Kansallisarkiston katolla sijaitseva Emil Sjöstrandin veistosryhmä, jonka keskellä on Kleio, historian muusa. (Kuva: Wikimedia Commons)

Maailma ympärillämme on sähköinen ja verkottunut. Niin ovat myös tulevan historiantutkimuksen tarpeisiin syntyvät lähteet. Tulevaisuudessa historiantutkija saattaa kummastella paperiasiakirjaa samanlaisena reliikkinä kuin me Mesopotamian saveen painettua nuolenpääkirjoitusta tai kiveen hakattuja hieroglyfejä.

Sähköiset asiakirjat, tietokannat ja asiointijärjestelmät ovat tätä päivää ja niiden sisältämän tiedon hallinta ja säilytys tarvitsee luonnollisesti tuekseen lainsäädäntöä. Uutta tiedonhallintalakia valmistellaan parhaillaan valtionvarainministeriön johdolla. Tiedonhallintalakiin ollaan kokoamassa julkisuuslain, arkistolain ja tietohallintolain sääntelyä. Lain on määrä tulla voimaan vuoden 2019 alussa.

Uusi laki yhtenäistää, selkeyttää ja ajan­tasaistaa kansalaisten tiedonsaantia, viranomaistoimintaa, viranomaistiedon kaupallista hyödyntämistä ja toimii lainsäätäjien visioissa myös tieteellisen tutkimuksen tukena.

Humanistisen ja yhteiskunnallisen tutkimuksen osalta lakiluonnoksessa ja etenkin sen perusteluissa on kuitenkin useita suoranaisia vaaran paikkoja. Historiantutkijan näkökulmasta ongelmat kulminoituvat etenkin laissa kaavailtuun uuteen päätöksentekoelimeen, tiedonhallintalautakuntaan, ja lain näkemyksiin siitä, mikä on kansalliseen kulttuuriperintöön lukeutuvaa asiakirja-aineistoa.

Esityksen perusteluissa lukee, miten lautakunta arkistoinnin toteuttajasta riippumattomana elimenä kykenee parhaiten arvioimaan, ”miltä osin arkistointiin liittyy uusia tietoaineistotarpeita palvelemaan kulttuuriperinnön säilyttämistä sekä tutkimustoimintaa”. Tutkimustoiminnan tarpeista nyt ja myös tulevaisuudessa on kuitenkin paras asiantuntemus kokeneilla tutkijoilla itsellään.

Kolmetoistajäseniseksi kaavaillun tiedonhallintalautakunnan kokoonpanossa tutkimuksen ääni kuuluisi kolmen lain vaatimuksissa maisteritasoisen (!) edustajan verran. Jos laki toteutuu, lautakunnalla olisi kuitenkin viimeinen sana siitä, mitä meidän ajastamme säilytettävästä tietoaineistosta arkistoidaan ja mikä osa hävitetään.

Vastuu on siis valtava enkä näe, miten tehtävän menestyksekäs hoito tulee onnistumaan elimeltä, jonka edustajat valittaisiin kolmivuotiskaudeksi tehtäväänsä. Näin ei syntyisi mitään tiedollista jatkuvuutta ja eikä lautakunnan enemmistöllä olisi ylipäätään tieteellistä osaamista kansallisen kulttuuriperinnön pohjalta tehtävästä tutkimuksesta.

Tähän asti suomalainen historiantutkimus on hyötynyt yhtenäisten käytänteiden mukaisesti säilytetyistä arkistokokoelmista, jotka ovat välittäneet moniäänisesti ja monikerroksisesti kuvaa menneisyydestämme. Tämäkin historiantutkimuksen peruspilari olisi mahdollisesti murenemassa, sillä esityksen perusteluissa otetaan voimakkaasti kantaa siihen, mitä ovat nuo tietoainekset, joka ”olennaisella tavalla kuvaavat Suomen historiallista, valtiollista, yhteiskunnallista, taloudellista, väestöllistä ja sivistyksellistä kehitystä”.

Toteutuessaan prosessoituja aineistoja kuten tilastoja suosiva lakiesitys uhkaa tulevaisuuden historiantutkijoiden mahdollisuutta pureutua yksittäisen ihmisen historiaan vaikkapa kirjeiden kaltaisten alkuperäislähteiden avulla. (Kuva: Pixabay)

Laki nostaa tulevaisuuden humanistis-yhteiskunnallisen tutkimuksen tärkeiksi rakennuspuiksi ja tietovarannoiksi ”viranomaisten tuottamat toimintakertomukset, tilastot ja muut selvitykset”. Jos jokin ilmiö on kuvattu tilastollisesti, lakiesitys edellyttää erityisperusteita muunlaiselle asiakirjalliselle arkistoinnille. Silloin on perusteltava, mistä syystä pelkkä ”tilastokäyttöön kerätty aineisto ei ole riittävää yhteiskunnan olosuhteita kuvaaviksi tiedoiksi myöhemmin tapahtuvaa tieteellistä tai historiallista tutkimusta varten”. Yksilön historiaa ei muutenkaan pidetä esityksessä ”olennaisena” suhteessa viranomaispäätöksentekoon, sillä ”mitä yksilökohtaisemmasta päätöksestä on kysymys, sitä vähemmän sillä on merkitystä yksittäisenä asiakirjana”.

Tässä lakiesitys ajautuu suorastaan törmäyskurssille vallalla olevan humanistis-yhteiskunnallisen tutkimuksen ajatuskulkujen ja tietoteoreettisen näkökulmien kanssa. Nykytutkimuksen valtavirtaa ovat yksilöiden tuntemukset, kokemukset ja ajatukset ja ajatus siitä, miten kunkin ajan yhteiskunnallinen ja kulttuurinen menneisyys pitää tuoda esiin mahdollisimman kattavasti, myös vähäosaisten, hävinneiden ja aivan tavallisten ihmisten ääntä kuunnellen. Pelkistä tilastoista ei näitä ääniä tulla jatkossa löytämään.

Lakiesitystä voi kommentoida lausuntopalvelussa 1.10.2018 asti ja sen voi lukea kokonaisuudessaan täältä.

Kansallisarkiston lausunnon tiedonhallintalakiesityksestä voi puolestaan lukea täältä.

Kirsi Vainio-Korhonen
Kirjoittaja on tutkimusvapaalla oleva Suomen historian professori sekä Kansallisarkiston neuvottelukunnan varapuheenjohtaja