä ja makean veden lajeja. Teoriassa opiskellut erot käydään läpi myös käytännössä kun siirrymme analysoimaan näytteenottoretkellä kerättyjä näytteitä. Pian huomataan, että tunnistus ei ole niin helppoa miltä ensisilmäyksellä vaikuttaa. Opimme mihin yksityiskohtiin kannattaa kiinnittää huomiota, mutta harjaantunut silmä erottaa lajit nopeasti toisistaan jo pelkän habituksen perusteella. Kokemukset ja tieto vaihtavat omistajaa kun vertaillaan laskentakyvettejä, mikroskooppeja ja muita työskentely- ja tunnistusmenetelmiä. Välillä keskustelu intoutuu väittelyyn asti.

Ennen kurssin loppua on meille Itämeren eläinplanktoneihin tottuneille luvassa harvinaista herkkua kun tarkastelemme yhtä itäiseltä Välimereltä tuotua näytettä. Lajit ovat eri kuin Itämeressä, mutta siitä huolimatta karkea lajittelu onnistuu kohtuullisen helposti ja löytyypä näytteestä nuolimatojakin (Chaetognatha), joita ei Pohjois-Itämerellä tavata. Keskustelua herätti myös lajintunnistuksen tulevaisuus, digitaaliset kuvantamismenetelmät, niiden hyödyt ja vaaranpaikat. Valitettavasti kaikki hauska loppuu aikanaan ja kurssitöiden esittelemisen jälkeen olikin jo aika vetää kurssi yhteen ja sammuttaa mikroskoopin valo viimeisen kerran, mutta vain tältä viikolta..

Training course on zooplankton identification -kurssia on tukenut Suomen Luonnonsuojelun Säätiön Rafael Kuusankosken muistorahasto

Kuvat ja teksti: Katja Mäkinen, Saaristomeren tutkimuslaitoksen tutkimusteknikko ja tohtorikoulutettava.

Seilin ympäristömonitoroinnilla on pitkät perinteet

Yksi tutkimuslaitoksen ydintehtävistä on ympäristön, erityisesti meriympäristön, monitorointi, jossa ajallista tarkkailua tehdään kiinteällä asemalla säännöllisin aikavälein samalla tavalla toistuvalla menetelmällä. Seilin vanhin monitorointiohjelma käynnistyi jo vuonna 1966, vain kaksi vuotta laitoksen perustamisen jälkeen. Silloisen Merentutkimuslaitoksen kanssa aloitettiin tuolloin meriveden fysikaalisten ominaisuuksien seuraaminen Seilin Päiväluodossa. Fysikaalisen seurantaohjelman ohessa käynnistyi myös eläinplanktonyhteisön koostumuksen seuranta, joka vuosina 1966-1985 toteutettiin myös yhteistyössä Merentutkimuslaitoksen kanssa. Mittaukset toistettiin 10 päivän välein vuodenajasta tai vallitsevasta kelistä riippumatta. Kyseiset seurantaohjelmat ovat jatkuneet tähän päivään asti ja niitä tukemaan on tullut  myös useita muita seurantaohjelmia. Tämän kauaskatsoisen toiminnan seurauksena laitoksella on tänä päivänä käytettävissään jopa yli 50 vuotta pitkiä aikasarjoja. Nämä aineistot auttavat tutkijoita ymmärtämään meriympäristössä jo tapahtuneita ja mallintamaan  tulevia suunnanmuutoksia.

Vesinäytteenotossa yleisesti käytetty Limnos-näytteenotin on suomalaista designia.

Näytteenotoilla käydään vuodenajasta riippumatta. Talvipakkasilla matkaan lähdetään moottorikelkoin.

Vuosien saatossa meriympäristön tilan seuranta Päiväluodon asemalla on vaihettain laajentunut ja monipuolistunut ja monet seurantaohjelmat toteutetaan yhteistyössä useiden eri sidosryhmien kanssa. Vuonna 2006 Päiväluodon näytteenottopoijun viereen asennettiin Turun ammattikorkeakoulun toimesta automaattinen vedenlaadun seuranta-asema, joka mittaa veden ominaisuuksia (sameutta, lämpötilaa, suola-, happi-, klorofylli- ja sinileväpitoisuuksia) pinnasta pohjaan 4 kertaa päivässä.  Automaattipoijun mittaustuloksia voi tarkastella reaaliaikaisesti tutkimuslaitoksen ylläpitämältä Saaristomeri.utu.fi sivustolta.

Päiväluodon näytteenottopiste on osa kansainvälistä ODAS (Oceanographic Data Acquisition System) monitorointiasemien verkostoa. Taustalla häämöttää vedenlaadun automaattinen seuranta-asema.

Ilmatieteenlaitoksen kanssa toteutettava vedenlaadun seuranta sai uutta potkua kesäkuussa kun käyttöön otettiin uusi CTD-sondi, joka mittaa meriveden lämpötilaa, suola- ja happipitoisuutta . Laitteen toimintaa testaamassa tutkimuslaitoksen preparaattori Markus.

Viimeisin lisäys tutkimuslaitoksen seurantatoimintaan oli tällä viikolla Varsinais-Suomen ELY-keskuksen ja Turun ammattikorkeakoulun kanssa yhteistyössä Käldön saaren läheisyyteen asennettu HydroCycle-sensori, jonka avulla on tarkoitus seurata syvänteiden fosfaattipitoisuuksia. Seurannan avulla voidaan tutkia sisäistä kuormitusta eli ravinteiden noidankehää, jossa pohjasedimenttiin varastoituneet ravinteet vapautuvat takaisin veteen hapen vähetessä. Tämä prosessi kiihdyttää entisestään rehevöitymiskehitystä. Sisäisen kuormituksen merkitys matalilla rannikkoalueilla on suuri.

Heidi ja Jan Turun ammattikorkeakoulusta keskittyvät HydroCycle-sensorin asennukseen. Pieni sade ei asennusta haitannut ja laite saatiin turvallisesti paikalleen.

Siellä lepää! Sensori asennettiin painon ja poijujen avulla merenpohjaan, jolloin se ei haittaa veneliikennettä.

Translation: Environmental and at-sea monitoring is one of the main activities of the Archipelago Research Institute. The earliest monitoring programs started in Päiväluoto sampling station in 1966, just 2 years after the Institute was founded. Back then, the Institute started monitoring the physical quality of the water in 10-day intervals in collaboration with the former Finnish Institute of Marine Research. Concurrently, the Institute started monitoring zooplankton abundance and species composition. The monitoring programs have been operating to this day and thanks to this forethought action, the Institute has now access to over 50-year long time series that help researchers to understand and predict environmental changes.

Since then, the monitoring programs in Seili have become more diverse and advanced. In 2006, an automated monitoring buoy was installed near the Päiväluoto station, which measures turbidity, temperature, salinity, oxygen content, chlorophyll-a and blue-green algae content 4 times a day. You can see the online results from Saaristomeri.utu.fi website (in Finnish).

The latest addition to the monitoring programs is a HydroCycle sensor, which was installed near the island of Käldö this week. The sensor measures the phosphate concentration near the sea bottom and is used to study internal loading, a phenomenon where phosphorus pools accumulated in the sediments of the sea bed are released back to the water under anoxic conditions. The internal loading will often determine the eutrophication status of the area and it has a significant effect especially in shallow coastal areas. The program is run together with the Turku University of Applied Sciences and ELY-Center.

Older posts