Merikarjalan rannikon elämää 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa käsittelevää väitöskirjatutkimusta tehdessäni olen mieltynyt perukirjoihin historiantutkimuksen lähteenä. Ne avaavat mainion ikkunan siihen materiaaliseen todellisuuteen, joka entisinä aikoina on vallinnut. Minua on kiinnostanut perukirjoihin merkityn kalastukseen, merenkulkuun ja maatalouteen liittyneen omaisuuden laatu ja määrä. Tutkimustani varten olen kerännyt noin 600 perukirjaa käsittävän aineiston, johon olen ottanut kaikki Virolahden, Säkkijärven, Koiviston ja Terijoen rannikkokylistä sekä Suomenlahden ulkosaarista vuosilta 1876–1889 ja 1909–1912 säilyneet perukirjat, sekä tietyissä tapauksissa edellä mainittujen vuosien ympäriltä, joissa on ollut kalastukseen, merenkulkuun tai maatalouteen liittyvää omaisuutta. Niiden avulla olen voinut tehdä päätelmiä siitä, miten Merikarjalan rannikolla on yhden talouden sisällä yhdistelty eri elinkeinoja ja miten elinkeinot ovat vaikuttaneet toinen toisiinsa, mikä on yksi tutkimukseni keskeisiä kysymyksiä.

Monista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta perukirjoihin liittyy myös lähdekriittisiä kysymyksiä, joista itseäni on pohdituttanut erityisesti, kuinka hyvin perukirjat kuvaavat kokonaisuutena jonkin tietyn paikan väestöä ja elinkeinoja. Lain mukaan perunkirjoitus oli tehtävä aina, mutta käytännössä lakia ei vielä 1900-alussa noudatettu kunnolla. Erkki Markkasen mukaan vuosina 1910–1911 Suomessa laadittiin perunkirjoitus 60,5 % talollisista, 57,8 % torppareista ja vain 13,4 % itsellisistä. Viipurin läänin maaseudulla perunkirjoitus laadittiin vuonna 1909 vain 35,8 % kaikista kuolinpesistä. 1800-luvun puolella perunkirjoituksia on laadittu vielä jonkin verran vähemmän. On siis selvää, että kokoamani aineiston ulkopuolelle jää huomattava määrä ihmisiä ja siten myös kalanpyydyksiä, laivaosuuksia, karjaa ja muuta omaisuuttaa. Minua tämä seikka on luonnollisesti häirinnyt. Vaikka keräämäni aineisto on verrattain laaja, onko se silti tarpeeksi edustava?

Onnekseni Viipurin läänin maatalouskomisionin mietintö Karjalan kannaksen maatalouden tilasta vuodelta 1909 tarjosi tilaisuuden arvioida tätä ongelmaa tarkemmin. Mietinnön loppuun on koottu erilaisia tilastoja maanviljelystä ja karjanhoidosta muutamasta Kannaksen pitäjästä, joista yksi sattuu olemaan Koivisto. Yksi mietinnön tilastoista kuvaa prosenteissa kuinka paljon karjaa ja hevosia viljelmillä oli. Valikoimalla Koiviston vuosien 1909–1912 perukirjoista ne henkilöt, joilla on oletettavasti ollut viljelmä, voidaan koostaa komisionin laatimaa tilastoa vastaava tilasto. Näitä kahta vertailemalla voi arvioida perukirjojen edustavuutta viljelijäväestön osalta. Tällaisia viljelmän omistaneeksi oletettujen henkilöiden perukirjoja oli yhteensä 88, joten vertailukohta komisionin tilastolle on kiitettävän laaja. Vertailu on esitetty oheisessa taulukossa.

Kuten huomataan, erot prosenttiyksiköissä ovat pääosin alle viiden luokkaa ja vain kahdessa tapauksessa muutaman prosenttiyksikön yli. Tämän perusteella voi väittää, että Koiviston tapauksessa 1900-luvun alun perukirjat kuvastavat suhteellisen edustavasti viljelijäväestöä ja sitä kautta myös koko paikkakunnan elinkeinoja. Toki on huomioitava, että myös komisionin esittämät luvut voivat sisältää virheitä. Toisaalta kun kyseessä on kaksi hyvin erilaisilla tavoilla ja eri tarkoituksiin syntynyttä lähdettä, joiden tiedot ovat pitkälti saman suuntaiset, voinee molempia pitää verrattain luotettavina.

Missä määrin Koiviston esimerkkiä sitten voi yleistää? Oman tutkimukseni osalta voin sanoa, että se riippuu paikkakunnasta. Noin 17 500 asukkaan Koiviston ja Johanneksen käräjäkunnan syys- ja talvikäräjille jätettiin vuosina 1909–1912 keskimäärin 65 perukirjaa vuodessa. Reilun 13 000 asukkaan Virolahden ja Miehikkälän käräjäkunnassa vastaava luku saman ajanjaksona oli 63, minkä perusteella voisi olettaa Virolahden perukirjojen olevan vähintään yhtä edustavia kuin Koivistolla. Sen sijaan vain hieman pienemmässä Säkkijärven käräjäkunnassa perukirjoja jätettiin vuosina 1911–1913 keskimäärin vain 30 vuodessa. Säkkijärvi on myös sikäli erikoinen tapaus, että vuosina 1884–1889 perukirjoja jätettiin keskimäärin 47 vuodessa, eli tehtyjen perunkirjoitusten määrä väheni huomattavasti reilussa parissa kymmenessä vuodessa, vaikka pääsääntöisesti kehitys kulki Suomessa toiseen suuntaan. Oma lukunsa ovat lisäksi Suomenlahden ulkosaaret, joissa väestön ja sitä myötä myös perukirjojen määrä on pakostakin vähäinen. Näin ollen niiden kohdalla on vaikea tehdä päteviä tilastollisia yleistyksiä ja paremmat tulokset voisi saada laadullisella lähestymistavalla.

Epävarmuuksistaan huolimatta 1800- ja 1900-luvun taitteen perukirjoista voi saada edustavan lähteen siinä tapauksessa, että löytää rinnakkaisen lähteen, jonka avulla perukirjoja on mahdollista arvioida.

Sakari Salokannel

Kirjoittaja on Suomen historian väitöskirjatutkija, joka tutkii Merikarjalan rannikkoa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa.

Lähteet:

Kansallisarkisto, Mikkeli:
-Kymin tuomiokunnan arkisto: Ecb:3 Säkkijärven käräjäkunnan perukirjat (1911–1913); Ecd:2 Virolahden ja Miehikkälän käräjäkunnan perukirjat (1907–1910); Ecd:3 Virolahden ja Miehikkälän käräjäkunnan perukirjat (1911–1913).
-Rannan tuomiokunnan arkisto: E Ic:11 Koiviston ja Johanneksen käräjäkunnan perukirjat (1907–1910); E Ic:12 Koiviston ja Johanneksen käräjäkunnan perukirjat (1911–1912).

Viipurin läänin maatalouskomisioni. Mietintö II, Karjalan kannas. Viipurin läänin maatalouskomisioni, Viipuri 1909.

Markkanen, Erkki. Perukirja Tutkimuslähteenä. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä 1988.