Koronapandemia ja Venäjän hyökkäys Ukrainaan kuihduttivat venäläisten turistivirrat itärajan yli Suomeen, mikä on ajanut Kaakkois-Suomen rajakuntia talousvaikeuksiin. Erityisen vaikeaksi tilanne on päässyt Vaalimaan rajanylitysliikenteestä eläneellä Virolahdella ja venäläisturisteja houkutelleella Imatralla. Toukokuussa Yle uutisoi, että Virolahti joutuu valtion arviointimenettelyyn. Imatra puolestaan kärsii myös korkeasta työttömyydestä, sillä monilla paikkakunnan perinteisillä teollisuusyrityksillä menee heikosti.

Kaakkois-Suomen kuntien nyt kärsimät ongelmat eivät ole uusia. Päinvastoin ne ovat suorastaan hämmästyttävän samankaltaisia niihin vaikeuksiin nähden, joiden kanssa Karjalankannaksen etelä- ja kaakkoisosien kunnat, eli silloiset Kaakkois-Suomen kunnat, painivat Suomen itsenäistymisen jälkeen 1920- ja 1930-luvuilla. Vielä 1900-luvun alussa Viipurin läänin rannikkoseutu eli niin sanottu Merikarjala oli Suomen mittapuulla vaurasta seutua. Pietarin yläluokka vietti kesiään Kannaksen rannikolla huviloillaan ja toivat huomattavasti tuloja Suomeen. Kesävieraiden määrä Terijoella, Uudellakirkolla ja Kuolemajärvellä nousi parhaimmillaan 60 000:een. Pietari oli myös tärkeä vientikohde. Kasvava kaupunki nieli lähes loputtomasti soraa, kiviä ja halkoja, joita merikarjalaiset rahtasivat sinne rannikkoaluksillaan. Pelkästään suurimmassa purjehduspitäjässä Koivistolla oli vuonna 1916 peräti 250 rannikkoalusta. Talvisesta itäisen Suomenlahden kalansaalista noin 90 % vietiin Pietariin.

Kaikelta tältä hävisi pohja vuosina 1917–1918, kun Venäjällä tuli vallankumous, Suomi itsenäistyi ja maiden välinen raja sulkeutui. Kannaksen huvilaseudulta hävisivät kymmenet tuhannet kesäasukkaat, rannikkolaivurit eivät päässeet enää Pietariin, eikä talven koko kalansaaliille yksinkertaisesti riittänyt kysyntää Suomessa. Monelle talolle, jossa elanto oli saatu etupäässä purjehduksesta ja kalastuksesta, eikä viljelysmaata ollut kuin nimeksi, tämä oli taloudellinen katastrofi. Kyseessä oli siis pohjimmiltaan sama ongelma kuin nykypäivän Kaakkois-Suomessa, eli rajan sulkeutumisesta ja sen ylittäneiden taloudellisten yhteyksien katkeamisesta johtunut elinkeinojen kriisi.

Myös ihmisten reaktiot muistuttavat toisiaan. Kannaksella nosti itsenäistymisen jälkeen päätään tietynlainen kotiseutuylpeys, jonka avulla yritettiin luoda toivoa tulevaan. Samoin Imatralla närkästyttiin Ylen Imatraa koskevasta uutisoinnista, jota pidettiin liian negatiivisena. Lisäksi suhtautumisessa menneeseen ja turismiin liittyvässä työssä on ollut yhtäläisyyksiä. Imatralainen yrittäjä kertoi Ylen haastattelussa, että hänen mielestään Imatralla ehdittiin tottua ”helppoon leipään” ja kaupunkiin kertyneen ”pullamössöä porukkaa”. Samanlaisia ajatuksia esitettiin huvila-asutukseen liittyen jo ennen Suomen itsenäistymistä. Kaikki eivät pitäneet kesäasukkaiden palvelemisella ansaitsemista kunnon työntekona. Erityisesti kesäasukkaita kyydinneitä hevosajureita pidettiin laiskanpuoleisina ja helppoon rahaan mieltyneinä, joita kiinnosti enemmän rautatieaseman edessä odottelu ja muiden ajurien kanssa rupattelu kuin oikea työ, joksi usein nimettiin maanviljely.

Ilmiöiden yhteydet jatkuvat myös ratkaisupuolelle. Suomen valtio ja maamiesseurat tarjosivat 1920- ja 30-luvuilla aikansa talousongelmien patenttiratkaisua eli maanviljelyn kehittämistä, vaikka edellytykset laajamittaiselle viljelykselle olivat monin paikoin heikot Merikarjalan rannikolla viljelysmaan vähyyden ja huonon laadun vuoksi. Lisäksi maanviljelyyn liittyvä osaaminen ei ollut rannikkoväestöllä aina kovin hyvällä tasolla, koska merenkulku ja kalastus olivat olleet tärkeämpiä tulonlähteitä. Moni rannikon asukas epäili maanviljelyn mahdollisuuksia elättää seutua ja olisi toivonut ennemmin tukea merenkulun ja kalastuksen ongelmakohtien ratkaisemiseen. Vaikuttaa siltä, että panostukset maanviljelyyn alkoivat kantaa hedelmää vasta 1930-luvun loppupuolella ja silloinkin vain siellä, missä viljelyllä todella oli edellytyksiä.

Lähestymistapa alueellisiin ongelmiin ei ole sadassa vuodessa juuri muuttunut. Hallituksen työryhmä sai helmikuussa 2025 valmiiksi esityksen itäisen Suomen tukemiseksi. Sen tavoitteena on edistää taloudellista kasvua, investointeja ja työvoiman saamista. Siis aikamme yleislääkettä, jota voisi ehdottaa mille tahansa talousvaikeuksista kärsivälle alueelle. Maakuntaliitot ehtivät jo moittia sitä konkretian puutteesta. Toivoa sopii, että konkretiaa vielä löytyy ja paikalliset olosuhteet osataan ottaa huomioon. Muutoin Kaakkois-Suomen taloudellisten olojen korjaaminen voi olla pitkä ja vaikea prosessi.

Sakari Salokannel

Kirjoittaja on Suomen historian väitöskirjatutkija, joka tutkii Merikarjalan rannikkoa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa.

Lähteet ja kirjallisuus

Kansallisarkisto: Maataloudellisen rajaseututoiminnan arkisto HE. Suomenlahtea ja itärajaa koskevat asiakirjat (1920–1941)

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot -verkkopalvelu:
–Karjala, Rannan Sanomat, Suomen kalastuslehti, Työ, Viipurin Sanomat

Lähteenmäki, Maria. Maailmojen rajalla. Kannaksen rajamaa ja poliittiset murtumat 1911–1914. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2009.