Kansallisarkiston pääjohtaja Päivi Happonen, ylitarkastaja Tomi Ahoranta ja johtaja Mikko Eräkaski sekä joukko paikalle kutsuttuja pääasiassa turkulaisia tutkijoita kokoontui keskustelemaan digitaalisen toimittamisen mallin laajenemisesta Turkuun ja jonkin verran myös yleisemmin digitoimisen vaikutuksista historiantutkimukseen 3.12.2025 Kansallisarkiston Turun toimipisteessä. Sari Aalto summasi keskustelun kulkua heti seuraavana päivänä Agricolan tietosanomiin ja Kansallisarkisto kirjoitti oman tiedotteensa 9.12. Tämän lisäksi Kansallisarkisto lähetti tilaisuuteen osallistuneille sähköpostiin yksityiskohtaisemman viestin, jossa oli vastattu tilaisuudessa nousseisiin kysymyksiin.

Tämän blogikirjoituksen tarkoituksena on nostaa käydystä keskustelusta kaksi sellaista asiaa, jotka näin muutaman viikon pohdinnan jälkeen tuntuvat keskeisimmältä. Toinen niistä on periaatteellinen kysymys siitä, pitääkö fyysisiä arkistoja päästä käyttämään ja toinen liittyy siihen, kuinka avoimesti keskustelua tästä yhdestä Kansallisarkiston historian suurimmista muutoksista käydään.

Aloitan jälkimmäisestä. Kansallisarkisto kutsui tiedotteessaan keskustelua avoimeksi keskustelutilaisuudeksi tutkijayhteisön kanssa. Tällaiseksi tilaisuus todella muodostui, mutta vasta muutaman vaiheen kautta. Tieto tulevassa olevasta keskustelutilaisuudesta kerrottiin ensin avoimesti Historian tutkimuksen päivillä Jyväskylässä, jolloin ilmoitettiin sen päivämäärä. Varsinainen kutsu tuli henkilökohtaisesti sähköpostiin sellaisille henkilöille, jotka olivat julkisesti kritisoineet digitaalisen toimittamisen konseptia. Kutsuttujen määrän rajaamista perusteltiin tilojen kapasiteetilla. Jos kutsua halusi välittää eteenpäin, pyydettiin toimimaan Kansallisarkiston tiedotuksen kautta. Saimme pyytämällä luvan jakaa kutsun yleisesti historian oppiaineiden sähköpostilistoille, joten lopulta kutsu todella saavutti laajasti turkulaisia historian oppiaineisiin affilioituneita, ja keskustelussa oli paikalla ilahduttavan paljon henkilöitä useista eri oppiaineista ja Turun molemmista yliopistoista.

Keskustelutilaisuus oli rakennettu hyvin niin, että suurin osa ajasta todella saatiin käyttää keskustelulle, joka oli rakentavaa ja informatiivista. Halusin silti nostaa esiin tapahtumaketjun, jolla tähän asti päästiin. Kuten tilaisuudessa totesin, Kansallisarkiston toiminnan muutoksissa on kyse suuresta asiasta, josta tulisi käydä nykyistä laajempaa keskustelua. Kansallisarkisto on arkistoalan merkittävin vallankäyttäjä Suomessa ja tutkijat taas sen keskeisimpiä asiakasryhmiä. Siksi olisi tärkeää, ettei Kansallisarkiston historian suurimpiin mullistuksiin kuuluvaa uudistusta ohiteta ilman laajaa, julkista keskustelua.

Keskustelutilaisuuden järjestämistavan voi tulkita kahdella tavalla. Positiivisempi, vaikka hieman hämmästystä aiheuttava, tulkinta on se, että Kansallisarkistossa ei ymmärretty kuinka iso asia digitaaliseen toimittamiseen siirtyminen tutkijoille on, eikä siksi ajateltu, että keskustelutilaisuus kiinnostaisi juuri muita kuin niitä henkilöitä, jotka olivat siitä jo julkisesti puhuneet. Negatiivisempi tulkinta on se, että Kansallisarkisto haluaa kontrolloida tapaa, jolla keskustelua käydään: mahdollisimman pienessä piirissä ja julkisuuden ulkopuolella.

Kyse on julkisesta toimijasta, joka käyttää merkittävintä valtaa Suomen arkistosektorilla. Kansallisarkisto hallinnoi yhteistä kulttuuriperintöämme, mutta sillä ei ole valtaa määritellä sitä, miten aiheen ympärillä keskustellaan. Sen sijaan sen tulee viranomaisena antaa julkisuuteen kaikki tarpeellinen tieto keskustelun pohjaksi. Kansallisarkiston käyttämän vallan seurauksena sillä on myös velvollisuus sietää kovaakin kritiikkiä ja kyseenalaistavaa keskustelua valitsemistaan toimintatavoista. Tällainen keskustelu ei kohdistu henkilökohtaisesti Kansallisarkiston johtoon ja muihin siellä työskenteleviin henkilöihin vaan päätöksiin, joita he valta-asemassaan tekevät.

Kansallisarkiston toiminnassa ei ole mitään sellaisella tavalla sensitiivistä, etteikö keskustelua voida käydä julkisesti. Todella avoimen keskustelutilaisuuden Kansallisarkisto olisi voinut tulla järjestämään yliopistolle, josta löytyy isoja luentosaleja, jolloin myös esimerkiksi opiskelijat olisivat halutessaan voineet tulla mukaan, tai striimaamalla keskustelun.

Toinen nostoni keskustelusta liittyy siihen, miksi koen niin tärkeäksi, että aiheesta keskusteltaisiin laajemmin. Kansallisarkiston strategia johtaisi toteutuessaan siihen, että fyysisten arkistojen käsittely olisi harvinainen poikkeus, joka vaatisi aina erityisluvan. Kuten tilaisuudessa kerrottiin, Kansallisarkisto pyrkii poistamaan yksi kerrallaan syitä, joiden vuoksi ihmisillä on tarve päästä näkemään alkuperäinen asiakirja digitaalisen kopion sijaan. Haluammeko me tällaista maailmaa?

Asiakirjojen suojelun tarve nostettiin keskustelutilaisuudessa yhdeksi ratkaisevaksi tekijäksi sille, miksi digitaalisen kopion käyttäminen olisi välttämätöntä. Se onkin perusteltua sellaisten asiakirjojen kohdalla, joiden käyttö on erityisen vilkasta, jotka ovat erityisen hauraita, huonossa kunnossa tai erityisen arvokkaita. Suurin osa Kansallisarkiston kokoelmista ei kuitenkaan ole tällaisia. Monia arkistoyksiköitä ei tilata tutkijasaliin edes kerran kymmenessä vuodessa. Onko todella niin, että joidenkin arkistojen suojelutarpeen takia on perusteltua rajata kaikkien käyttö lähes olemattomiin?

Digitaalisen toimittamisen mallin alkamisen jälkeen Kansallisarkiston Turun toimipisteeseen pääsee edelleen  paikan päälle kerran kuukaudessa kaikille avoimena tutkijasalipäivänä ja jos saa luvan itsepalveluasiointiin, mahdollisesti viikon kuukaudessa. Tämän voi ajatella pelastavan tutkijan, joka käyttää mieluummin fyysisiä aineistoja. Näin ei kuitenkaan ole, jos haluttu aineisto on jo aikaisemmin digitoitu. Silloin lähtökohtaisena toimittamisen tapana on digitoitu aineisto, eli sähköpostiin tuleva linkki Astia-tietokantaan. Tällaisessa tapauksessa fyysisen aineiston käyttömahdollisuutta tulee erikseen anoa ja siihen tulee olla ”perusteltu tarve”. Mikä tällaiseksi perustelluksi tarpeeksi riittää? Keskustelutilaisuudessa mainittiin sinetti- ja vesileimatutkimuksen kaltaisia erityisiä tutkimusaiheita, mutta useimmilla tutkijoilla tarve liittyisi todennäköisesti fyysisten aineistojen parempaan käytettävyyteen ja hahmotettavuuteen ja kokemukseen siitä, että fyysisen aineiston näkeminen usein antaa informaatiota, jota ei osaa etukäteen edes ajatella, kuten Noora Viljamaan valaisevassa esimerkissä aikaisemmin tässä blogissa. Jos digitaalisen kopion olemassaolo lähtökohtaisesti estää pääsyn alkuperäiseen asiakirjaan, koskee ongelma myös muita arkistoja kuin niitä, jotka ovat digitaalisen toiminnan piirissä.

Epämiellyttävä tulevaisuudenkuva on sellainen, että tavallisen Kansallisarkiston asiakkaan saatavilla on hengetön digitaalinen kopio ja harvat ja valitut erityisen luvan saaneet pääsevät oikeasti kosketuksiin menneisyyden fyysisten todisteiden kanssa. En toista tässä blogisarjassa aiemmin käsiteltyjä syitä, joiden vuoksi digitaalinen kopio ei läheskään aina vastaa tutkijan tarpeisiin. Sen sijaan tuon kirjoituksen lopuksi vielä esiin arkistojen käyttämiseen liittyvät tunteet. Historiantutkijoiden romantisoivaa suhdetta alkuperäislähteisiin on syystäkin kritisoitu. Samaan aikaan on totta, että alkuperäislähteiden tuomalla tunnereaktiolla on merkitystä. Erityisesti vanhimpien arkistorakennusten arkkitehtuurikin on tehty korostamaan tiettyä pyhyyden vaikutelmaa, luomaan käsitystä siitä, että nyt ollaan tärkeiden asioiden äärellä. Tätä voi ajatella myös vallankäytön välineenä. Sulkemalla tietyt aineistot arkistojen juhlallisten seinien sisään, annetaan niille korostuneesti merkitystä, esitetään, että ne ovat tärkeämpiä kuin toiset ja kertovat todellisimman tarinan menneisyydestä. Tästä huolimatta eläisin mieluummin maailmassa, jossa menneisyyden jäänteiden kanssa saa olla kahden, juuri tälle kohtaamiselle luodussa tilassa enkä maailmassa, jossa isoisoisän valtiorikosoikeuden pöytäkirjat pitää kohdata tietokoneen ruudun läpi ja menneisyyden aineellinen läsnäolo on latistettu dataksi, jota pitäisi hyödyntää, mieluiten talouskasvua tukevalla tavalla.

Liisa Vuonokari-Bomström

Kirjoittaja on tutkijatohtori Suomen historian oppiaineessa ja työskentelee Anu Lahtisen johtamassa Koneen säätiön rahoittamassa hankkeessa Tieto vallan alla. Turvallisuus, arkistot ja avoimuus.