”Kalaa savustava biologi huomaa kalliossa pienen kuopan ja lähettää siitä kuvan arkeologian laitokselle. Hän saa vahvistuksen epäilylleen: kyseessä on arkeologinen muinaisjäännös, kuppikivi. Näin sai alkunsa Seilin arkeologiaa tutkinut hanke. Ja se on vain yksi esimerkki siitä, miten monitieteinen tutkimus on vallannut Seilin saaren.” (Teksti: Aura Nikkilä)
Seilin saari on suurelle yleisölle ehkä tunnetuin 350-vuotisesta historiastaan spitaalisten ja hullujen saarena. Saaren historia ihmiskohtaloineen kiehtoo, hirvittää ja ruokkii kävijöiden mielikuvitusta. Seilin historian tutkimus on pitkään myös ollut osa Saaristomeren tutkimuslaitoksen toimintaa muun muassa kirkkoprojektin ja monien muiden hankkeiden muodossa. Saaren värikäs historia tarjoaa hyvin aineksia esimerkiksi historia-aineiden tai vaikkapa sukupuolentutkimuksen työlle. Historian ja luonnon yhdistelmä onkin tehnyt Seilistä monitieteellisen ympäristön, jossa niin humanistit, luonnontieteilijät kuin taiteilijatkin kohtaavat.
Saaren värikäs historia tarjoaa hyvin aineksia esimerkiksi historia-aineiden tai vaikkapa sukupuolentutkimuksen työlle. Kuva: Milla Airosalmi.
Esimerkkinä Seilin historiaan liittyvästä tutkimuksesta, julkaisemme alla vuonna 2016 kirkkoprojektin blogissa julkaistun kirjoituksen. Postauksen on kirjoittanut kirkkoprojektin oppaana kesällä 2016 työskennellyt Milla Airosalmi. Seilin historiasta enemmän kiinnostuneiden kannattaakin sukeltaa kirkkoprojektin blogin arkistoihin, blogia ei enää päivitetä, mutta sen arkistoista löytyy runsaasti tarinoita ja tutkimustietoa niin suomeksi, ruotsiksi kuin englanniksikin!
Spitaalisten jäljillä
Heinä-elokuun vaihteessa kirkon nurkissa huomattiin nuuskintaa. Arkeologikoira ihmiskollegoineen Museovirastosta ja Helsingin yliopistosta olivat vastuussa tästä tehdessään koetutkimuksia kirkon ympäristössä. Hyörinä herätti niin paljon huomiota kävijöissä, että asiasta päätettiin tehdä tämä blogipostaus. Arkeologi Petro Pesonen suostui avaamaan sanaisen arkkunsa ja kertomaan lisää projektista, joka oli osa tutkimuslaitoksella olevaa kansainvälistä työpajaa ja seminaaria, Archaeogenetics in the Archipelago, jossa keskityttiin suomalaiseen genetiikkaan. Osanottajia tuli Saksan Tübingenin yliopistosta asti!
Arkeologit kirkkoniemellä heinäkuussa 2016. Taustalla vuonna 1733 rakennettu kirkko. Spitaalisten käytössä olleet rakennukset ovat sijainneet kirkon ympäristössä. Kuva: Taina Niemi.
Projektilla on kaksi tavoitetta: löytää Seilin spitaalihospitaalin aikainen hautausmaa spitaalisineen sekä kouluttaa Heklasta ihmisluun tunnistava hajukoira. Paikallisesti on kerrottu, että spitaaliset (eli lepraa sairastaneet) olisi haudattu niitylle, joka on 1980-luvun aikana pystytetyn muistoristin takana. Paikka on kuitenkin niin alavaa ja savista, että todennäköisesti niitylle ei ole haudattu ketään. Idea syntyi, kun Heklan omistaja otti yhteyttä ja kyseli olisiko projektia, joka sopisi tarkoitukseen. Alussa pohdittiin myös muita hajuvaihtoehtoja kuten eläinten luita, keramiikkaa ja pronssihometta. Ihmisluun tunnistukselle on kuitenkin eniten kysyntää, sillä kalmistoja eli vanhoja hautausmaita on haasteellista paikantaa. Lopulta projekti yhdistettiin seminaarin yhteyteen, sillä osa työpajan osanottajista oli lepratutkijoita, jotka ovat kiinnostuneita saamaan käyttöönsä pohjoismaista spitaalisten DNA:ta.
Seilin museokirkon takana sijaitsevalle hautausmaalle on haudattu mielisairaalan potilaita, sairaalan henkilökuntaa ja heidän jälkeläisiään. Hautausmaa on edelleen käytössä. Kuva: Lisa Svanfeldt-Winter
Kahden viikon aikana yhteensä neljänä päivänä kaivettiin neljä eri koeojaa. Yksi oli hautausmaan rinteessä, aidan vieressä. Tästä paikasta pinnan alta paljastui vain kivikkoa, joka auttaa rajaamaan hautauskelpoista aluetta. Kirkon kaakkoiskulman tuntumilta löytyi puolestaan 1600- ja 1700-lukujen aikaiseksi jätekuopaksi tulkittu kuoppa, josta päivänvaloon saatiin vanhoja eläinten luita. Kirkon lounaisnurkilta esille pöllähti vain täytemaana käytettyä hiekkaa. Mielenkiintoisimmat löydöt tulivat kirkon länsipuolelta, josta kaivajat paikallistivat nokimaakerroksen, jonka seassa oli 1600- ja 1700-luvuilla tavallisimmin käytettyä talousesineistöä. Kyseinen maakerros voisi viitata siihen, että jokin spitaalisten asuintuvista olisi palanut jossain vaiheessa. Yllätyslöytönä oli vanha liedellä lämmitettävä silitysrauta, josta puuttui kahva. Sellaisia, joita käytettiin 1800- ja 1900-luvun vaihteessa esimerkiksi.
Heklan hajuaistin lisäksi tutkijoilla on apunaan maavastusmittarin nimellä kulkeva laite, joka lähettää sähköimpulsseja maahan ja mittaa sitä, miten eri maakerrokset johtavat sähköä. Näin muodostuu kuva siitä, minkälaisia kerrostumia ja rakenteita pinnan alla piilee. Laitteet ja ihmiset ovat tutkimukselle tärkeitä, sillä hajukoira ei voi tunnistaa spitaalisen ja spitaalittoman hautoja toisistaan vaan tämän eron tekeminen jää bio-arkeologien eli luututkimukseen erikoistuneiden arkeologien harteille. Lepra jättää jälkensä ihmisluihin: mm. sorminiveliin ja nenän ympäristöön. Harmi kyllä juuri nämä osat eivät säily hyvin, joten useimmiten edes luututkija ei voi todeta sitä, onko vainaja ollut eläessään spitaalinen vai ei. Viime kädessä tunnistamisen tekee geenitutkimukseen erikoistunut lepratutkija.
Suomen ensimmäinen arkeologikoira Hekla valmiina töihin. Maailmalla arkeologisia hajukoiria on jo jonkin verran. Kuva: Taina Niemi.
Arkeologisia hajukoiria on jo maailmalla jonkin verran. Asiaa selittää helppous, sillä mistä tahansa koirasta voi kouluttaa hajukoiran kehuilla ja herkuilla. Rodulla ei siis ole väliä, minkä Heklakin parssonrussellinterrierinä todistaa, vaikka työn luonteeseen yleensä soveltuvimpana pidetään labradorinnoutajia. Hajukoirat voivat myös haistaa monenlaisia asioita, kuten esimerkiksi eläintenluita, keramiikkaa ja pronssihometta. Ei siis liene mahdotonta, että Suomessakin saattavat arkeologikoirat yleistyä.
Joka tapauksessa spitaalisten viimeisten leposijojen jäljittäminen Seilissä saattaa saada vielä jatkoa, jolloin hautausmaan sijaintikin selviäisi. Kenties ensi kesänäkin voi Heklan ihmiskollegoineen bongata kirkon ympäristöstä jäljittämässä spitaalisia.
Lisätietoa projektista täällä.
Opiskelija! Kiinnostaako työskentely Seilissä? Tutkimuslaitoksen Seili-rahasto jakaa vuosittain apurahoja Saaristomeren tutkimukseen ja Seiliin liittyviin opinnäytetöihin.
Seilissä värikäs historia ja monipuoliset luontoympäristöt kohtaavat. Kuva: Milla Airosalmi.
Sää- ja jääennusteet pakottivat perumaan heti ensimmäiset näytteenotot. Kovenevaa keliä lähdettiin kiireellä karkuun, uhkarohkeaa viivyttelyä olisi saattanut seurata pohjoistuulen liikuttelemiin jäämassoihin jumiutuminen. Jäämeri päätti ottaa luulot pois heti kättelyssä ja korkeine mastoineen R/V Oceania huojuu enemmän kuin luulisi olevan mahdollista. Lounas- ja päivällispöydissä oli hyvin tilaa. Meni jonkun aikaa ennen kuin oppi luottamaan että laiva todella pysyy pystyssä heilumisesta huolimatta. Vähän niin kuin lapsena keinutuolia kokeillessa, alkuun on vaikea uskoa että se ei pyörähdäkään selän kautta ympäri.
