Vihertääkö sisäpihalla jo? Kuuluuko pihalta leikin ääniä tai linnunlaulua? Vai onko siellä ympäri vuoden vain asfalttia, autoja ja roskasäiliöitä? Kerrostalojen taakse ja väliin piiloutuvat sisäpihat muodostavat suuren osan kaupunkien pinta-alasta. Pihat eivät ole samalla tavalla täysin julkista tilaa kuin kadut, puistot ja aukiot. Niiden varustuksesta päättävät pitkälti taloyhtiöt, ei kaupunki. Sisäpihat ovat kuitenkin kiinteä osa kaupunkia ja kaupunkilaisten elämää. Viime vuosina esimerkiksi Helsingissä on kannustettu asukkaita kunnostamaan pihoja viihtyisämmiksi ja vehreämmiksi. Samanlaisia ja paljon utopistisempiakin toiveita esitettiin jo 50 vuotta sitten.

Kirjoitin tutkija Veera Mollin kanssa artikkelin siitä, miten sisäpihoista keskusteltiin ja miten niitä pyrittiin kohentamaan Helsingissä 1970-luvulla. Sisäpihoja tarkasteltiin silloin erityisesti lasten hyvinvoinnin näkökulmasta. Lähiöistä oli haluttu suunnitella perheille sopivia ympäristöjä, mutta myös keskustassa asui yhä paljon lapsia vanhempineen. Varsinkin pienille lapsille oman kotitalon sisäpiha oli tärkeä leikkiympäristö. Useinkaan pihoja ei silti varsinaisesti ollut tarkoitettu leikkiä ja lapsia varten, ja niiden ankeutta pidettiin ongelmana.

Umpikorttelien sisäpihat ovat usein rakentuneet ikään kuin vastakohtana rakennusten paraatipuolelle, jonka julkisivu antaa kadulle päin. Pihan puolelle johtivat keittiörappuset, joita pitkin kotiapulaiset ja perheenäidit kulkivat viemässä roskia ja tuomassa ostoksia. Sisäpihoilla säilytettiin polttopuita ja kuivatettiin pyykkejä. Siellä oli erilaisia ulkorakennuksia huusseista ja hevostalleista saunoihin ja pieniin pajoihin. 1960-luvulle asti sisäpihoilla kiertelivät veitsenteroittajat, kattilankorjaajat ja kulkukauppiaat tarjoamassa palvelujaan. Saattoipa siellä esiintyä kiertelevä muusikko tai posetiivarikin pihan puolelle sijoitetuissa keittiöissään ahertaville naisille.

Autoistumisen edetessä Suomessa 1960- ja 1970-luvuilla sisäpihoista tuli monessa tapauksessa parkkipaikkoja. Tyypillinen piha oli nyt asfaltoitu, ja suurin osa tilasta oli varattu autojen pysäköintiin. Pihan reunoilta löytyi roskasäiliöitä sekä matontamppausteline ja pyykkinaruja. Jossain nurkassa saattoi olla hiekkalaatikko tai keinu. Aidat erottivat pihaa korttelin muiden taloyhtiöiden pihoista. Lapset leikkivät pihoilla niiden ankeudesta huolimatta, mutta heitä saatettiin myös pyrkiä häätämään muualle esimerkiksi melun takia tai autojen varjelemiseksi mahdollisilta naarmuilta. Mutta autoliikenteen takia kaduillakaan ei voinut leikkiä, ja matka puistoihin saattoi olla lapsille vaarallinen.

Tästä sisäpihojen dilemmasta kirjoiteltiin pitkin 1960-luvun loppupuolelta alkaen sanomalehdissä. Myös Helsingin kaupunki pyrki edistämään pihojen asiaa tekemällä tutkimuksia, järjestämällä aiheesta näyttelyn ja kirjoittamalla raportteja sekä ohjeita. Kaupunkilaisille tehdyistä kyselyistä kävi ilmi, että valtaosa aikuisista piti sisäpihojaan ankeina eikä viettänyt niillä aikaa. Suoranaista rahallista tukea pihojen parantamiseksi ei kaupungilla ollut tarjota, vaan käytännön toimet olivat taloyhtiön ja asukkaiden vastuulla.

Kaikki pihat eivät toki olleet surkeita. Helsingin eri kaupunginosissa oli jo aikaisemmin järjestetty kilpailuja, joissa palkittiin kaunein piha. Vallillassa vuonna 1929 valmistunut korttelin 555 suuri korttelipiha toimi alusta saakka asukkaiden yhteisenä puutarhana. Korttelipihoista haaveiltiin myös 1970-luvulla, mutta niiden perustaminen ja pihoja erottavien raja-aitojen poistaminen olisi vaatinut monen taloyhtiöiden yhteistyötä sekä mahdollisesti myös joistain parkkipaikoista luopumista. Tämä onnistui toisinaan, esimerkiksi Kruununhaan Villisika-korttelissa, missä Ateneumin opiskelijat osana kurssityötään auttoivat asukkaita perustamaan korttelineuvoston ja suunnittelemaan pihan muokkaukset. Pihaan tuli uusia istutuksia, vähemmän parkkipaikkoja ja korttelin yhteisiä tiloja sekä nukketeatteri

Vielä kunnianhimoisemmat suunnitelmat valmisteltiin Kalliossa sijaitsevaan kortteliin 315. Helsingin Sanomat kirjoitti niistä suorastaan unelmoivaan sävyyn 16.9.1969:

”[K]ortteli on todellinen tapahtumapaikka. Kellaritiloissa on peliautomaatteja, kahviloita, pieniä myymälöitä keskustelu- ja harrastelukerhojen lomassa. Ulkotakassa loimuaa viihtyisä tuli. Rintamamiehet muistelevat sen äärellä sota-aikojaan, mummot kutovat pannulappujaan, pikkupojat uittavat laivojaan purouomassa. Korttelin äidit ovat äkkiä ystävystyneet ja rupattelevat viihtyisästi kiirehtiessään nuorimmaisia pois jättimäisestä muovimäestä. Korttelin diskoteekista kantautuu takan ääreen hillitty soul-musiikki.”

Tällainen sosiaalinen utopia ei koskaan toteutunut, ja piha jäi kunnostamatta. Ainakin osasyynä oli se, että asukkaista moni kävi vuorotyössä ja oli huolestunut melun lisääntymisestä. Luultavasti pihahankkeita jarrutti myös se, etteivät asukkaat olleet tottuneet yhteisöllisiin pihoihin eivätkä siis osanneet niitä varsinaisesti kaivatakaan. Pihoja eniten käyttävillä lapsilla puolestaan oli elinympäristönsä suhteen kaikkein vähiten sananvaltaa.

Tiina Männistö-Funk

Kirjallisuutta:

Ilonen, Juha (2001): “Slummeja vai keitaita? Umpikortteleiden takapihat keskustan perinnemaisemana.” Teoksessa Näkökulmia Helsingin ympäristöhistoriaan: Kaupungin ja ympäristön muutos 1800- ja 1900-luvuilla, edited by Pekka Kansanen, Simo Laakkonen, Sari Laurila, and Harry Schulman, 52–63. Helsinki: Helsingin kaupungin tietokeskus.

Kolbe, Laura & Åström, Anna-Maria (2016): Helsingin Historia Vuodesta 1945. 5, Kaupunkilaisten Helsinki. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Laakkonen, Simo (2011): “Asphalt Kids and the Matrix City: Reminiscences of Children’s Urban Environmental History.” Urban History 38, no. 2, 301–323.

Mansikka, Mikko (2006): Pihoja ihmisille: kivikorttelien vihreät keitaat. Helsinki: Multikustannus.

Männistö-Funk, Tiina & Moll, Veera (2026): Kids vs Cars: Courtyards as Contested Spaces of Inner-City Childhood in 1970s Helsinki. Scandinavian Journal of History, 1–28.