Kun Turun kirkkoherra Thomas Laurentii (Larsson/Laurinpoika) saapui 25.9.1585 Tübingeniin opiskelemaan, hänet saatettiin kreikan professori Martin Crusiuksen eteen. Crusius, ahkera päiväkirjan kirjoittaja, merkitsi päiväkirjaansa, että tämä kunnianarvoisa vieras tuli ”Suomesta, Turun metropolista” (ex metropoli Finlandiae Abo). Hänellä oli mukanaan suosituskirje Ruotsin kuningas Juhana III:lta, ”jolle Suomi on alamainen” (cui paret Finlandia). Crusius merkitsi muistiin myös joitakin tietoja koulunkäynnistä Turussa, Suomen luonnonoloista ja Ruotsin kuninkaan sodasta venäläisiä vastaan.

Keskiajan ja uuden ajan alun Suomen asema osana Ruotsin valtakuntaa mietitytti suomalaisia historiantutkijoita erityisesti itsenäisyyden alkuaikoina. Varhaiskeskiajasta etsittiin itsenäisen kansakunnan siementä, ja esimerkiksi Jalmari Jaakkolan (1885–1964) tutkimuksissa suomalaiset esiintyivät käytännössä tasavertaisina liittolaisina ruotsalaisten kanssa. Muinainen itsenäisyys painui toisen maailmansodan jälkeen Suomen historian myyttien joukkoon, mutta koulukirjoissa ja yleisesityksissä eli ainakin 1990-luvulle asti yhtä kuvitteellinen ”Ruotsi-Suomen” käsite. Sittemmin 1990-luvulta alkaen valtavirtaan nousi näkemys, jossa Suomi oli keskiajalla yksinkertaisesti Ruotsin valtakunnan itäinen osa. Suomi alkoi esiintyä omana kokonaisuutena 1500-luvulla, kun syntyi tarve kirjoittaa Ruotsin kuningaskunnan kunniakasta historiaa ja oikeuttaa käynnissä olevia valloitussotia menneisyydellä.

Entä miltä 1580-luvun Suomi näyttäytyy Martin Crusiuksen päiväkirjassa? On mahdoton tietää, kuinka tarkkaan Crusius toisti Turun kirkkoherran sanoja ja missä määrin merkintä kuvastaa hänen omia ennakkokäsityksiään, mutta asian ydin on: Suomi oli alueellinen yksikkö, jota ei sen tarkemmin määritelty, mutta joka kuului Ruotsin kuninkaan valtakuntaan. Poliittisena toimijana eli hallitsijana oli ja sotaa kävi Ruotsin kuningas.

Tällaisessa Suomen määrittelyssä näkyy 1500-luvun poliittisen kehityksen kaikuja. Kustaa Vaasa perusti uudelleen Suomen herttuan arvonimen pojalleen Juhanalle 1556, ja kuninkaaksi noustuaan Juhana otti Suomen suuriruhtinaan arvon osaksi titteliään. Näin myös Thomas Laurentiin suosituskirjeessä, jossa Juhana on ”Jumalan armosta ruotsalaisten, götalaisten, vendien jne kuningas, Suomen, Karjalan, Worzhovian ja Inkerinmaan suuriruhtinas ja ruteenien ja Viron liivinmaalaisten jne. herttua.” Thomasin elinaikana Suomi oli siis luontevaa nähdä omana alueenaan.

Samalla on syytä korostaa päiväkirjan kirjoittajan eli saksalaisen humanistioppineen Martin Crusiuksen näkökulmaa: tällainen Suomen kuvaus ja asema oli hänen maailmankuvassaan täysin ymmärrettävä. Esimoderni Eurooppa oli täynnä alueita, joiden poliittinen status ja rajat vaihtelivat yhteään, mutta jotka silti hahmoteetiin jotenkin omina kokonaisuuksinaan, joilla oli historia ja joiden asukkailla identiteetti. Herttuakuntia perustettiin ja lakkautettiin, linnoja, läänityksiä ja kaupunkeja myytiin ja pantattiin, mutta aikalaiset puhuivat silti esimerkiksi Toscanasta, Burgundista, Sleesiasta, Pommerista, Svaabiasta, Saksista, Poitousta ja Savoysta – jotka toki eri vuosisatoina tarkoittivat eri asioita.

Monet näistä alueista olivat ajoittain vahvoja poliittisia yksiköitä ja monesta olisi voinut tulla itsenäinen valtio paljon todennäköisemmin kuin harvaan asutusta Suomesta Ruotsin ja Venäjän rajalla. Puhumattakaan siitä, että rajat voisivat näyttää täysin toisenlaisilta kuin nykyisin. Vuosisatojen mittaan historia nyt vain kompuroi sellaiseen asentoon, jossa Skåne on ruotsalainen eikä tanskalainen, Kaliningrad venäläinen eikä saksalainen ja Calais ranskalainen eikä englantilainen.

Vaikka minäkin opettelin aikoinaan kirjoittamaan ”keskiaikainen Turun hiippakunta” keskiajan Suomen sijasta, olen tästä ihastuttavan sotkuisesta alueiden Euroopan näkökulmasta nykyään valmis hieman rennompaan kielenkäyttöön. Kun pidämme mielessä, että väestön, etnisyyksien, kielien, kulttuurin ja identiteettien historia ei esimodernina aikana noudattanut valtakuntien ja rajojen historiaa, uskallamme puhua keskiajan ja uuden ajan alun Suomesta ja suomalaisista – ja kysyä kiinnostuneena, mitä näillä termeillä kulloinkin tarkoitettiin.

Reima Välimäki on keskiajan historian dosentti ja Suomen historian tutkijatohtori.

Kirjallisuutta:

Tekstissä esiintyvät lainaukset Martin Crusiuksen latinasta on kääntänyt Veli-Matti Rissanen. Käännös ja editio ovat ilmestyneet osana artikkelia:

Reima Välimäki, ‘”Thomas Laurentii ex metropoli Finlandiae Abo” – Martin Crusiuksen päiväkirjamerkinnät Turun kirkkoherran vierailusta Tübingenissä 1585–1586’, Historiallinen Aikakauskirja 117:3 (2019): 144–163.

Suomen ja suomalaisten asemasta keskiajan ja uuden ajan alun Ruotsin valtakunnassa:

Marko Lamberg, ‘Perceptions of Finns and Ethnic Boundaries in Sweden during the Middle Ages and the Early Modern Era’, NORDEUROPAforum. Zeitschrift Für Politik, Wirtschaft Un Kultur 14:1 (2004): 3–23.

Muinaisen itsenäisyyden ajatuksesta suomalaisessa historiografiassa:

Reima Välimäki ja Anna Ristilä, ‘Muinainen itsenäisyys suomalaisessa historiantutkimuksessa ja historiakulttuurissa 1920– 2020‘, Historiallinen Aikakauskirja 119:4 (2021), 406–418