Ajatus puutiaisesta (tuttavallisemmin punkista) Suomen vaarallisimpana eläimenä alkoi yleistyä 2000-luvun alussa. Taustalla vaikutti paitsi puutiaisten lisääntyminen, myös lisääntynyt tietoisuus puutiaisista haitallisten taudinaiheuttajien levittäjinä. Suomessa merkittävimmät puutiaisvälitteiset taudit ovat Borrelia-bakteerin aiheuttama borrelioosi (Lymen tauti) ja virusperäinen puutiaisaivotulehdus (tick-borne encephalitis, TBE), joka aiemmin tunnettiin Kumlingen tautina.

Sekä borrelioosi että TBE johtuvat taudinaiheuttajista, jotka ovat olleet olemassa kauan, mutta jotka on tunnettu vasta lyhyen aikaa. Amerikkalaiset tutkijat tunnistivat Lymen borrelioosin erilliseksi taudiksi 1970-luvun puolivälissä, mutta Suomessa borrelioosiin ja sen lisääntymiseen havahduttiin laajemmin vasta 1990-luvulla. Sen seurauksena pelko puutiaisia kohtaan alkoi kasvaa. Sanomalehdet olivat kuitenkin alkaneet välittää yleisölle tietoa puutiaisista ihmisiin tarttuvien tautien välittäjinä jo 1950-luvulla, kun Kumlingen tauti nousi otsikoihin.

Hufvudstadsbladetissa uutisoitiin vuonna 1950, kuinka Ahvenanmaahan kuuluvalla Kumlingen saarella 11 ihmistä oli sairastunut mystiseen tautiin, joka näytti ilmaantuneen kuin tyhjästä. Potilaat kärsivät kuumeesta, päänsärystä, oksentelusta ja niskajäykkyydestä. Todellisuudessa kaksi ensimmäistä sairastapausta oli havaittu jo 1942 ja vuoteen 1950 mennessä kaikkiaan 39 saarelaista oli sairastanut taudin. Koska sairauden syytä ei tunnettu, se nimettiin esiintymisalueensa mukaan Kumlingen taudiksi. Tauti vaikutti aluksi epidemialta ja oirekuvan perusteella esimerkiksi Ahvenanmaan piirilääkäri epäili tautia jonkinlaiseksi polion eli lapsihalvauksen muunnokseksi tai alalajiksi.

Virologi Nils Oker-Blom (1919–1995) kiinnostui Kumlingen taudista, sillä hän epäili sen olevan virusperäinen aivotulehdus, jota levittivät puutiaiset. Ensimmäinen lääketieteellinen kuvaus taudista oli Itävallasta vuodelta 1931, mutta samankaltaista keskushermostoinfektiota oli 1930-luvun alussa havaittu esiintyvän myös Neuvostoliiton alueella Kaukoidässä. Neuvostoliittolainen tutkimusretkikunta löysi sieltä vuonna 1937 aiemmin tuntemattoman viruksen ja päätteli sen leviävän puutiaisen pureman välityksellä. Tästä syystä virusta ja sen aiheuttamaa tautia kutsuttiin aluksi nimellä “Russian spring-summer encephalitis” (RSSE, luokitellaan nykyään TBE-viruksen Kaukoidän alatyypiksi).

Oker-Blom aloitti tutkimusryhmineen Kumlingen taudin tutkimukset vuonna 1954 tekemällä Kumlingeen useita lääketieteellisbiologisia tutkimusretkiä verinäytteiden ja puutiaisten keräämiseksi. Vuonna 1956 saadut ensimmäiset tutkimustulokset vahvistivat taudin kuuluvan naapurimaissa esiintyvien puutiaisvälitteisten aivotulehdusten ryhmään. Oker-Blom piti jo tuolloin puutiaisen ”konnanroolia” varmana, vaikka tutkimusryhmä onnistui eristämään itse viruksen (Kumlinge A52) puutiaisesta vasta vuonna 1959.

Vuonna 1958 sanomalehdet alkoivat ensimmäistä kertaa varoitella suomalaisia puutiaisista, joiden puremasta saattoi saada virustaudin, jota kuvailtiin polion kaltaiseksi. Polio oli suurelle yleisölle tuttu, sillä sen aiheuttamia epidemioita esiintyi Suomessa vielä 1950-luvulla. Sen sijaan tieto Kumlingen taudista ja puutiaisista sen välittäjinä oli uutta, koska yleinen käsitys tuohon asti oli ollut, että puutiaiset olivat kiusankappaleita, mutta ihmisille vaarattomia. Lehmiin niiden tiedettiin kyllä levittävän naudan punatautia, joka nykyään tunnetaan babesioosina.

Sanomalehtien perusteella uusi tieto ei vielä 1950- tai 1960-luvulla näyttänyt aiheuttavan yleisössä kovin suurta huolestumista. Yhtäältä se johtui siitä, että Oker-Blom tutkimusryhmineen oli selvittänyt TBE-viruksen kiertävän pääasiassa eläinkunnassa eikä tarttuvan ihmisestä toiseen, jolloin se levisi hitaasti. Virusta kantavia puutiaisia esiintyi tuolloin pääasiassa Ahvenanmaan ja Turun saaristossa sekä itärajalla, joten suurin osa suomalaisista näytti olevan turvassa. Toisaalta Kumlingen tautia koskeva uutisointi oli myös melko vähäistä ja tietolähteinä toimivat pääasiassa tutkijat, jotka olivat haluttomia pitämään taudista suurta ääntä nimenomaan välttääkseen yleistä paniikkia.

1950-luvun terveyspoliittisen ajattelun mukaisesti tutkijat arvioivat taudin vaarallisuutta suhteessa sen aiheuttamaan kuolleisuuteen populaation tasolla, eivät suhteessa taudin aiheuttamaan yksilölliseen kärsimykseen – mikä nykyään vaikuttaa yleisen punkkipelon taustalla. Kumlingen tauti esiintyi tavallisesti lievässä muodossa ja vakavissa tapauksissa kuolleisuuden arvioitiin olevan ”vain” 1–2 % eli samaa luokkaa polion kanssa – mikä heijasti myös aikaa, jolloin polion tai tuberkuloosin kaltaiset yleisvaaralliset tartuntataudit olivat nykypäivää tavallisempi osa elämää, vaikka kuolleisuus niihin oli jo tuolloin alkanut laskea.

1960-luvulta lähtien sanomalehdissä alkoi esiintyä mainintoja siitä, että Kumlingen taudin lisäksi puutiaisen puremasta saattoi toisinaan seurata laajeneva rengasmainen ihotulehdus. Eurooppalaiset ihotautilääkärit olivat tunteneet oireen jo 1900-luvun alusta lähtien nimellä erythema chronicum migrans. Amerikkalaistutkijat yhdistivät sen vasta 1970-luvun puolivälissä Lymen borrelioosin oirekirjoon, ja nykyään myös suomalaiset tietävät vaeltavan punotuksen olevan borrelioositartunnan ensimmäisiä merkkejä.

FT Suvi Rytty on terveyshistorian tutkija, joka on tarkastellut puutiaisvälitteisistä taudeista käytyä julkista keskustelua 1950-luvulta 2000-luvun alkuun Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimushankkeessa “Ihmiset, punkit ja ympäristönmuutos / Humans and Ticks in the Anthropocene” (HUTI)

Lähteitä:

Kansalliskirjaston digitoidut sanomalehtiaineistot 1950–2010

Aronowitz, Robert A. “Lyme Disease: The Social Construction of a New Disease and Its Social Consequences.” The Milbank Quarterly 69, no. 1 (1991): 79–112.

Brummer-Korvenkontio, Markus. Virusten ja prionien luonnonhistoriaa: Myyräkuumeesta SARS:iin, Ebolasta AIDS:iin ja arboviruksista lintuinfluenssaan. Helsinki: Helsinki University Press, 2007.

Oker-Blom, Nils. “Kumlinge Disease: A Meningo-Encephalitis Occurring in the Aaland Islands.” Annales Medicinae Experimentalis et Biologiae Fenniae 34 (1956): 309–318.

Zlobin, Vladimir I., Vanda V. Pogodina and Olaf Kahl. “A brief history of the discovery of tick-borne encephalitis virus in the late 1930s (based on reminiscences of members of the expeditions, their colleagues, and relatives). Ticks and Tick-borne Diseases 8, no. 6 (2017): 813–820. http://dx.doi.org/10.1016/j.ttbdis.2017.05.001.