1970-lukua ei ole helppo määritellä. Ajanjakso näyttäytyy erilaisena, jos sitä hahmottaa murrosten tai jatkuvuuksien kautta. Murroksista ilmeisin on öljykriisi, joka vuosien 1973–1974 taitteessa päätti uskon jatkuvaan kasvuun ja luonnonvarojen ehtymättömyyteen. Vuosikymmenen voi myös jäsentää ”pitkänä” 1970-lukuna. Alkupisteinä ovat silloin esimerkiksi Tšekkoslovakian tapahtumat sekä Pohjois-Vietnamin ja Vietkongin tet-hyökkäys amerikkalaisia vastaan vuonna 1968, päätepisteinä Ronald Reaganin valinta Yhdysvaltain presidentiksi sekä Lech Wałęsan johtaman solidaarisuus-ammattiliikkeen perustaminen Puolassa vuonna 1980.

Ominta vuosikymmenelle oli eittämättä mustavalkoinen kaksijakoisuus. Politisoituneessa ilmapiirissä useimmat päätyivät ottamaan kantaa, ellei julkisesti niin ainakin omassa mielessään. Hyvät ja pahat oli helppo erottaa toisistaan. Ulkopolitiikassa Suomi kumarsi itään, kauppasuhteissa länteen, kun taas laajenevan massaturismin ensiaallot suuntasivat etelään.

Vuosikymmen ei tuottanut yhtä sukupolvikokemusta, vaan monia. Suuret ikäluokat kasvoivat tuolloin aikuisikään, mutta oma sukupolveni eli vasta lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Öljykriisiä seuranneesta lamasta huolimatta elintaso ja ostovoima kasvoivat, mikä toi arkeen aivan uudenlaisia kulutusmahdollisuuksia. Hyvinvointivaltion rakentaminenkin eteni vauhdilla. Yhteiskunta tuntui sitä paitsi tarjoavan jäsenilleen entistä tasa-arvoisemmat lähtökohdat. Uutta olivat aborttilaki, laki lasten päivähoidosta, puolisoiden erillisverotus, peruskoulu-uudistus, äitiysloman pidentäminen ja isyysloma, vain muutaman lainsäädännöllisen edistysaskeleen mainitakseni.

Monille 1970-luvulle eläneille muistot ja kokemukset kiinnittyvät aikakauden kirkkaaseen värimaailmaan, jota sittemmin alettiin pitää värien kakofoniana, nykyisin ehkä jo enemmän trendikkään retrona. Suosittuja olivat oranssi, ruskea, sinapinkeltainen, metsänvihreä ja avokadonvihreä. Kukapa ei muistaisi räikeänoransseja muoviastioita, tummanruskeita froteevaatteita tai myrkynvihreitä seiniä. Poliittista väriä tunnustivat vappumarssien punalippumetsät ja taistolaistyttöjen kukkahuivit.

Ennen kaikkea 1970-luvun väri oli kirkuvan harmaa, kuten Pauli Kettunen on osuvasti sanonut. Moderniin Suomeen nousi harmaita betonilähiöitä, mustavalkoisesta televisiosta seurattiin Kojakin ja Kivikasvojen lisäksi harmaapukuisia miehiä, jotka astelivat kameroiden eteen kertomaan jälleen uuden hallituksen muodostamisesta.

Öljykriisin aikana otetut mustavalkoiset valokuvat ovat nousseet vuosikymmenen ikonisiksi muistijäljiksi. Kuvat ovat eri maissa erilaisia. Yhdysvalloissa tapahtumiin liitetään otoksia, jotka esittävät pitkiä autojonoja bensa-asemilla tai ”polttoaine loppu” -kylttejä. Nämä visuaaliset viestit viittaavat markkinoiden ja poliitikkojen epäonnistumiseen, josta kuluttajat joutuivat kärsimään. Saksassa, Hollannissa ja esimerkiksi Tanskassa kuvissa näkyy tyypillisesti sunnuntaisia autioita moottoriteitä. Ne kertovat valtioiden asettamista autoilukielloista ja muista energian säästämiseksi asetetuista määräyksistä. Suomesta kenties parhaiten muistetaan lehtikuvat kaupunkien puolipimeistä joulukaduista.

1970-luku sisälsi eri suuntiin vetäviä kehityskulkuja ja suoranaisia ristiriitoja. Se ei siksi ollut yhden totuuden eikä yhden värin vuosikymmen, kuten puolen vuosisadan perspektiivistä on nyt helpompi nähdä.

Mika Kallioinen

Kirjoittaja on Suomen historian yliopistonlehtori

Lähteet:

Bösch, Frank ja Rüdiger Graf, “Reacting to Anticipations: Energy Crisis and Energy Policy in the 1970s. An Introduction.” Historical Social Research 39 (4) 2014, 7–22.

Kettunen, Pauli, ’Kirkuvan harmaa vuosikymmen’. https://www.tyovaenperinne.fi/tyovaentutkimus/tt2006/a_kirkuvan.htm. Helsinki 2006 (Luettu 9.9.2025).

Sarantola-Weiss, Minna, Reilusti ruskeaa. 1970-luvun arkea. WSOY, Helsinki 2009.