Seiliä ympäröivä merivesi on pakkaspäivien ansiosta alkanut viimein jäätyä ja veden lämpötila näyttää postilaiturilla noin 0 astetta. Mutta mitä tapahtuu jäätyneen pinnan alla? Seilissä ympäristön seurantaa tehdään vuoden ympäri ja Päiväluodon näytteenottopisteellä käydään mahdollisuuksien mukaan myös talvikuukausina. Tällä kertaa avaamme hieman sitä mitä Seilin lähivesiltä kerätyt vesi- ja eläinplanktonnäytteet kertovat pinnan alla tapahtuvista vuodenaikaismuutoksista.
Seilin postilaiturin sumuiset maisemat perjantaina 9.2.2018
Saaristomeren vesin on kesäisin kerrostunut lämpötilan mukaan. Syksyllä pintavesi tulee jäähtyessään raskaammaksi ja painuu syvemmälle sekoittaen samalla vesipatsasta syvyyssuuntaisesti. Syksyn myrskyt sekoittavat vesimassaa lisää ja lopulta lämpötilan harppauskerros eli termokliini hajoaa ja vesipatsas sekoittuu kauttaaltaan. Tämän jokavuotisen prosessin seurauksena Seilin pohjoispuolella sijaitsevalla 50 metriä syvällä ympäristöseurantapisteellä vesi on talvisin tasaisen kylmä pinnasta pohjaan. Myös meriveden suolapitoisuus on talvisin pinnasta pohjaan noin 6‰ luokkaa. Saaristomeren keskisyvyys on vain 23 metriä, minkä vuoksi alueelle ei synny varsinaista suolapitoisuuden harppauskerrosta eli halokliiniä, joka estäisi veden sekoittumisen.
Vuoden 2017 suolapitoisuus- ja lämpötilaprofiilit Päiväluodon näytteenottoasemalla. Kuvista nähdään hyvin vesipatsaan syksyinen sekoittuminen. Vedenlaadun vuodenaikaisia muutoksia voit seurata sivulla Saaristomeri.utu.fi. Keväällä tietojen yhteyteen lisätään myös poijussa olevan sääaseman tiedot.
Tammi-helmikuun vaihteessa Ilmatieteenlaitoksen CTD-sondilla (vasemmalla; CTD = Conductivity-Temperature-Depth) vesipatsaasta otettu syvyysprofiili (oikealla). Punainen viiva näyttää vesipatsaan lämpötilan (°C), vihreä suolapitoisuuden (PSU) ja sininen ja violetti happipitoisuuden (ml/L) ja saturaatioprosentin (%). Kuva: STL & IL.
Meriveden jäähtymisen ja tarjolla olevan ruoan määrän vähenemisen myötä useat Itämeren eläinplanktonlajeista viettävät talvensa joko toukkavaiheina tai pohjasedimentissä lepomunina. Joidenkin lajien aikuisvaiheita tavataan kuitenkin planktonnäytteissä pienissä määrin myös talvikuukausina. Näistä yleisimpiä ovat Itämeren runsaimpiin ja yleisimpiin hankajalkaislajeihin kuuluvat Acartia bifilosa ja Eurytemora affinis. Näiden lisäksi näytteissä havaitaan jonkin verran rataseläimiä sekä esimerkiksi simpukoiden ja amerikansukasjalkaisen (Marenzelleria spp.) planktisia toukkavaiheita.
Acartia bifilosa hankajalkaisen eri kehitysvaiheita Seilistä kerätyssä näytteessä. Kuva: All rights reserved, (c)Satu Zwerver, Zwerver.fi
Seilin lähivesien jäätyminen ei vain vaikeuta Nauvon ja Seilin välistä meriliikennettä vaan vaikuttaa muun muassa veden virtauksiin, ilman kanssa tapahtuvaan kaasujen vaihtoon kuin myös vedessä ja sen läheisyydessä eläviin eliöihin. Ei heti uskoisi, mutta jääpeitekin pitää sisällään piilevistä, panssarilevistä, sinilevistä, rataseläimistä, planktonäyriäisten toukkavaiheista ja bakteereista koostuvan eliöyhteisön. Nämä lajit elävät sekä jään reunoilla että sisällä ja yhteisön lajikokoonpano ja biomassa vaihtelevat jään muuttuessa talven mittaan.
Viime talvet ovat olleet Seilissä vähälumisia ja meri on ollut suuren osan talvesta avoin. Talven olosuhteilla on suuri merkitys kevään kannalta sillä jäät ja niiden lähtö vaikuttavat muun muassa jokien virtaumien ajoittumiseen ja voimakkuuteen, kevätkukinnan alkamisen ajankohtaan ja lajikoostumukseen, ja edelleen esimerkiksi eläinplanktoniin ja kaloihin. Lämpimien talvien yleistyminen nähdään aikasarjoissa muun muassa kevään kasviplanktonkukinnan ja tiettyjen eläinplanktonlajien runsaushuippujen aikaistumisena.
Näytteenotto Päiväluodolla maaliskuussa 2006.
Hydrokopteri saapuu Seiliin vuonna 1986. Kuva: (c) Veikko Rinne, juhlakirjasta Seili – Saaristomeren tutkimusta 50 vuotta
