Viime viikot ja päivät ovat tuoneet meistä jokaisen elämään toimenpiteitä ja puheenaiheita, joiden vielä hetki sitten oli helppo ajatella jo jääneen historiaan. Elämme yhtäkkiä keskellä hetki hetkeltä päivittyvää pandemiauutisvirtaa, karanteeneja ja kasvavaa huolta terveydenhuoltojärjestelmämme kantokyvystä. Nopeasti ja dramaattisesti muuttuneessa tilanteessa ahdistus ja pelko ovat ymmärrettäviä tunteita. Perspektiiviä, rohkeutta ja ehkä lohtuakin voi etsiä lääketieteen ja tautien historiasta.

1700-luvun Ruotsissa elettiin monenlaisten terveysuhkien kanssa, ja samalla luotiin sinnikkäästi pohjaa niille järjestelmille, jotka tänäänkin vastaavat kansanterveystyöstä. Vuosisadan aikana perustettiin väestökirjanpidosta huolehtinut Taulustolaitos, aloitettiin rokonistutukset isorokkoa vastaan ja yritettiin selvittää, mikä oikein aiheutti eri tartuntatauteja. Kansanterveys- ja väestökysymyksiin kohdistuneen kiinnostuksen taustalla olivat 1600- ja 1700-lukujen taitteessa koetut erittäin raskaat väestökriisit. Vuosien 1695–1697 nälänhätä koetteli koko valtakuntaa; erityisesti siitä kärsittiin Suomessa ja Virossa. Nykyarvioiden mukaan nälänhädän seurauksena menehtyi noin kolmannes silloisen Suomen alueen väestöstä. Hyvin pian tämän jälkeen alkanut suuri Pohjan sota rasitti nälänhädästä toipuvaa väestöä edelleen, ja sodan keskellä koettiin myös Itämeren piirin viimeinen ruttoepidemia.

Ruttoepidemian huippu ajoittui suurimmassa osassa Ruotsin valtakuntaa talveen 1710–1711. Sen saapuessa tautia ei ollut tavattu nykyisen Ruotsin tai Suomen alueella yli viiteenkymmeneen vuoteen, vaikka 1600-luvun alkupuolella epidemiat olivat vielä tavallisia. Ruttoepidemioiden vähenemiseen Euroopassa 1600-luvun jälkipuoliskolla vaikuttivat todennäköisesti tehostuneet karanteenit ja tuontirajoitukset, mutta sotatilan melskeissä niitä ei kuitenkaan voitu samalla tavoin ylläpitää. Tauti levisi erittäin nopeasti, ja vaikka eräissä Ruotsin kaupungeissa sen saapumiseen yritettiin varautua, olivat seuraukset tuhoisia.

Yersinia pestis -bakteeri aiheuttaa kolme tautimuotoa: paiseruton, keuhkoruton ja septisen ruton. Paiserutto ei tartu ihmisten välillä, vaan ihminen saa tartunnan sairastuneen kirpun puremasta tai harvinaisemmin tautiin kuolleiden eläinten käsittelystä. Yleensä kyseessä olivat rotan kirput, jotka siirtyivät ihmisiin tyypillisesti vasta sitten, kun rotat olivat kuolleet ruttoon tietyltä alueelta. Sairastuneen ihmisen elimistössä rutto saattaa muuntua keuhkorutoksi, joka puolestaan tarttuu ihmisestä toiseen pisaratartuntana. Myös kuolema seuraa keuhkorutossa nopeammin kuin paiserutossa, ja vailla nykyaikaista hoitoa keuhkorutto ja septinen rutto ovat aina potilaalle kohtalokkaita. Vuosien 1710–1711 epidemiassa on voinut olla liikkeellä useampaa tautimuotoa. Taudin leviäminen oli tiiviissä yhteydessä sotatoimiin sekä sotilaiden, tarvikkeiden, ruuan ja pakenevien siviilien liikkeisiin. Erityisesti viljan kuljetukset levittivät ruttoa nopeasti, sillä sen mukana kulkivat myös rotat kirppuineen. Kun ihmiset vielä viettivät talvikaudelle tyypilliseen tapaan suuren osan ajasta yhdessä ahtaissa sisätiloissa, teki tauti nopeasti tuhoa.

Ruttoepidemialla, kuten muillakin vuosisadan vaihteen väestökriiseillä, oli kauaskantoisia seurauksia. Uppsalassa yliopisto suljettiin, minkä johdosta joukko yliopistolaisia ryhtyi tapaamaan ja keskustelemaan toisenlaisissa puitteissa. Yliopiston kirjastonhoitajan Erik Benzeliuksen johdolla syntyi Collegium Curiosorum -piiri, josta lopulta muodostui Kuninkaallinen Tiedeseura. Ruttoepidemian muistot olivat myös keskeisenä vaikuttimena, kun Ruotsiin perustettiin Terveyskomissio vuonna 1737. Komission tehtävänä oli huolehtia keskitetysti kaikesta siitä, missä ruttoepidemian aikana oli epäonnistuttu: tautiepidemioihin varautumisesta, toimintaohjeistuksesta ja torjunta- ja hallintatoimenpiteiden organisoinnista. Vuonna 1767 Terveyskomission tehtävät siirrettiin Collegium Medicumin alaisuuteen. Useiden nimi- ja organisaatiomuutosten jälkeen samoista tehtävistä huolehtii nykyisin Ruotsin kansanterveysvirasto ja Suomessa THL.

Väestö- ja kansanterveyskysymykset herättivät Ruotsissa valtavaa kiinnostusta etenkin 1700-luvun puolivälistä lähtien. Vuonna 1739 perustetussa Kuninkaallisessa Tiedeakatemiassa pidettiin usein puheita tautiepidemioista. Väestötilastoja laadittiin ja tulkittiin huolellisesti. Valtakunnan johtavat lääkärit kirjoittivat maallikoille suunnattuja lääkärikirjoja ja pohdiskelivat, millaisin toimin eri kulkutautien pääsy maahan voitaisiin estää. Erityisen huolen aiheena oli lapsi- ja imeväiskuolleisuus, johon pyrittiin vaikuttamaan esimerkiksi valistamalla kansaa rintaruokinnan tärkeydestä ja muista lastenhoitoon liittyvistä asioista sekä erityisesti torjumalla isorokkoa.

Variola major– ja variola minor -virusten aiheuttama isorokko vaikuttaa olleen Euroopassa uuden ajan alkuun saakka melko harmiton lapsuusiän tauti. Taudin virulenssissa eli taudinaiheuttamiskyvyssä kuitenkin tapahtui muutos 1500- ja 1600-luvuilla todennäköisesti siksi, että se oli siirtynyt eurooppalaisten mukana Amerikkoihin ja aiheuttanut siellä sille aiemmin altistumattomissa väestöissä valtavia tuhoja. Tauti vaikuttaa palanneen Eurooppaan aiempaa huomattavasti vaarallisempana, ja 1700-luvulla se oli jo erittäin pelätty. Koska isorokon sairastamisesta seuraa pysyvä immuniteetti, tuli siitä nopeasti nimenomaan lapsia sairastuttava tauti alueilla, joilla se yleistyi endeemiseksi. Tällöin uusi epidemia toistui muutaman vuoden välein, aina silloin, kun oli syntynyt kriittinen määrä lapsia, jotka eivät olleet isorokkoa sairastaneet. Tästä mekaniikasta johtuen eri puolilla maailmaa oli jo pitkään käytetty erilaisia keinoja isorokon tahalliseen istuttamiseen; tavoitteena oli taudin sairastaminen mahdollisimman lievänä ja valvotuissa olosuhteissa. Vaikka tartunnan syitä ei tunnettu, olivat seuraukset ymmärrettäviä.

Eurooppalainen lääketiede kiinnostui rokonistutuksista 1710- ja 1720-lukujen vaihteessa, ja Ruotsin valtakunnan ensimmäiset rokonistutukset suoritettiin vuonna 1754. Mahdollisimman laajamittaisiin rokonistutuksiin panostettiin Terveyskomission johdolla, ja tavoitteena oli taudin hävittäminen valtakunnasta kokonaan. Rokonistutusten tulokset jäivät kuitenkin väestötasolla vaatimattomiksi pitkälti lääkäreiden vähyyden vuoksi, mutta kun 1800-luvun alkuvuosina siirryttiin käyttämään turvallisempaa jenneriläistä lehmärokkoa hyödyntävää rokotusta ja kun piirilääkärijärjestelmä hiljalleen laajeni, alkoivat tulokset näkyä.

Isorokko on ensimmäinen lääketieteen kokonaan voittama tartuntatauti, eikä sen aiheuttajavirusta ole esiintynyt erityislaboratorioiden ulkopuolella sitten 1970-luvun. Ajatus rokottamisesta juontaa juurensa rokonistutuksesta ja 1800-luvulta lähtien erilaisilla rokotteilla on pelastettu globaalisti lukemattomia ja taas lukemattomia ihmishenkiä.

Epidemioissa ja pandemioissa pelkäämme usein paitsi itse tauteja, myös yhteiskuntien ja yhteisöjen romahtamista. Niin katastrofielokuvat kuin kaunokirjallisuuskin luovat meille kuvaa ihmisistä, jotka epidemioiden keskellä ajautuvat erittäin itsekkäiksi ja taistelevat viimeisistä elintarvikkeista ja lääkkeistä tai hylkäävät lähimmätkin omaisensa tartunnan pelossa. Lähteet historiallisista epidemioista kertovat kuitenkin hyvin toisenlaisiakin tarinoita henkensä uhalla toisia hoitaneista ihmisistä, hoitokeinoja ja rokotteita itseensä testanneista lääkäreistä sekä epätoivoisissakin oloissa väsymättömästi työskennelleistä viranomaisista.

COVID-19 on vielä meille varsin tuntematon, eikä kukaan tiedä, kuinka kauan pandemia tulee kestämään, lähteekö virus kiertämään maapalloa uudelleen ja mahdollisesti muuntuneena, tai millainen suoja on taudin kertaalleen sairastaneilla. Mahdotonta on myös tietää, kuinka paljon kuolemia pandemia tulee globaalisti aiheuttamaan. Varmaa sen sijaan on, että ihmiskunta on selvinnyt lukemattomia kertoja huomattavasti tuhoisammista epidemioista – ja huomattavasti nykyistä vähemmällä ymmärryksellä tautien mekaniikasta, hoidosta ja torjunnasta. Selviämme tästäkin, sitä pienemmin menetyksin mitä paremmin jaksamme huolehtia toisistamme ja toimia vastuullisesti. Verkottuneessa maailmassa on epidemioiden suhteen hyvä muistaa Maailman terveysjärjestö WHO:n käyttämä lause: Kukaan ei ole turvassa ennen kuin kaikki ovat turvassa.

Elina Maaniitty

Kirjoittaja tutkii väitöskirjassaan tautiepidemioita ja niiden torjuntaa 1700-luvun Ruotsissa. Hän työskentelee professori Charlotta Wolffin johtamassa tutkimushankkeessa Agents of Enlightenment: Changing the Minds in Eighteenth-Century Northern Europe (Suomen Akatemia, 2017–2021).

Kirjallisuutta

Duggan, Ana T. et al., ”17th Century Variola Virus Reveals the Recent History of Smallpox”. Current Biology, Volume 26, Issue 24, 2016, p. 3407–3412.

Ellegren, Hans, Hvad nytt och nyttigt. Tillkomsten av landets första lärda sällskap: Kungl. Vetenskaps-Societeten i Uppsala. Acta Universitatis Upsaliensis, Nova Acta Regiae Societatis Scientiarum Upsaliensis, Ser. V: Vol. 3. Kungl. Vetenskaps-Societeten, Uppsala 2019.

Frandsen, Karl-Erik, The last plague in the Baltic region 1709–1713. Museum Tusculanum Press, Copenhagen 2010.

Hays, J. N., Epidemics and Pandemics. Their Impacts on Human History. ABC-CLIO, Santa Barbara 2005.

Hjelt, Otto E. A., Svenska och finska medicinalverkets historia 1663–1812. Andra delen. Helsingfors Central-Tryckeri, Helsingfors 1892.

Kallioinen, Mika, Rutto ja rukous. Tartuntataudit esiteollisen ajan Suomessa. Atena, Keuruu 2005.

Lappalainen, Mirkka, Jumalan vihan ruoska. Suuri nälänhätä Suomessa 1695–1697. Kustannusosakeyhtiö Siltala, Helsinki 2012.

Persson, Bodil E. B., Pestens gåta. Farsoter i det tidiga 1700-talets Skåne. Studia Historica Lundensia, Malmö 2001.

Vuorinen, Heikki, ”History of Plague Epidemics in Finland”. In Signoli, Michel et al. (eds.) Peste: entre épidemies et sociétés. Plague: epidemics and societies. Firenze University Press, 2007. p. 53–56.