Kuluneet kuukaudet tutkijatohtorina Tieto vallan alla -hankkeessa ovat olleet kiinnostavia aivan toisella tavalla kuin vielä hankerahoituksen varmistuttua kuvittelin. Tutun tutkimustyön lisäksi työpäiviä on täyttänyt Kansallisarkiston toiminnan seuraaminen ja kommentoiminen.

Jonkinlaisena tähänastisena huipennuksena voi pitää torstaina 16.4. pidettyä toimintapäivää Kansallisarkiston Turun toimipisteessä. Ajatus toimintapäivästä tuli Turun yliopiston professorikunnan keskuudesta, mutta olin yksi niistä, jotka lähtivät organisoimaan tapahtumaa.  Mielenilmauksesta on raportoitu ilahduttavan laajasti mediassa ja myös Agricola-verkosta löytyy yhteenveto tapahtumasta (YLE, YLE Åboland, TS, ÅU, Agricola), joten en toista tässä blogikirjoituksessa mielenosoituksessa sanottua, vaan pohdin sitä, mitä tapahtuman taustalla oli.

Yli 80 tutkijan, opettajan ja opiskelijan kokoontuminen arkistolle kertoo toisaalta siitä, kuinka tärkeitä arkistoaineistot meille ovat ja toisaalta tarpeesta tulla aidosti kuulluksi. Tutkijat ovat hakeneet eri reittejä keskusteluyhteyttä Kansallisarkiston kanssa jo vähintään vuoden ajan. Muutamia keskustelutilaisuuksia on järjestetty ja vielä tulossa, mutta avoimuuden puute on silti leimannut erityisesti Kansallisarkiston johdon toimintatapaa. Sukututkijoiden järjestämässä Suku 2026-tapahtumassa pääjohtaja Päivi Happonen vastasi viimein suoraan kysymykseen siitä, onko Oulun, Joensuun ja Mikkelin entisten maakunta-arkistojen sulkemisesta olemassa suunnitelmia. Happosen mukaan ”mitään linjauksia muusta tai päätöksiä muusta kuin Jyväskylästä ole”. Viisi päivää myöhemmin Kansallisarkisto kuitenkin ilmoitti suunnitelmista näiden toimipaikkojen ja lisäksi Siltavuorenrannan toimipisteen sulkemiseksi. Uuden Jutun haastattelussa Päivi Happonen taas kertoi, ettei ”ihan saa kiinni, että mikä sitten on se konkreettinen huoli siitä, että opiskelijat eivät pystyisi meidän aineistoja käyttämään”, vaikka myös tätä viestiä uusien käytäntöjen vaikutuksista opiskelijoihin on aktiivisesti pyritty viemään Kansallisarkistolle.

Kansallisarkisto on vastannut tutkijoiden kysymyksiin työnsä ja sitä kautta myös toimeentulonsa varmistamisesta ja opiskelijoiden tilanteesta lähinnä toistamalla lukuja siitä, kuinka vähän tutkijasaleissa käy ihmisiä verrattuna aikaan ennen käytetyimpien aineistojen digitointia ja tutkijasalien aukioloaikojen jatkuvaa supistamista. Tutkijoiden ja arkistojen muiden käyttäjien tarpeita ei kuitenkaan voi tällä tavoin rinnastaa toisiinsa. Vaikka kaikki Suomen ammattihistoriantutkijat kävisivät arkistojen lukusaleissa aina, kun ne ovat auki, ei luvuissa päästäisi edes lähelle digitaalisten palveluiden lukuja. Tutkijoita ei yksinkertaisesti ole niin paljon, että meidän tarpeemme juuri erottuisivat absoluuttisina lukuina tilastoissa. Toisaalta taas digitoidun aineiston käyttö on luonteeltaan sellaista, että yhden arkistoyksikön lukemisesta saattaa jäädä jälki kymmeninä eri käynteinä, kun taas analogisen aineiston käyttö lukusalissa useana perättäisenä päivänä kirjautuu yhdeksi tilaukseksi.

Joka tapauksessa tutkimuksen edistäminen on edelleen Kansallisarkiston lakisääteinen tehtävä ja oleellista on se, että tilastoissa vähiltä näyttävät tutkijoiden tutkijasalikäynnit ovat välttämättömiä, jotta Suomessa voidaan tehdä suomalaisiin lähteisiin perustuvaa historiantutkimusta. Kansallisarkisto ei myöskään voi päättää tutkijoiden puolesta, että työmetodimme ovat vääränlaisia, eikä niitä sen takia  tarvitsisi mahdollistaa.

Niinpä mielenilmaus Turussa syntyi tulkintani mukaan osittain turhautumisen tunteesta ja tarpeesta näyttää, että me fyysisiä arkistoja tarvitsevat tutkijat todella olemme olemassa, emmekä ole ottaneet digitaalisen toimittamisen mallia ”innokkaasti vastaan”, vaikka Kansallisarkisto näin halusikin ennen mielenilmausta viestiä. Sama viesti näkyy myös esimerkiksi Uuden ajan alun verkoston kannanotossa, jossa todetaan, että ”Kansallisarkiston tähänastinen haluttomuus kuulla historioitsijoiden huolta pakottaa myös verkostomme ottamaan keskusteluun kantaa.” Erityisen vaikea tilanne on tietysti niillä paikkakunnilla, joilta arkistot ollaan sulkemassa kokonaan. Myös Oulussa osoitettiin mieltä sunnuntaina 19.4. ja Joensuussa mielenosoitus on tulossa 13.5. Keskusteluyhteyttä Kansallisarkiston ja vastuuministeriön kanssa haetaan nyt siis julkisuuden kautta.

Kansallisarkisto on vastannut tutkijoiden kritiikkiin esimerkiksi kokoamalla sivuilleen vastauksia kritiikkiin digitaalisesta toimittamisesta sekä järjestämällä Rauhankadun remonttia koskevaan tiedotustilaisuuteen 22.4. mahdollisuuden keskustella myös Kansallisarkiston muista suunnitelmista. Tämä on hyvä alku, mutta tilaisuuden aiheuttama tunne todellisen keskustelun käymisestä toki hieman vesittyi, kun samana päivänä ministeri Talvitie ilmoitti kirjallisessa vastauksessaan kansanedustaja Loihkoskelle, että Kansallisarkisto on kutsumassa kokoon ”strategisen yhteistyöryhmän tulevaisuusorientoituneen vuoropuhelun käymiseksi Kansallisarkiston ja tutkimusyhteisön kanssa.” Tästä ei keskustelutilaisuudesta kerrottu, eikä Kansallisarkisto ollut siitä oma-aloitteisesti yhteydessä myöskään Suomen Historialliseen Seuraan, joka olisi itsestään selvä kumppani tällaisen keskustelun käymiselle.  

En toki yritä kieltää sitä, etteikö digitaalinen toimittaminen olisi varmasti saanut myös positiivista palautetta. Jos se olisi tarjolla paremmin auki olevien tutkijasalien lisäksi, olisivat myös historiantutkijat pelkästään tyytyväisiä. Digitaaliset palvelut ovat tarpeellinen ja hyödyllinen lisä palvelujen täydentäjänä, mutta eivät korvaa pääsyä tutkijasaleihin. Nykyinen malli, jolla sillä pyritään korvaamaan tutkijasaliasiointi lähes kokonaan, ei toimi ja molempiin ei ole tällä hetkellä varaa. Erityisen huolestuttavaa se on siksi, että Kansallisarkisto toimii hyvin pienillä resursseilla.

Tiedotus ja keskustelutilaisuudessa Kansallisarkistossa 22.4. saimme kuulla, että edes Astian kehittämistyötä ei voida tehdä kokonaan Kansallisarkiston omalla rahoituksella, vaan siihen haetaan aktiivisesti ulkopuolista rahoitusta. Astian uudistukset ovat kuitenkin edellytys sille, että esimerkiksi tekstitunnistus, jolla digitaalisia palveluja markkinoidaan, saataisiin laajamittaisesti käyttöön.  Näyttää siis siltä, että Kansallisarkisto on valinnut strategian, jonka toteuttaminen vaatii huomattavasti enemmän rahoitusta, kuin sen on mahdollista tässä taloustilanteessa saada. Tästä epärealistisesta toimintamallista kiinnipitäminen uhkaa johtaa tilanteeseen, jossa tutkijasaleihin pääse yhä harvemmassa paikassa ja harvempina päivinä, mutta kompensaatioksi luvattuja digitaalisia ratkaisuja ei saada käyttöön.

Suomen Historiallinen Seura vaatii kannanotossaan aikalisää, jonka aikana tehdään suunnitelmien kokonaisarviointi. Kannanoton viimeinen kappale sopii myös tämän blogitekstin loppukaneetiksi:

” Viranomaisena Kansallisarkiston toiminnan on oltava läpinäkyvää. Nyt tehdyt suunnitelmat on kuitenkin tuotu yhdelle merkittävimmistä Kansallisarkiston käyttäjäryhmistä yllätyksenä. Vielä ei ole liian myöhäistä käydä avointa keskustelua, jossa on mahdollista myös muuttaa suunnitelmia.”

Liisa Vuonokari-Bomström. Kuva: Katarina Pada Åbo Underrättelser.

Kirjoittaja on Tieto vallan alla -hankkeen tutkijatohtori, joka ei olisi koskaan voinut kuvitella työpäiväänsä sisältyvän megafonin ostoa ja mielenosoitusilmoituksen tekemistä poliisille.