Vuonna 1944 nimimerkki ”Hierojatar” tiedusteli seuraavaa Terveydenhoitolehden Kysymyksiä ja vastauksia-palstalla:  

Ikäni on 48 vuotta. Olen herkkä hikoilemaan, usein hikoilen öisinkin. Hikoilua on ollut viime kesästä saakka. Päätäni särkee varsinkin aamulla herättyä. Olen kovin hermostunut, itken usein monta tuntia yhtä mittaa. Kuukautiseni ovat olleet poissa viisi kuukautta, siihen saakka olivat säännölliset. Voisitteko neuvoa minulle jotakin parannuskeinoa?

Ja sai lääkäriltä seuraavanlaisen vastauksen:

Kertomanne vaivat näyttävät olevan ns. klimakteriumin eli ehtymiskauden oireita ja johtuvat siis munasarjojen sisäeritystoiminnan lakkaamisesta. Teidän on nautittava jotakin munasarjojen hormonivalmistetta, esim. Oestilben forte tabletteja, tabletti kahdesti päivässä. Sillä vaivat häviävät tai ainakin lieventyvät.[1]

Tämä kysymys- ja vastauspalstan keskustelu on kiinnostava, koska se raottaa ovea vaihdevuosien lääketieteelliseen historiaan. Vaikka nykypäivänä käydään paljon keskustelua siitä, miten vaihdevuosioireita ei aina tunnisteta terveydenhuollossa, vaihdevuodet oireineen ovat kuitenkin olleet lääketieteessä tunnettuja jo pitkään. Varsinainen vaihdevuosien medikalisoituminen eli niiden muuttuminen normaaliin elämänkulkuun kuuluvasta ilmiöstä lääketieteelliseksi ongelmaksi käynnistyi 1700–1800-luvun vaihteessa. Kiinnostavaa kyllä, ”vaihdevuosien” kaltaista käsitettä ei löydy muiden kuin länsimaisen kulttuurin terveys- tai lääketieteellisestä perinteestä.

Vaihdevuodet nimettiin ja määriteltiin lääketieteellisesti vasta 1800‑luvun alussa Ranskassa uuden termin menopaussi (ménopause) myötä. Kreikan kielen kuukautta ja pysähtymistä tarkoittavista sanoista rakennetulla termillä kuvattiin kirjaimellisesti kuukautisten loppumista. Aiempina vuosisatoina käytössä oli ollut abstraktimpi ja vertauskuvallisempi termi klimakterium. Se juontui kreikan kielen tikapuiden askelmia tarkoittavasta sanasta ja sillä oli viitattu yleisesti elämän kriittisiin käännekohtiin, myös miesten kohdalla. 1800-luvulta lähtien klimakteriumin merkitys kuitenkin tarkentui käsittämään koko sen ajanjakson, jolloin naisten munasarjojen toiminta heikkenee ja sammuu, kun taas menopaussi spesifimmin viittasi viimeisiin oman hormonitoiminnan aiheuttamiin kuukautisvuotoihin.

Suomessa klimakteriumille on menneisyydessä pyritty löytämään erilaisia suomenkielisiä vastineita: 1800-luvun lopulla ryhdyttiin käyttämään ruotsin ”ylimenovuosista” (övergångsåldern) käännettyä käsitettä vaihdevuodet, mutta 1980-luvulle asti käsitteellä voitiin viitata myös muihin, valtioiden, kansakuntien ja yritysten kriittisiin murroskausiin. Suomalainen Lääkäriseura Duodecim yritti ottaa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä käyttöön käsitteen ehtymisikä, mutta se sai osakseen kritiikkiä naisten halventamisesta, sillä termillä viitattiin myös lehmiin, jotka olivat tulleet umpeen. Arkikielessä vaihdevuosista ja varsinkin niiden oireisiin kuuluvista kuumista aalloista saatettiin puhua myös mummokuumena, mikä kertoo omaa tarinaansa vaihdevuosille naureskelusta vanhenemisen merkkinä.

1800‑luvun lääketieteessä vaihdevuodet nähtiin pääasiassa hoitoa edellyttävänä sairautena, jolloin lisääntymiselimistössä tapahtuvien muutosten kuviteltiin asettavan naiset alttiimmiksi hermostoa vaivaaville sairauksille ja jopa hulluudelle. Tulkinta vaihdevuosista sairautena vaikutti pitkälle 1900‑luvulle ja heijastui myös hoitojen kehittämiseen ja kaupallistamiseen, missä keskeinen merkitys oli sukupuolihormonien löytämisellä. Ensiaskeleet otettiin 1890-luvulla, kun yhdysvaltalainen Merck & Company alkoi teollisesti valmistaa nautojen kuivatuista ja jauhetuista munasarjoista Ovariin-nimistä tuotetta vaihdevuosioireiden, kuten kuumien aaltojen ja epäsäännöllisten kuukautisten, hoitoon. Estrogeeni eli naissukuhormoni löydettiin ja eristettiin kuitenkin vasta 1920-luvun vaihteessa, ja siihen perustuvien hormonihoitojen kaupallinen tuotanto käynnistyi 1930-luvun alussa.

Todennäköisesti tästä syystä myös Suomessa nimenomaan 1930–1940-luvuilla yleisöä alettiin valistaa vaihdevuosista populaarilääketieteellisissä julkaisuissa, kuten Terveydenhoitolehti ja Terveys: terveyttä koteihin. Niin kuin alun lainauksesta käy ilmi, naiset itse eivät välttämättä vielä tuohon aikaan osanneet yhdistää oireitaan vaihdevuosiin, sillä kuukautisiin ja suvunjatkamiseen liittyvän salailun ja häpeän takia aiheesta ei keskusteltu. Kysymys- ja vastauspalstoilla lääkärit kuitenkin osasivat tunnistaa vaihdevuosioireita ja nyt he myös pystyivät suosittelemaan niihin tehokasta hoitoa, tuon ajan termein ”munasarjavalmisteita” joko tablettien, voiteiden tai ruiskeiden muodossa. Esimerkiksi vuoden 1937 Terveys: terveyttä koteihin -lehdessä kerrottiin tapauksesta, ”jossa nainen ehtymisiän tuskissa oli niin suunnillaan, että tahtoi vain kieritellä lattialla. Munasarjatabletteja nauttimalla hän pääsi tykkänään ja nopeasti suunnilleen tasapainoiseen elämään”.[2]

Toisinaan näytti kuitenkin siltä, että tietyn ikäisten naisten vaivat, joille ei löytynyt muuta sopivaa lääketieteellistä selitystä, saatettiin niputtaa melko heppoisin perustein osaksi vaihdevuosioireiden laajaa kirjoa. Näin kävi esimerkiksi tapauksessa, jossa 43-vuotias naishenkilö pyysi Terveys: terveyttä koteihin -lehden kysymys- ja vastauspalstalla vuonna 1943 neuvoja syyhyäviin korviin, joissa ei korvalääkärin mukaan ollut mitään vikaa. Vastauksessa syyksi epäiltiin vaihdevuosia ja suositeltiin kokeilemaan munasarjatabletteja. Kriittisiä ääniä vaihdevuosien liiallista lääketieteellistämistä vastaan alkoikin esiintyä jo 1800-luvun jälkipuolella, mitä tuohon aikaan todennäköisesti provosoi etenkin vaihdevuosien kytkeminen mielisairauksiin. Lääkärikoulutuksen avautuessa naisille nämä alkoivat korostaa vaihdevuosia pääosin luonnollisena elämänvaiheena, joka ei vaatinut erityishoitoa.

Näkemys vaihdevuosista normaalina vanhenemiseen liittyvänä biologisena ilmiönä on saanut tukea myöhemmistä tutkimustuloksista, joiden mukaan vaihdevuosien hormonihoito kasvattaa muun muassa syöpä- ja veritulppariskiä. Ensimmäiset näistä tutkimuksista ajoittuvat jo 1970-luvulle ja viimeisimmät 2000-luvun alkuun. Nykytietämyksen mukaan hoidon hyödyt ovat kuitenkin usein riskejä suuremmat. Riski riippuu hoidon kestosta, aloitusajankohdasta ja siitä, otetaanko hormonikorvaushoito suun vai ihon kautta. Useimmat vaihdevuosi-ikäiset naiset oletettavasti kuitenkin jakavat Terveydenhoitolehden kysymys- ja vastauspalstalle vuonna 1934 kirjoittaneen nimimerkki ”Klimakin” ongelman:

Voisiko mahdollisesti rajoittaa tai tykkänään ehkäistä vaihdevuosina tapahtuvaa takaliston ja varsinkin vatsan lihomista ja pullistumista?[3]

Vastauksessa ei valitettavasti uskottu lääkehoidolla olevan tässä tapauksessa toivottua tulosta ja kysyjää neuvottiinkin lähinnä vain vähentämään herkuttelua ja lisäämään liikuntaa.

Suvi Rytty

Kirjoittaja on terveyshistoriaan erikoistunut historiantutkija, jolle kuumat aallot ovat nykyään arkipäivää.

Lähteet:

Finska Läkaresällskapets Handlingar 11/1928, 979.

Terveydenhoitolehti 2/1934; 2/1944.

Terveys: Terveyttä koteihin 1/1937; 5/1943.

Downham Moore, Alison M. The French Invention of Menopause and the Medicalisation of Women’s Ageing: A History (Oxford, 2022; online edn, Oxford Academic, 20 Oct. 2022), https://doi.org/10.1093/oso/9780192842916.001.0001

Jalava, Marja. Vaihdevuodet. Teoksessa Marjo Kaartinen & Hannu Salmi (toim.), Keski-ikä: Kulttuurihistoria. Helsinki: SKS, 2022.

Kohn GE, Rodriguez KM, Hotaling J, Pastuszak AW. The History of Estrogen Therapy. Sex Med Rev. 2019 Jul;7(3):416-421. doi: 10.1016/j.sxmr.2019.03.006. Epub 2019 May 27.

[1] ”Kysymyksiä ja vastauksia,” Terveydenhoitolehti 2/1944, 59.

[2] Ensio Kurki-Suonio, Naisen ehtymisiän ilmiöistä, Terveys: terveyttä koteihin 1/1937, 7.

[3] ”Kysymyksiä ja vastauksia,” Terveydenhoitolehti 2/1934, 45