Psykologi Sari Ahlqvist-Björkroth, sosiaalityöntekijä Veera Niemi ja puheterapeutti Marjaana Raukola-Lindblom Turun yliopistosta keskustelevat systeemisestä työotteesta moniammatillisissa tilanteissa. Mitä ammattilaisten yhteistoiminnassa tulisi huomioida? Entä mikä merkitys johtamisella on moniammatillisen yhteistyön onnistumiseksi? Haastattelijana Jaanet Salminen.
Tekstivastine
Yhteinen ääni on Turun yliopiston podcast, jossa keskustellaan ajankohtaisista aiheista monialaisesti. Tämän jakson tuotti Sote-akatemia.
Jaanet: Tervetuloa kuuntelemaan podcastia systeemisestä työotteesta moniammatillisessa yhteistyössä. Tämä podcast kuuluu systeemisyydestä kertovaan podcast-sarjaan, joten suosittelemme kuuntelemaan ensiksi podcastin, jonka nimi on yksinkertaisesti “Systeemisyys”. Olemme suunnanneet tämän podcastin nyt erityisesti tuleville ja nykyisille lasten ja perheiden parissa työskenteleville, mutta toki tämä sopii kaikille muillekin kuunneltavaksi. Mun kanssani täällä on tänään keskustelemassa kolme Turun yliopiston kollegaa. Mun nimi on Jaanet Salminen.
Sari: Ja mun nimeni on Sari Ahlqvist-Björkroth. Olen erikoispsykologi ja tällä hetkellä toimin tutkijana. Mun sekä kliininen työ että tutkimustyö kohdistuu varhaiseen vanhemmuuteen, raskausaikaan ja ihan vauva-aikaan.
Veera: Minä olen Veera Niemi, sosiaalityön yliopisto-opettaja, ja viime vuodet olen työskennellyt lastensuojelussa kunnassa sosiaalityöntekijänä ja lastensuojelun esihenkilönä eli sosiaalityöntekijä on nimike.
Marjaana: Mä olen Marjaana Raukola-Lindblom. Olen erikoispuheterapeutti ja mun erikoisalani on aikuisten kommunikaatiohäiriöt neurologiselta pohjalta, ja työskentelen myös tutkijana ja opetustyössä.
Jaanet: Joo, ja vielä ennen kuin me päästään keskustelussa liikkeelle, niin haluaisin tähän alkuun sanoa, jos joku kuulija nyt ihmettelee tai on aiemmin kuullut, että käytetään käsitteitä moniammatillinen, monialainen, monitieteinen, monitoimijainen, niin kaikki nämä sopisivat synonyymiksi meillä tässä moniammatillisuudelle tänään, mutta käytämme tuota moniammatillisuus-termiä sen takia, että me tarkastelemme tänään systeemisyyttä nimenomaan ammattilaisten toiminnan näkökulmasta. Ja lähdetään liikkeelle ensimmäisellä teemalla. Meille tietysti moniammatillisessa työssä kaikkein tärkein on se henkilö, lapsi, nuori tai perhe, jonka asioiden äärellä me olemme kokoontuneet yhteen. Ja tällainen haaste, mikä ollaan monessa kohdassa havaittu, on se, että miten tämä henkilö, hänen läheisensä, voisivat olla ammattilaisten kanssa tasavertaisena tämmöisessä moniammatillisessa tiimissä. Ja mitä se meiltä työntekijöinä edellyttää? Miten siihen voitaisiin päästä?
Sari: Mulle tulee tästä asiasta oikeastaan kolmekin asiaa mieleen. Ensimmäisenä tulee se semmoinen asenne tai vähän niin kuin metatason ajatus, että millä me työskennellään sen perheen, lapsen tai nuoren kanssa. Esimerkiksi ehkä psykologin työssä voisi ajatella, että tekee jotakin tutkimuksia, ja miten sitten ottaa sen lapsen tai nuoren ja perheen mukaan siihen prosessiin, niin on aika iso lähtökohta. Että joskus mä olen käyttänyt semmoista tapaa sanoa, että tehdäänkö se tutkimus sille lapselle tai nuorelle, vai tehdäänkö se hänen kanssaan. Ja silloin siinä on se asetelmaero, että onko siinä asiantuntija, joka tekee sen sitten tälle henkilölle, vai tehdäänkö sitä yhdessä ja yritetään saada siitä ikään kuin vaikka yhdessä lisää ymmärrystä siihen tilanteeseen. Eikä niin, että asiantuntija kertoo lopuksi tulokset. Niin se on ehkä yksi semmoinen asia. Sitten mä ajattelen, että toinen asia on tämmöinen avoin tiedon jakaminen, joka mahdollistaa sitten taas sen, että asiantuntijan täytyy myös jakaa aika avoimesti tietoa, että on mahdollista tehdä yhdessä sen jälkeen vaikkapa päätöksiä. Että miten voidaan tehdä yhdessä ratkaisuja niin, että se nuori, lapsi tai perhe on aktiivinen osa sitä päätöksentekoprosessia myös. Se vaatii meiltä tiettyjä asioita myös työntekijöinä.
Marjaana: Joo, mulle tulee tuosta mieleen kanssa paljon semmoisia tilanteita jotenkin, missä on vaikka useampia ammattilaisia, ja sitten siellä on se perhe. Ja on tosi kurjaa, jos se perhe jää jotenkin siinä vähän sellaiseen irralliseen asemaan siitä muusta ammattilaisporukasta, että jotenkin tässä ehkä se ammattilaisten kyky ottaa se perhe mukaan tärkeäksi osaksi tiimiä on tärkeä. Mä jotenkin itse aina yritän ajatella niin, että se asiakas on siinä tiimissä mukana ja yhdessä tehdään sitä selvitystä ja niitä ratkaisuja haetaan, ettei tule semmoinen asetelma, että siinä on joku kuilu välillä, että asiakas vaikka kokee joutuvansa puolustusasemiin tai perhe kokee, että nyt jotenkin heitä ei kuulla ja muut päättää. Niin tämä mun mielestäni, mitä sä sanoit tästä asenteesta, niin varmaan ohjaa meitä ammatti-ihmisiä oikeanlaiseen työskentelytapaan.
Veera: Kun kuuntelen teitä, niin ajattelen, että tämä kysymys, millä Jaanet aloitti, on ehkä meidän kaikkien sote-alan edustajien ihan ydinkysymyksiä jo ilman sitä moniammatillisuuden ulottuvuuttakin. Se, että miten me voidaan ammattilaisina kohdata niitä ihmisiä, joiden kanssa me työskentelemme ja antaa aidosti siinä prosessissa, on se sitten tutkimusta tai jotakin pitkäjänteisempää muutostavoitteista työskentelyä tai tukea, niin miten me aidosti päästään, että saadaan siinä alkuvaiheessa ja pitkin matkaa annettua aikaa sille, että me päästään yhdessä luomaan jotain yhteistä ymmärrystä tilanteesta ja päästään tavoittamaan aluksi se, mistä kohdasta asiakas niihin tavoitteisiin tai tilanteen ymmärrykseen lähtee, ja aidosti rakentamaan siitä yhdessä. Mutta sitten, kun me ollaan moniammatillisessa tilanteessa, niin tämähän tuo vielä oman haasteensa, kun me samaan aikaan rakennetaan sitä yhteistä niiden toisten alojen edustajien kanssa. Ja vielä koitetaan jokainen osaltamme pitää se asiakas siinä mukana, ja mimmoisissakin konteksteissa moniammatillisesti se sitten, minkä ammattiryhmän vastuulle enemmän sitten nouseekaan tai jää.
Sari: Onko se sitten tärkeätä semmoisessa moniammatillisessa kontekstissa jotenkin päättää, että jollakin on ikään kuin suurempi vastuu siitä, että miten sitä keskustelua käydään. Tapahtuuko se itsestään vai pitäisikö se päättää? Se on ehkä jotenkin semmonen mun mielestä aika haastava asia.
Marjaana: Mä ajattelen, että tässä on varmaan eroa, että jos on yhteen hitsautuneita moniammatillisia tiimejä, niin sitten se varmaan tapahtuukin aika itsestään se asiakkaan tai sen perheen huomioiminen ja ne tavat. Mutta sitten, kun on uusia ammatti-ihmisiä toinen toisilleen, ettei tunneta, niin silloin varmaan olisi aika hyvä se keskustelu käydäkin, että missä päätettäisiin, että millä tavalla edetään.
Veera: Me ollaan lastensuojelussa joskus käytetty, nyt en puhu ehkä sellaisista, meillähän on moniammatillisuutta sekä sellaisissa hitsautunessa yhden organisaation tiimeissä, että paljon on myös sellaista, että ollaan yli organisaatiorajojen yhteisissä verkostopalavereissa tai pidempiaikaisissa yhteistyösuhteissa ja asiakas on siellä mukana, niin välillä on jopa menty sillä lailla lastensuojelusta tämän tyyppiseen työskentelyyn mukaan, että ihan nimetään joku työntekijä tai työpari jollain lailla sen asiakkaan äänen esiin tuonnin tukijaksi, tai että hänen roolinsa on ensisijaisesti se, ja sitten vaikka työpari edustaa sitä meidän organisaation näkemystä siinä keskustelussa.
Marjaana: Tuo kuulostaa tosi hyvälle, jos mä ajattelen varsinkin sellaisia perheitä, joissa voi olla perheen aikuisella haasteita kommunikoinnissa vaikka tai siinä, että miten saa sanotettua niitä hankalia asioita. Ja sitten usein näissä tilanteissa nämä ihmiset kokevat jäävänsä vähän syrjään tai yksin, niin tuo kuulostaa ihanalle, että olisi tällainen ihan sovittu asiakkaan ääni mukana tukemassa.
Sari: Joo, mun mielestäni se kuulostaa myöskin ihan melkein välttämättömältä, koska aika äkkiä siihen tulee helposti semmoinen alisteinen asema, että jos ei ehdi vaikka ymmärtämään jotakin, mitä asiantuntijat sanovat siinä, ja asiantuntijat lipeää puhumaan semmoista ammattikieltä siinä, jolloin asiakkaan mahdollisuus osallistua siihen pienenee koko ajan. Niin mä ajattelen, että se on sen takia varmaan tosi välttämätöntä. Ja toinen asia, mitä mä mietin monesti, että miten me käytetään sitä tietoa, mikä tulee vaikka sitten siltä perheeltä tai nuorelta tai lapselta, että sanoitetaanko me sitä, että nyt, kun sä sanoit noin, niin se vaikuttaa tähän meidän vaikka ratkaisuun tai päätökseen näin. Että se, miten me osoitetaan, että se ei tule vain kuulluksi, vaan myös huomioiduksi siinä prosessissa. Niin se on varmaan vielä niin kuin toinen taso tavallaan tämmöisessä, että mistä se rakentuisi se oikea tunne siitä, että on oikeasti osa sitä tiimiä ja päätöksentekoa. Että sitä mä olen pohtinut.
Veera: Itse ajattelisin, että rohkaisisin meitä ihan kaikkia sote-alan nykyisiä ja tulevia ammattilaisia sellaiseen rohkeuteen meidän ihan jokaisen alan edustajina, että tuon tyyppisessä tilanteessa uskaltaisi tarttua just näihin moniin, mitä tässä on nyt tullut esiin. Uskaltaisi vaikka olla itse se, joka semmoisessa moniammatillisessa kohtaamisessa, jossa ei ole valmiiksi sovittu ja ei tiedetä, ottaako minkäkinlaista roolia joku, niin uskaltaisi ääneen sen vaikka auki puhua siinä alussa. Että mä ehdottaisin vaikka tämmöistä työnjakoa, tai ottaa näitä asioita esiin, ja toisaalta ottaa ihan spontaanisti, jos kuulee sitä ammattislangia tai kuulee, että lapsi tuotti jonkun upean näkökulman, mutta jotenkin se ihan inhimillisesti lähti siinä keskustelussa kuitenkin jäämään mun alle. Niin uskaltaisi siellä ammattilaisena vähän keskeyttää puhetta ja hei, että palataanko tuohon, mä kuulin upean kommentin tuolta, tai näin.
Marjaana: Joo, tuo on tosi tärkeä, ja mä ajattelisin, että se on myöskin juuri sitä asiakkaan henkilön kunnioitusta. Että niinkun poimii sieltä, vaikka se keskustelu menisi vähän jo ohikin siitä, niin pysäyttää ja palaa, että hei, nyt mä palaisin vielä tuohon tärkeään asiaan, minkä sä nosti esiin. Ettei jäisi jalkoihin, koska tätä tapahtuu hirveän vahingossa, että ammatti-ihmiset eivät edes huomaa. Niin jotenkin semmoinen vuorovaikutuksellinen tarkkuus siinä, että kaikki osaisivat jotenkin tarkkailla sitä vuorovaikutusta ja sitten korjata niitä semmoisia kohtia, mitkä eivät mene ehkä ihan ideaalisti.
-Yhteinen ääni-
Jaanet: Oli todella kiinnostavaa kuulla teidän keskustelua siitä, mitä se tarkoittaa, kun asiakas, henkilö, lapsi, perhe, nuori, on siinä moniammatillisessa tiimissä mukana. Ja mä ajattelen niin, että te korostitte ehkä sitä, tai tulkitsinko oikein teitä, että me asetetaan se hänen kokemus siihen ykköseksi tavallaan. Että me katsotaan hänen silmälasiensa kautta sitä tilannetta. Ja sitten te nostitte myös hienosti tuon kielen, sanat, tavan olla vuorovaikutuksessa, miten tärkeä se on sen asiakkaan kokemuksen kannalta. Tosi mielenkiintoista. Siirrytään vähän eteenpäin toiseen teemaan, ja puhutaan, että mitä se on sitten työntekijöiden välisen yhteistoiminnan näkökulmasta. Kun me tullaan moniammatilliseen tilanteeseen, niin silloinhan me tiedetään jo, että yksi asiantuntija ei ole pystynyt ratkaisemaan tämän lapsen, nuoren tai perheen tilannetta, vaan me tarvitaan useiden ammattilaisten yhteistyötä. Siinä on tietysti iso vaatimus siihen, että ammattilaiset, asiantuntijat tietävät paljon asioita, ja nyt he ratkaisevat nämä asiat. Mutta me myös tiedetään, että tämmöisestä tietämisen kulttuurista tarvitsisi päästä pois ja eteenpäin. Mitä se oikeastaan tarkoittaa, että asiantuntija siirtyy pois tietämisen roolista tällaisessa moniammatillisessa tilanteessa? Miten te näette sen?
Veera: Sä Sari aloitit hyvin siinä alussa puhumalla oikeastaan kahdesta suunnasta, ja sitten nostit esiin siinä kohdassa tämän tiedonvälityksen tai tiedon tuottamisen niissä tilanteissa, kuka puhuu ja miten ja kenen ääni kuuluu. Niin itse olen kokenut erityisen tärkeänä jollakin lailla sen lisäksi, että tehdään tilaa ja tuotetaan tilaa sille asiakkaan äänen kulumiselle, niin se, että me ammattilaisena itse auki puhutaan sekä toisille ammattilaisille, mutta myös asiakkaalle sitä meidän senhetkistä näkemystä, eikä pidetä sitä itsestään selvänä. Auki puhutaan sitä, jolloin asiakkaalle aidosti tulee mahdollisuus myös korjata ja ilmaista, milloin me ollaan tulkittu ihan aidosti väärin tai me ollaan vaan eri mieltä asioista. Ja lastensuojelussa kun tehdään paljon myös tahdosta riippumatonta työtä, niin mä ajattelen, että tämä on erityisen tärkeää.
Marjaana: Tuohon Sarin kommenttiin liittyy myös se semmoinen avoimuus, että sanoo tosi hankaliakin asioita ehkä avoimen rehellisesti, että tämmöisiä mä olen nyt miettinyt, ja miltä susta kuulostaa tämä. Ettei pelätä tuottaa semmoista tietoa, mikä voisi jollakin tavalla olla hankalaa sille ihmiselle ottaa vastaan. Että kyllä mä olen kokenut, että se rehellisyys siinä tiedon kertomisessa ja tuottamisessa on hirveän tärkeää.
Sari: Joo, mä ajattelen, että tuo, mitä Marjaana sanoit, niin siitä vielä tulee mulle mieleen se, että joskus jopa se voi olla helpottavaa, että joku sanoo ääneen semmoisen tosi vaikean asian, jota kukaan ei ole ehkä aikaisemmin edes uskaltanut sanoa ääneen. Ja sitten mä ajattelen, että taas toi puoli, mitä Veera toit esille, että se, miten me kerrotaan, mihin johtopäätöksiin me ollaan päädytty, niin sehän on ihan hirveän tärkeä prosessi avata, ettei me vain kerrota jotakin lopputulosta, vaan me kerrotaan tavallaan se koko päättelyprosessi. Ja just jos siellä on tapahtunut joku iso virhe meidän tulkinnan teossa tai ymmärryksessä, niin missä se sitten korjautuisi? Niin se voi jäädä virheeksi sinne, että se myös saattaa lisätä päätöksenteon tai päätösten parempaa laatua, ja se on vielä sitten yksi näkökulma tuossa asiassa.
Veera: Ja pelkästään myös ihan sen prosessin näkyväksi tekemistä. Että se voi välillä viedä asioita hämmästyttävän paljon eteenpäin, olen ollut sitä ihan omin silmin monesti todistamassa, kun perheenjäsenet itse saavat olla mukana kuulemassa, kun ammattilaiset keskenäänkin avoimesti pohtivat, reflektoivat, ovat epätietoisia, ilmaisevat keskenään ristiriitaisiakin näkökulmia ja pääsevät siinä jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen tai eivät pääse. Niin se voi näyttää perheenjäsenille yhtä lailla, että nämä asiat ovat monimuotoisia ja moniulotteisia, ja heillä on jotakin näkökulmaa, mitä kenelläkään ammattilaisella esimerkiksi ei voisikaan olla. Se semmoinen ammattilaisena uskallus näyttää epätietoisuutta ja prosessin keskeneräisyyttä.
Marjaana: Sehän on oikeastaan sen moniammatillisen työskentelyn ydintä mun mielestäni, että ihmetellään yhdessä ääneen, että ei niinkään, että tuotetaan jotain valmiita näkemyksiä, vaan että pohditaan ja pallotellaan niitä asioita ääneen, ja siinä, että se itse perhe pääsee olemaan mukana, niin sehän on aivan loistava tilanne, että silloinhan se varmaan toimiikin semmoisena tiiminä, että me tässä yhdessä ihmetellään, eikä niin, että meillä on valmiit ratkaisut kaikkeen.
Sari: Mutta onko toi sitten jotakin semmoista, mikä saattaa olla aika hankalaa vaikka oman uran alussa, missä on ehkä semmoinen olo, että pitää olla kompetentti asiantuntija ja ikään kuin ei uskalla mennä tuohon positioon kauhean helposti erityisesti silloin, kun siinä läsnä on se tukea tai hoitoa hakemaan tullut henkilö. Niin on vaikea asettua semmoiseen kohtaan, että aa, mitäs tämä nyt oikein on, kun haluaisi jotenkin tietää sen asian. Ja semmoisen viisauden, jonka mä kuulin hyvin varhaisessa vaiheessa omaa työuraa eräältä kokeneelta psykoterapeutilta, joka sanoi, että harva meistä haluaa kuulla neuvoja siihen, että miten meidän pitäisi elää tai tehdä omassa elämässämme asioita. Että me halutaan tulla ymmärretyksi. Ja se on mun mielestä kovin lyhykäisesti mutta kovin viisaasti sanottu tämä asia, että me ehkä harvoin kaivataan semmoisia ulkopuolisia neuvoja.
Marjaana: Toi on ihan totta, että on paljon helpompi ottaa se tieto vastaan, jos sen voi vähän niinkun itse oivaltaa. Että ennemminkin mä ajattelen, että me ehkä tarjotaan sitä mahdollisuutta oivaltaa, että jotenkin sillä tavalla meidän pitäisi tuoda niitä asioita esiin. Että se ei olisi sellaista uhkaavaa ulkoa tulevaa neuvomista tai jotain sellaista, että nyt teidän perheenä pitää toimia niin, näin ja noin. Helpostihan ammattilaiset sortuu sellaiseen neuvomiseen, ehkä vähän sellaisella väärällä tavalla siinä mielessä, että se voi olla vaikea ottaa vastaan. Tästä tulee mieleen esimerkiksi ne perheet, joihin tarvitaan vaikka lapselle kommunikaation apuvälineitä, niin se, miten se asia esitetään sinne perheeseen, niin sillä on valtavan iso merkitys siihen, että miten ne keinot tulee käytetyiksi siellä kotioloissa. Ja tässä mä ajattelen, että ammattilaisilla on kyllä aika iso oppimisen paikka, että me ei vaan voida mennä ja sanoa, että näitä alatte nyt käyttää ja näin tämä ratkeaa nyt. Teette kuvista struktuurin päivään ja käytätte niitä, niin sehän on aivan hepreaa monelle perheelle. Mitä ihmettä se tarkoittaa se struktuuri ja mitä ne kuvat ja apua ja onpa pelottavaa. Että semmoinen reaktio sieltä todella helposti syttyy, ja aivan turhaan, että sen voisi lähteäkin enemmän yhdessä rakentelemaan, että miten se uusi keino soljuisi sinne arkeen.
Veera: Kun mä kuuntelen sun kaunista puhetta tässä, niin mä jotenkin ajattelen, että itse asiassa toi sama, mistä sä nyt puhuit asiakkaan ja työntekijän välillä, niin jollakin lailla, kun tässä myös puhuttiin työntekijöiden välisestä ymmärtämisestä ja yhteisen ymmärryksen luomisesta, niin mun mielestäni nuo ajatukset sopii ihan yhtä lailla meidän työntekijöiden väliseen kommunikointiin ja yhteistyöhön. Se, että meistä harva haluaa kuulla sitä, että toinen ammattilainen kertoo, että tässä on meidän alan rajat ja mahdollisuudet, ja nyt tämän rajan kohdalta alkaa teidän tontti, sen tyyppistä puhetta. Näitä kiistoja välillä saatetaan käydä ihan käytännön elämässä ymmärrettävästi, ja toisaalta se, että moniammatillisuudessa siitä tietämisestä yhtä lailla semmoiseen aitoon avoimeen, yhteisen vastuun ottamiseen, jopa niissä tilanteissa, kun tosiaan on niin, että joku toinen ammattilainen ehkä ensisijaisemmin siinä tilanteessa olisi siinä päävastuussa. Niin se, että me jaetaan sitä vastuuta ja yhteistä ratkaisemista ja tavoitetta, silti ollaan toisten ammattilaisten rinnalla yhdessä rakentamassa siitä huolimatta, ettei se ihan sille omalle tontille keskeisesti juuri sillä hetkellä se tilanne aina kuulu.
Sari: Joo, mä ajattelin vielä tuota ei-tietämisen semmoista asetelmaa, tai että sä asetut semmoiseen ei-tietäjän rooliin, niin se on ehkä mulle tuttu vaikka semmoisesta työstä, missä tehdään ihan pienten vauvojen kanssa työtä. Ja meillä on monesti houkutusta tietää, että nyt vauvan viesti tarkoittaa tätä ja tätä ja tätä, mutta että jokainen vauva on yksilö ja erilainen, ja jos me onnistutaan asettumaan siihen ei-tietämisen asetelmaan tai tämmöiseen positioon, niin silloin mahdollistuu uteliaisuus, että hei kuka on tämä, jos mä nyt tätä vauvavertausta jatkan, niin juuri tämä uusi vauva ja kuinka hän reagoi tähän ja tähän asiaan. Ja samalla tavalla mä ajattelen, että se voi muussa työssä, moniammatillisessa työssä, puhutaan sitten suhteessa siihen asiakkaaseen tai asian toiseen asiantuntijaan. Että jos me voidaan pysytellä semmoisessa mielentilassa, voisiko sanoa, että me ajatellaan, että hei mitä toi nyt yrittää sanoa, tai mikä toi tuon ajatus nyt on, tai että mikä tuolla taustalla on. Että me ollaan aidosti uteliaita ja sitä kautta auki jotenkin sille uudelle tiedolle, niin se ehkä mahdollistaa todellisuudessa sen yhteistyön, puhutaan sitten laajemminkin siitä.
Marjaana: Toi on ihan totta, ja jotenkin voisin sanoa tuon uteliaisuuden, niin mulle tulee ainakin siihen semmoinen vahva resonointi, että se on ehkä just se, että millä me ammatti-ihmiset keskenämme löydetään joku yhteinen sävel, että me ollaan kaikki uteliaita siitä asiasta. Ja sitten meillä on jokaisella tietoa omista näkövinkkeleistämme, mitä me voidaan pohtia ääneen yhdessä, että voisiko tämä liittyä tähän tai miltä kuulostaa tämmöinen ajatus. Ja mä ajattelisin, että mun kokemus on, että se tekee kyllä työskentelyn hirveän paljon mielekkäämmäksi myös ammattilaiselle, jos me voidaan, just niin kuin Veera sanoit, jakaa sitä vastuuta. Sehän on valtavan iso helpotus, jos ei tarvitse kantaa vastuuta ikään kuin yksin, vaan on työtovereita, joiden kanssa sitä voi jakaa, mutta myös tämä tämmöinen yhteinen uteliaisuus on aika mielenkiintoinen näkökulma.
Veera: Ja se uteliaisuus mun mielestäni jotenkin kiteytyy myös tapauskohtaisuuteen, tilannekohtaisuuden tunnustamiseen niin perheen tilanteessa kuin myös sen toisen ammattilaisen kohtaamisessa. Ja mä ajattelin, että tässä voisi uskaltaa nostaa esiin semmoisenkin ilmiön, mitä työelämässä varmaan meistä moni on saattanut kohdata. Että joskus on tilanteita, että vaikka eri sektoreiden välillä on ollut jotakin semmoisia asioita, kun meidän palvelujärjestelmä nyt vielä täydellinen ei tietenkään voikaan olla, niin semmoista, että saatetaan joskus purkaa turhautumista ehkä omissa työyhteisöissä joihinkin semmoisiin rajapintoihin, joissa vielä on työstettävää. Niin se, että olisi semmoinen utelias tapaus- ja tilannekohtaisuus siitä huolimatta, että on kerennyt kuulla ehkä uutenakin työntekijänä tätä organisaation tämäntyyppistä puhetta, niin olisi niihin eri tilanteisiin. Ja sitten lähtisi siitä puheesta huolimatta rakentamaan yhdessä juuri niiden toisten työntekijöiden kanssa ja sen asiakkaan tilanteessa, että mitä tapauskohtaisia ratkaisuja me voitaisiin yhdessä asiakkaan kanssa löytää juuri tässä tilanteessa. Siinä on voimaa mun mielestäni.
Marjaana: Joo, ja toi sopii hyvin, kun puhutaan paljon asiakaslähtöisyydestä, tämmöistä termiä käytetään, sillä asiakkuudella voidaan viitata hyvin monenlaisiin asioihin. Mutta jotenkin tämä tapauskohtaisuus oikeastaan on ehkä vielä enemmän sitä ydintä siinäkin.
Sari: Ja vielä mulle tulee jotenkin tästä, mitä te puhutte nyt molemmat, niin mieleen se, että tarvitaanko me semmoinen oikea arvostus ja kunnioitus toisia ammattiryhmiä kohtaan, että se mahdollistuu tavallaan se uteliaisuus. Että meillä on oikeasti ja aidosti semmoinen ymmärrys, että toisella ammattiryhmällä on tarjottavana jotakin semmoista tietoa ja ymmärrystä ja ehkä keinoja, mitä mä en ehkä just tässä omaa. Ja että siitä yhtälöstä tulee suurempi, kuin yhden ammattiryhmän ymmärryksestä, ja sitten vielä tietysti integroituna vielä se asiakas siihen, niin kukaan ei voi saavuttaa yksin sitä samaa.
Marjaana: Niin, ja toi, että meidän pitäisi tavallaan osata olla avoimen uteliaita ja ihmetteleväisiä, ja samalla kokea olevamme ammatillisesti päteviä, niin se voi olla aika vaikeaa silloin, kun on uran alkuvaiheessa. Ja varmaan tähän meidän pitäisi jo ennen kuin ihmiset valmistuu ammatteihin, niin päästä vaikuttamaan jotenkin, että syntyisi sellaista kokemusta, että mitä on eri alojen ylimenevä keskustelu ja ihmettely. Ja se, ettei tarvitse jotenkin esittää pätevää ammatissaan, että se ei ole se pointti, vaan pointti on, että yhdessä löydettäisiin ratkaisuja sitten sen perheen kanssa ja heidän avukseen. Mutta varmasti tämä on semmoinen taito, mitä pitää vähän harjoitellakin.
Sari: Joo, ja mun tekee mieli vielä sanoa tuohon siitä, että se ei tarkoita sitä, etteikö siinä syntyisi jotain, ja sä sanoitkin, että löydetään yhdessä ratkaisuja, mutta että sen ei tarvitse tulla niin nopeasti. Että sen ratkaisun ei tarvitse tulla ennen, kuin on ymmärretty se asia, vaan se riittää, että se tapahtuu siinä prosessissa.
Marjaana: Niinpä, joo. Että pystyy jotenkin hyväksymään itsekin, ettei tarvitse tuoda jotakin valmiita ratkaisuja, koska harvoin niitä pystyy tekemäänkään.
-Yhteinen ääni-
Jaanet: Kiitos teille hyvästä ja mielenkiintoisesta keskustelusta tämän ammattilaisten yhteistyön teeman äärellä. Otetaan tähän podcastiin vielä yksi teema, johon usein tässä keskustelussa moniammatillisesta yhteistyöstä myöskin törmää. Eli jos asiat eivät toimi, niin monesti käännetään katseet sinne johtamisen suuntaan. Mitä johtamisen osalta pitäisi tehdä? Oikeastaan kaksikin näkökulmaa. Se, että miten johtamisen keinoin voidaan tukea sitä moniammatillista työtä ihan konkreettisesti arjessa, ja toisaalta sitten nyt kun me puhutaan lapsista ja nuorista ja perheistä, niin miten sosiaali-, terveys-, kasvatus- ja opetusalojen johtajat tekevät yhteistyötä edistääkseen eri tavoin tätä moniammatillista yhteistyötä. Mitä ajattelette näistä teemoista?
Veera: Mulle tulee itselle oikeastaan kaksi asiaa mieleen tähän liittyen. Ja ensimmäinen on se, että siitä mistä me ollaan tässäkin puhuttu paljon systeemisyydestä ja siitä, miten kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja miten aina pienet osat vaikuttavat toisiin, ja niillä on seurauksia, niin ihan yhtä lailla mä näen sen johtamisen systeemin osana laajemmin ja pienemmässä mittakaavassa ehkä niissä työtiimeissä. Ja se on äärimmäisen tärkeätä, että sosiaali- terveys- kasvatus ja koulutusaloilla johtaminen ymmärretään näin ja ymmärretään, että sillä, miten johdetaan, on seurauksia sille koko systeemille. Ja nimenomaan nämä meidän alat, joista nyt puhutaan, niin meillähän on paljon kohtia, joissa pelkkä moniammatillinen työskentely ei riitä, vaan saatetaan tarvita ihan useammankin organisaation tasolta semmoisia isompia linjauksia, jotta päästään ylitse joistain tämän hetken, joskus ihan perheiden kannalta kohtuuttomistakin tilanteista. Ja silloin on tärkeää, että johtajat tunnistavat sen oman roolinsa. Monesti puhutaan siitä, että johtaminen itse asiassa on palvelutehtävä, näin välillä sanotaan, että johtajan tehtävä on lopulta yrittää löytää niitä paikkoja kuulla yhdessä työntekijöiden kanssa, että mitkä on niitä paikkoja, mitä johtaja voi tehdä, jotta tiimin jäsenet voivat itse tehdä työnsä paremmin. Ja sitten moniammatillisuudessa se välillä tarkoittaa sitä, että tarvitaan niitä sekä rinnalle johtajia ja esihenkilöitä ratkaisemaan niitä vaikeita paikkoja, tai sitten ihan organisaatiotasolla aktiivisesti etsimään ratkaisua niihin, mitä työntekijät yhdessä asiakkaiden kanssa tuo esiin, mitkä on ongelmakohtia. Näitä kahta ulottuvuutta mä jotenkin ajattelen johtajuutta systeemisyyden osana, ja sitten sitä roolia ja palvelutehtävää.
Marjaana: On varmaan aika tärkeätä, että siellä johtajatasolla tiedetään, mitä ne työntekijät tekevät, koska puheterapeuttina olen usein vähän törmännyt siihen, että puheterapian sisällöistä ja työtehtävistä voi olla aika kapeakin käsitys siellä ihan omassa organisaatiossakin, kun siirrytään siitä tekemisen tasosta pois. Tässä ehkä se semmoinen vuoropuhelu näiden eri tasojen välillä olisi valtavan tärkeää.
Sari: Ja kyllä mä jotenkin ajattelen, että kyllä siinä on iso analogia siihen, että jos me odotetaan, että työntekijöillä on tietynlainen kommunikaatiokulttuuri vaikkapa suhteessa asiakkaisiin, niin kyllä mä ajattelen, että se samantyyppinen kommunikaatiokulttuuri pitäisi sitten toteutua tavallaan sen johdon ja työntekijöiden välillä. Että jos me toivotaan, että kommunikaatio on hyvin avointa ja uteliasta, ja mitä me tuossa listattiin tavallaan aikaisemman teeman alla, niin kyllähän ne samat asiat tulisi toistua tavallaan siinä sitten, että koska mä näen myös johtajuuden semmoisena elementtinä, joka tukee niitä työntekijöitä parhaaseen mahdolliseen omaan suoritukseen tai semmoiseen parhaaseen mahdolliseen palveluun, niin kuin sä sanoit, että tuottamaan sitä parasta mahdollista palvelua. Niin se on varmaan sitä samaa asiaa, mitä sä kutsuit, että se on palvelujohtamista tai mitä sanaa sä käytitkään Veera siitä.
Veera: Mä haluaisin vielä tarttua tuohon, mitä sä puhuit siitä kommunikaatiokulttuurista. Tämä on itse asiassa semmoinen asia, mihin lastensuojelussa kiinnitetään aika paljonkin huomiota, tämä tämmöinen kulttuurien tai kommunikaatiotapojen jopa tarttuminen. Se on semmoinen aika tärkeä, välillä aika vaativa ammatillinen tehtävä havahtua, mutta jos otan lastensuojelun kontekstista esimerkin, niin meillä saatetaan työskennellä pitkäkestoisesti vuosia hyvin intensiivisissä, vaikeissa, ristiriitaisissakin perhetilanteissa, ja se on ihan semmoinen nähtävissä oleva ilmiö, että on mahdollista, että ajoittain jossakin intensiivisessä työskentelyvaiheessa se perheen sisäinen kommunikaatiokulttuuri saattaa meinata valua sinne työyhteisöön. Ja ammatillisesti on tärkeää havahtua semmoiseen ja tunnistaa se rooli, että pikemminkin meidän on tärkeää tehdä korjausliikkeitä ja itse mallintaa sitä semmoista avoimempaa, kunnioittavampaa kulttuuria taas toiseen suuntaan. Ja mun mielestäni tämä liittyy aivan täysin myös siihen johtamiseen ihan yhtä lailla, että se kulttuuri, mikä meillä on johtajien, työntekijöiden, tiimien, moniammatillisen yhteistyön kesken, että me annetaan sen pikemminkin tervehenkisesti välittyä asiakkaille ja tunnistetaan silloin, kun meihin erilaisissa tilanteessa saattaa tulla mukaan jotakin semmoisia vaikeampia tunteita ja ristiriitoja.
Sari: Tuohan on mielenkiintoista. Mä en ehkä ole ajatellut sitä, toki tunnistan tosi hyvin ilmiön, että tavallaan se työntekijä voi olla niin kuin kahden erilaisen kommunikaatiokulttuurin välissä oleva tekijä. Että jos me oikeasti tehdään työtä systeemisesti ja mennään siihen perhesysteemiin mukaan, niin se on oikeastaan väistämätöntä, mitä siinä tapahtuu, että me tullaan osaksi sitä kommunikaatiokulttuuria. Ja sitten on se työyhteisön kommunikaatiokulttuuri. Se onkin mielenkiintoinen ajatus.
Marjaana: Tosi mielenkiintoinen, ja jotenkin mä ajattelen, että jos ne on kovin erilaisia ne kommunikaatiokulttuurit näissä, niin se on aikamoinen tehtävä pomppia siellä, että miten kuuluu olla vuorovaikutuksessa. Että se on jotenkin varmaan käänteentekevää, niin kuin sä Veera tuossa sitä sanotitkin, että jos se kulttuuri niin kuin läpileikkaa sen vuorovaikutuksen avoimuuden näkökulmasta koko sen ketjun, niin sitten, kun ajatellaan systeemisyyttä, niin mitä kaikkea se voikaan sitten parhaimmillaan aiheuttaa.
Sari: Tulee vaan mieleen, että valtavaa määrää semmoista omaa tietoisuutta ja tiedostamistahan tuo vaatii siltä työntekijältä, että mikä sitä prosessia sitten tukee. Että pystyy havainnoimaan sitä, että mikä tulee mistäkin.
Veera: Ja mä ajattelen, että tiimillä ja työyhteisön tuella on erittäin tärkeä rooli siinä, kun sä pohdit sitä, että mistä työntekijä saa sen voiman ja tietämyksen ja tunnistamisen esille, niin se, että me luodaan aktiivisesti meidän työyhteisöihin rakenteita, joissa on tilaa tunnistaa tämmöisiä ilmiöitä, niin asiakastilanteissa tai perheiden kanssa työskentelytilanteissa kuin meidän omissa sisäisissä vuorovaikutusprosesseissa.
Marjaana: Niin, pakostikin tulee myös mieleen, että asiathan ei aina mene sillä parhaalla mahdollisella tavalla. Että kyllähän tämä toimii sitten valitettavasti toisinkin päin, että jos siellä johtamisen tasolla on vaikka sellaista vuorovaikutusongelmaa muiden työntekijöiden kanssa, niin se heijastuu varmasti siihen, että miten se moniammatillinen yhteistyö voi onnistua. Tuleeko teille mieleen, että miten tämmöisissä tilanteissa voisi jotenkin löytää sellaisista ongelmallisista ehkä vuorovaikutustavoista ulos? Onko teillä kokemuksia tai näkemystä?
Sari: Niin no väistämättä tulee mieleen se, että kyllähän se avoin keskustelu on varmaan se, mikä semmoisissa ongelmatilanteissa myöskin pitäisi mahdollistua. Mutta mä ajattelen, että ongelmatilanteissa on myös se, että siellä ehkä sitten aika äkkiä poteroidutaan, ja sen avoimen keskustelun käyminen ei ole niin helppoa, jos on joku akuutti ongelmatilanne. Että se varmaan saattaa vaatia työyhteisön ulkopuolistakin apua sen keskustelun avoimen ja semmoisen ymmärtävän keskustelun aikaansaamiseksi eri osapuolien välillä. Että se ehkä tulee tässä kohdassa mieleen.
Veera: Mulla tulee itse asiassa semmoinen esimerkki mieleen, että meillä on varmaan monella kokemusta jonkinlaisesta organisaatiomuutoksesta, ja tänä päivänä syntyy kuntayhtymiä ja erilaisia organisaatioyhdistymisiä. Mä olen esimerkiksi itse ollut seuraamassa semmoista prosessia, jonka luulen, että voi olla aika yleinenkin täällä Suomessa eri kohdissa ja eri puolilla, että kun on näitä tilanteita, että vaikka yhdistetään useamman kunnan sosiaali- terveys- koulutus- kasvatus-, millä kokoonpanolla onkaan sektoreita, ja joudutaan luomaan uutta rakennetta, siinä on tietenkin aina omat haasteensa, niin kuin me tiedetään, mutta siellä saattaa syntyä, olen ollut itse todistamassa esimerkiksi semmoisia tilanteita, joissa aiemmin hieman ehkä vastakkaisilla puolilla ja jonkun johtamisen kuilunkin eri puolilla olleita yhteistyökumppaneita siirtyykin sen organisaatiomuutoksen tai kuntayhtymän myötä saman johtajan alaisuuteen. Vaikkei ihan lähijohtaja, niin sieltä sitten, että lopulta, kun mennään tarpeeksi pitkälle, niin onkin sillä kertaa sitten jo yksi yhteinen. Ne keskustelut ja ne kokoonpanot, millä näistä vaikeista aiheista puhutaan, niin mä itse näin sen, että se sävy tavallaan pikkuhiljaa muuttui ihan tommoisen rakenteen myötä, kun ne kaikkein kinkkisimmät ja hankalimmat yhteistyötilanteet olivatkin lopulta niitä saman johtajan alaisuudessa olevia. Ja silloin se näkökulma saattaa muuttua.
Sari: Joo, mä ajattelen, että toi kun sä sanoit, että tehdään muutosta, niin mulla on kokemusta tämmöisestä muutoksen tekemisestä sairaanhoidon kontekstissa ja erityisesti vastasyntyneiden tehohoidon kontekstissa, jossa on pyritty muuttamaan sitä kulttuuria tämmöiseksi perhelähtöisemmäksi. Ja silloin siinä työskentelyssä mulle on paljon korostunut se, että tulee kuulla niitä työntekijöitä, koska he tietävät sen oman työnsä sisällön ja heillä on ne ratkaisun avaimet käsissään. Että sieltä syntyy ihan valtavan hienoja ideoita, kun luo sen ikään kuin kontekstin sille, että ruvetaan tarkastelemaan niitä asioita yhdessä ja yritetään katsoa ehkä joskus asioita vähän uudesta perspektiivistä. Niin mä ajattelen, että siinä ei ole tarvinnut kenenkään ulkopuolisen keksiä mitään, koska heillä on se tieto siellä jo olemassa, kunhan se vaan saadaan näkyväksi.
Marjaana: Niin, eli vähän sama, kuin mitä puhuttiin tuosta moniammatillisuuden toimimisesta, uskalletaan vähän heittäytyä yhdessä ihmettelemään, niin tavallaan näillä eri tasoillakin tehtäisi sitä samaa, että ihmetellään, että mistä tämä nyt syntyy tämä työ ja lähdettäisiin sieltä aika ruohonjuuritasolta miettimään yhdessä.
Jaanet: Kiitos tästäkin näkökulmasta tähän systeemiseen työotteeseen moniammatillisessa yhteistyössä. Me oltaisiin voitu tänään ottaa tähän keskusteluun vielä useampia näkökulmia, että mitkä vaikuttaa siihen, mitä se lapsi, nuori ja perhe kokee lopulta saavansa ja hyötyvänsä tästä moniammatillisesta yhteistyöstä, jota me ollaan tehty. Mutta nyt tänään oltiin näiden systeemisten osien äärellä, ja nyt haluaisin tähän ihan loppuun vielä kysyä teiltä, että onko jotakin, mitä haluaisitte tähän teemaan joko lisätä vielä näiden teemojen ulkopuolelta, tai mikä jäi nyt erityisesti tästä keskustelusta mieleen, jonka haluaisitte jättää kuulijoille semmoiseksi pohdittavaksi ja mieleenpainuvaksi asiaksi?
Marjaana: Mua jäi kyllä mietityttämään tavallaan se perhe-systeemisyys, että jotenkin ymmärrettäisi vielä ehkä laajemmin, kuin tällä hetkellä se, että miten kaikki osat vaikuttavat toisiinsa. Että vaikka ajatellen perheessä, kuka tahansa perheenjäsen jos sairastuu tai on jotakin erityisen tuen tai avun tarvetta, niin ikään kuin se koko perhe tietyllä tavalla sairastuu. Että jotenkin me osattaisiin näitä meidän palveluja yhdistellä esimerkiksi yli sen rajan, mikä tulee jotenkin rakenteista, että on lasten palveluja ja on aikuisten palveluja. Että jotenkin nämä lähtisikin rullaamaan entistä paremmin yhteen, niin mä ajattelen semmoisena tulevaisuuden visiona, kun näitä uudistuksia tulee, niin se on ehkä yksi semmoinen taitekohta, mitä pitäisi jotenkin vielä hioa. Mutta jotenkin tämä ainakin itsellä on kyllä kolahtanut oman työn kautta, että se perhe, oli siellä sitten kenellä tahansa jotakin tuen tarvetta, niin se koko perhe sitä tukea siinä tarvitsee, kaikkien pitää ehkä tehdä muutoksia siinä arjessa, ei pelkästään sen yhden henkilön.
Sari: Mä jäin ehkä miettimään jotain semmoista, että miten me varmistetaan se, että me ollaan ikään kuin tehty sitä työtä sen perheen tai lapsen tai nuoren kanssa, minkä takia he tulivat sinne vaikka psykologin vastaanotolle, että meillä saattaa olla joku oma rakenne siinä, että miten me tehdään sitä työtä. Että vastasiko se nyt oikeasti sitä, mitä he tarvitsivat? Että sen varmistaminen, miten aina pitäisi sen mielessä jotenkin, että hei, oliko tämä nyt sitä, mitä sä toivoit, ja että tuliko nyt asiat ymmärretyksi? Ja että sitä semmoista aika nöyrästikin pystyisi tekemään ja pitämään sen mielessä, että aina kysyy, ei vain palautetta, se ei ole oikea sana, vaan oikeasti varmistaisi sen asian, että ollaan tekemässä just sitä, mitä pitääkin tehdä.
Veera: Mä olen taas kuunnellut teidän puheesta ja yhteisestä keskustelusta sitä toistuvasti esiin noussutta uteliaisuutta, kunnioitusta ja jotenkin luottamista myös moneen suuntaan. Ja mä olen miettinyt välillä tässä kuunnellessani sitä, että miten voimakasta se lopulta on, kun ammattilaisista välittyy aito vilpitön luottamus siihen asiakkaan näkemykseen ja siihen asiakkaan mahdollisuuksiin ja kykyyn itse vaikuttaa tilanteeseensa ja ottaa tukea vastaan ja sen tuen kanssa parempaan tilanteeseen pääsemiseen. Aito luottamus myös silloin, kun välttämättä itse et luota tai olet haavoittuva, ja samalla lailla meidän työntekijöiden välillä me on puhuttu epävarmuudesta ja uskaltamisesta olla tietämättä. Ja kun moniammatillisessa yhteisössä toisista kuitenkin välittyy se vilpitön luottamus siihen sun asiantuntijuuteen ja siihen, että me yhdessä nämä ratkaistaan, niin miten suuri voima sillä kunnioituksella ja luottamuksella on.
Jaanet: Kiitos, että jaoitte ajatuksianne Sari, Veera ja Marjaana.
Sari, Veera ja Marjaana: Kiitos.
-Yhteinen ääni-
Seuraa meitä:
Jaa julkaisu:
