Hämeenlinnassa toimi 1930-luvulla kolme suomenkielistä oppikoulua: Hämeenlinnan Lyseo, Hämeenlinnan Yhteiskoulu sekä Hämeenlinnan Tyttölyseo. Yhteiskoulun opiskelijat koostuivat lähes yksinomaan tytöistä, sillä valtaosa kaupungin pojista kävi vain heille tarkoitettua lyseota. Eräs lyseon opiskelijoista oli päivittäisiä puuhiaan, haaveitaan, ajatuksiaan ja tulevaisuudensuunnitelmiaan päiväkirjaansa säännöllisesti kirjoittanut Eero Nallinmaa (1917–1998), joka piti 1931–1937. Päiväkirjasta selviää, että murrosikäistä poikaa kiinnostivat tytöt, ilmeisesti lähinnä yhteiskoulun tytöt sekä muutamat kotikadun varrella asuvat saman kadun varrella eli Idänpään Torpantiellä asuvat naapurin tytöt, joiden kanssa oli mahdollista pitää hauskaa myös ilman ”rakastumista”. Hauskanpitoa edusti esimerkiksi tyttöjen järjestämät juhlat eräänä kesäisenä sunnuntai-iltana vuonna 1931. Juhlat pidettiin naapurin autotallissa, jossa Eeron ja Lyseon muiden poikien perustama Orkesteri Humbug soitti parin tunnin ajan. Juhlan ohjelmaan kuului myös yleistä naurua herättäneet humoreskit sekä tanssiminen valssien ja foxtrottien tahdittama.

 
Nuoret kuljeksivat vapaa-aikoina usein myös Reskalla, eli Hallituskadulla (Regeringsgatan), tavatakseen sekä toisen että saman sukupuolen edustajia. Tapa oli vanha, sillä jo eräässä 1800-luvun lopun laulun sanoissa sanotaan, että ”Residenssill´ kävellä on koulupoikain muoti, se on torin varrella ja vieress´ lihapuoti”. Hämeenlinnan lyseon pojat järjestivät seuranhaku mielessään myös niin kutsuttuja Poikainhuveja, joihin he kutsuivat myös tyttöjä mukaan. Näissä juhlissa esitettiin näytelmiä ja musiikkia, sekä vietettiin hauskaa yhdessä. Seuranhaun lisäksi poikainhuveissa keskusteltiin ja harjoiteltiin väittelyä ystävällisissä tunnelmissa, minkä vuoksi illat saattoivat jatkua myöhäiseen iltaan. Osa osallistujista olisi ilmeisesti halunnut juhlien jatkuvan vielä kauemman, sillä Eero kirjoitti vuoden 1934 marraskuussa harmistuneena päiväkirjaansa, että ”Useat yhteiskoululaiset lähtivät pois jo ennen ohjelman loppua noudattaakseen koulunsa tyhmän tyhmää lakia, jonka mukaan on juhlista lähdettävä klo 23.”

Lyseon pojat, varsinkin Eeron luokkatoverit ja ne, jotka soittivat kouluorkesterissa, kävelivät mielellään yhdessä ystäviensä kanssa keskustellen ja väitellen. Koulun oppiaineisiin kuului filosofia, joka kannusti monia heistä väittelyihin kaikessa ystävyydessä. Tapaamispaikkana toimi toisinaan myös ”Vainiks” eli leipurimestari Kalle Vainikaisen kahvila, jossa saattoi nauttia kahvit ja pullat myös laskuun.

Talvisaikaan tytöt ja pojat kävivät iltaisin luistelemassa kaupungin luistinradalla, siten, että tyttö piti kiinni lyhyen remminpätkän toisesta ja poika sen toisesta päästä. Jos radalla oli soittoa, tanssittiin lopuksi sen tahdissa, ja pojat hakivat tanssiin useitakin tuttuja tyttöjä. Toisinaan radalla oli myös tanssia musiikin tahdissa tai rusettiluistelua, jossa pojat saivat sinisen ja tytöt punaisen rusetin. Molemmissa oli numero, ja tarkoitus oli, että saman numeron saaneet luistelisivat yhdessä. Radalta tai reskalta pois lähdettäessä pojat pyrkivät ja yleensä myös pääsivät saattamaan kotiin asti jonkun mieleisensä tytön, jonka kanssa saattoi vähitellen syntyä pitempi- tai lyhyempiaikainen seurustelusuhde. Oppikoululaisten kesken oli tavallista, että seurustelevatkin parit teitittelivät toisiaan, mistä Eero ei lainkaan pitänyt. Seurustelun syvetessä alettiin kuitenkin sinutella ja suudellakin, mutta sen pitemmälle ei menty. Sitä vahtivat toisinaan myös tyttöjen vanhemmat, jotka saattoivat ”rähistä” tyttärilleen liian myöhäisestä ulkona olosta tai jopa määrätä tyttärensä viikoksi kotiarestiin. Myös Eeron isä rähisi ainakin kerran pojalleen myöhäisestä ulkona olosta, ja lopulta vanhemmat määräsivät, että hän saisi mennä iltaisin ulos vain soitolle, ja kotiin oli tultava viimeistään klo 22.30. Eero kommentoi asiaa päiväkirjassaan: ”Vaikea tapaus.”

Eero Nallinmaan suuri haave oli tulla säveltäjäksi, ja hän sävelsi jo kouluaikanaan useita erilaisia kappaleita, joita hän toisinaan nimesi uudelleen ja omisti tyttöystävilleen. Kappaleet edustivat aina klassista musiikkia. Eero toivoi, että hänen tapailemansa tytöt olisivat musikaalisia ja osaisivat käydä syvällisiä keskusteluja vakavista aiheista. Musikaalisuuden suhteen hän toivoi, että tuleva kumppani osaisi säestää Eeron viulunsoittoa pianolla. Päiväkirjaansa hän Eero kuvaili naisihannettaan seuraavasti: ”Useat miehet ihailevat naisia, jotka ovat tyhmiä ja kauniita. Minä en kuulu heihin. Kaunis saa nainen olla, aina parempi vain, mutta tyhmä – sellaista elämänkumppania en halua. Naisen tulee olla jotensakin tasavertainen miehensä kanssa, mutta myöskin tiedoissa ja taidoissa. – Miehen ja naisen tulee kulkea rinnakkain, käsikädessä, yhdessä taistella ja voittaa tai hävitä.”

Hämeenlinna oli myös kulttuurikaupunki, jonka elämään kuuluivat esimerkiksi elokuvissa käynti ja musiikki. ja nuoret kävivät silloin tällöin elokuvissa Hämeen Kinossa joko yhdessä tai itsekseen katsomassa jonkin kiinnostavan, usein ilmeisesti aika laadukkaana pidetyn filmin. Lyseon kouluorkesteri konsertoi sekä Hämeenlinnassa että ympäristöpitäjissä ja jopa Tampereella ja Kouluorkesterin jäsenet saivat soittaa ja harjoitella koululla ilmaiseksi niin kauan kuin tekivät sitä säännöllisesti, ja melko usein orkesteria tai sen yksittäisiä jäseniä pyydettiin soittamaan myös erilaisten yhdistysten tilaisuuksissa ja juhlissa. Tilaisuuksista maksettiin soittajille usein myös palkkioita, jotka tulivat hyvään tarpeeseen varattomien kotien pojille kuten Eerolle, joka ilmeisesti kävi koulua vapaaoppilaspaikalla eli oli sisariensa tapaan vapautettu lukukausimaksuista.

Toisinaan myös politiikka sekoittui vapaa-ajan viettoon ja tämä sai Eeron kieltäytymään soittokutsusta. Hänet oli nimittäin pyydetty IKL:n kerhoiltaan 24.1.1935 säestämään yhteislaulua pianolla tai viululla, mutta harkittuaan asiaa hän jätti menemättä tilaisuuteen. Eero arveli, etteivät hänen sosialidemokraattiset vanhempansa pitäisi ajatuksesta ja koska hän itsekin piti Isänmaallista Kansanliikettä liikettä epäisänmaallisena joukkona. Päiväkirjaansa hän kirjoitti kieltäytymisestä: ”Isänmaallisuus ei saa olla veljesvihaa. Se ei saa olla kansan repimistä kahtia, vaan sen täytyy perustua rakkauteen. Meidän täytyisi kyetä näkemään jokaisessa vain ihminen ja lähimmäinen, eikä aina vain jonkun puoluesuunnan edustaja tai toisen maan kansalainen. Se, että pitää vierasmaalaistakin ihmisenä, ei ole epäisänmaallista eikä sodi kansallisuusaatettakaan vastaan.”

Nuorison kesäisiin harrastuksiin kuului kultuuririentojen lisäksi myös uiminen Aulangonjärven uimarannalla, juhannuksenvietto sekä retkeily. Lisäksi Eero teki yksin silloin tällöin pitkiä polkupyöräretkiä aina Tampereelle saakka. Kesä tarjosi myös mahdollisuuksia erinäisiin kesätöihin. Ensimmäisen kerran Eero kävi kesätöissä 14-vuotiaan, jolloin hän auttoi kivityömiesisäänsä kotinsa lähellä olevalla kivilouhoksella. Vuonna 1933 hän opetti Turun saaristossa olevalla huvilalla hammaslääkärin kolmea lasta ja seuraavana talvena ja kesänä varatuomarin kahta poikaa. Varakkaissa ja sivistyneissä piireissä oli nimittäin vielä 1930-luvulla tavallista palkata joku vähävarainen ja lahjakas oppikoululainen opettamaan loma-aikoina itseään nuorempia oppilaita, joiden koulunkäynti ei syystä tai toisesta sujunut vanhempia tyydyttävällä tavalla.

Kesäksi 1934 Eero Nallinmaa pääsi postinkantajaksi Hämeenlinnan postiin. Postia jaettiin myös lauantaisin, joka oli normaali työpäivä koko yhteiskunnassa. Hämeenlinnalaiset pitivät postinkantajastaan, odottivat häntä, tarjosivat hänen tultuaan simaa ja pullaa tai kahvia ja juttelivat kiireettöminä hänen kanssaan. Työhön kuului myös päivystyksiä, ilmeisesti iltajunalla saapuvan postin odottelua, ja tilaajille saapuneiden lehtien lajittelua. Päivystysiltoina työpäivä saattoi päättyä vasta klo 23. Mieluisa, joskin sitova kesätyö päättyi vasta heinäkuussa 1935, jolloin oli jo päätetty, että Eero muuttaa syksyllä Tampereelle vanhimman sisarensa Elman luo. Elma oli saanut sieltä kansakoulunopettajan viran, ja halusi jatkaa Tampereella koulunkäyntiään tavoitteenaan ylioppilastutkinto.

Terhi Nallinmaa-Luoto

Kirjoittaja on oppiaineen tohtorikoulutettava.

Kirjallisuutta:

Hämeenlinnan normaalilyseo ja lyseo 1873-1948. Toimittanut Eino Suolahti. Hämeenlinna 1950. Oy Hämeen Sanomain Kirjapaino.

Ilkka Teerijoki: Hämeenlinnan historia. Ensimmäisestä maailmansodasta 2000-luvulle. Hämeenlinnan kaupunki 2014.