Suomen historian oppiaine järjesti 27. elokuuta toista kertaa Feeniks-seminaarin. Siinä missä edellisellä kerralla juhlittiin oppiaineen 100-vuotista taivalta, keskittyi tämänkertainen seminaari pohtimaan historiantutkimuksen nykytilaa, sekä sen monimuotoisuutta, tulkinnallisuutta ja häilyvyyttä. Samalla Feeniks-seminaari toimi tapana juhlia professori Kirsi Vainio-Korhosen pitkää uraa Turun yliopistossa. Suomen historian opinnot Vainio-Korhonen aloitti vuonna 1978 ja siirtyi hoitamaan oppiaineen professorin virkaa tammikuussa 2003. Takana on siis lähes 50 vuotta mukana oloa oppiaineessa ja yli 20 vuotta työntekoa oppiaineen professorina. Tänään, syyskuun ensimmäisenä päivänä, professori Vainio-Korhonen jää eläkkeelle pitkän ja ansiokkaan uransa jälkeen.

Seminaarin ohjelma koostui kahdesta keynote-esitelmästä ja paneelikeskustelusta. Seminaarin sisällön ei ollut tarkoitus keskittyä muistelemaan Vainio-Korhosen tutkijanuraa, mutta hänen tutkimustematiikkansa ja perintönsä olivat läsnä kaikissa puheenvuoroissa. Esitelmissä korostui erityisesti se, miten tutkijat voivat tuoda menneisyyden ihmisten äänen esille arkistoaineistojen avulla, ja kuinka näiden äänten löytäminen on toisinaan vaikeaa ja vaatii tarkkaa ja määrätietoista työtä. Tällainen arkistojen hiljaisuuksien, varsinkin naisten äänen, esilletuominen on ollut Vainio-Korhosen uran keskeisiä saavutuksia.

Seminaarin avasi Suomen historian professori Charlotta Wolff toteamalla, että sen tematiikka liittyy tutkimuksen monimuotoisuuden lisäksi siihen, miten historiantutkimus elää ajassa tutkimusta tekevien tutkijoiden mukana. Seminaarissa katsottiin myös historiantutkimuksen tulevaisuuteen. Tulevaisuuden katsetta Wolff korosti myös sillä, että oppiaineessa järjestettiin väitöstilaisuus heti seminaaria seuraavana päivänä, kun väitöskirjatutkija Heli Teittisen väitöskirja tarkastettiin 28. elokuuta.

Ensimmäisen keynote-esitelmän piti Åbo Akademin Pohjoismaiden historian vanhempi yliopistonlehtori Ann-Catrin Östman. Hän pohti Suomen historian 1800-luvun alun tutkimusta ja arkistojen ääntä, sekä miten arkistoista löytyvät äänet voivat herättää kriittisen kysymyksen siitä, oliko Suomi 1800-luvun alussa moderni vai ei. Keskeisenä esimerkkinä Östman käytti irtolaisuudesta kertovia lähteitä, jotka kuvaavat sellaista ihmisten liikkumiseen kohdistuvaa kontrollia, että sitä on vaikeaa pitää modernin yhteiskunnan piirteenä. Irtolaisuus saattoi olla jopa esteenä sille, että pappi myönsi luvan mennä naimisiin. Toisaalta Östmanin mukaan papeilla oli myös muita viranomaisia suopeampi suhtautuminen ihmisiin, joita epäiltiin irtolaisuudesta. Irtolaisuus sopikin ilmiönä seminaarin teemaan loistavasti, sillä se käsitteli sellaisia sosiaalihistoriallisia kysymyksiä, joita Kirsi Vainio-Korhonen on tutkimuksissaan käsitellyt. Irtolaisuus on pitkäikäinen ilmiö, joka osoittaa esimerkiksi käsitteen ’moderni’ häilyvyyden ja monimuotoisuuden; Irtolaisuutta on kontrolloitu keskiajalta lähtien ja ilmiönä se usein mielletään epämoderniksi, vaikka irtolaislaki oli Suomessa voimassa aina vuoteen 1986 saakka.

Seminaarin toisen keynote-esitelmän piti Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Anu Lahtinen. Hän aloitti esitelmänsä kertomalla, että oli aamulla valmistellut esitelmän Power Point -dioja matkustaessaan junalla Turkuun, ottanut ravintolakärrystä itselleen teetä, joka oli hänen epäonnekseen kaatunut tietokoneensa päälle, eikä hänellä luonnollisesti ollut dioista varmuuskopioita. Siksi esitelmän visuaalinen ilme jouduttiin improvisoimaan erilaisten verkkosivujen avulla. Itselleni tämä toi mieleen, miten oma aikamme on digitaalisuuksineen häilyvää ja katoavaista. Itse keynote-esitelmä liittyi vahvasti Kirsi Vainio-Korhosen tutkimusperintöön, sillä Lahtinen esitteli, kuinka naisten ääni on usein vaikeaa löytää arkistoista, sillä naisten itsensä tuottamat tai heitä koskevat lähteet on usein arkistoluetteloissa laitettu kategorian ”sekalaisia” tai ”muut asiakirjat” alle. Lahtinen korosti, että kyse on 1800-luvun miesvaltaisesta perinnöstä, sillä moderni arkistolaitos syntyi tuolloin. Tämän vuoksi tutkijan on valitettavan usein löydettävä mies, esimerkiksi isä tai aviomies, joka antaa johtolankoja naisen tutkimiseen. Lahtinen päätti esitelmänsä metaforisesti esittelemällä kaksi muotokuvaa Vendela Skytte -nimisestä aatelisnaisesta, joka eli 1600-luvulla. Ensimmäinen kuva oli 1800-luvulla tehty mustavalkoinen piirros Vendelasta ja toinen kuva 1600-luvulla hänestä tehty maalaus. Samalla Lahtinen esitti, että meidän tutkijoina tulee taistella 1800-luvun mustavalkoista perintöä vastaan ja tuoda esille historiassa todellisuudessa esiintynyttä monitahoisuutta ja väriä.

Keynote-esitelmien jälkeen luentosalissa virisi vilkas keskustelu, jonka aikana Kirsi Vainio-Korhonen nosti esille kysymyksen tulevaisuuden tutkimuksesta ja digitalisaatiosta. Ann-Catrin Östman toi digitaalisuuteen ja tehokuuteen liittyen esille erinomaisen kysymyksen, jota jäätiin moneen otteeseen toistelemaan luentosalissa: Mihin meillä on kiire? Östman lisäsi, että usein hyvä tutkimus vaatii paitsi aikaa ja ahkeruutta myös virheiden tekemistä ja sen jälkeen etäisyyden ottamista tutkimusaiheesta ja -aineistosta. Usein tutkimuksessa tulee tehtyä oleellisimmat oivallukset, kun ensin tutkija on käynyt erilaisilla sivupoluilla ja tehnyt ehkä virheellisiä tulkintoja, ja pienen etäisyyden ottamisen jälkeen palaa tutkimuksensa äärelle. Anu Lahtinen oli Östmanin kanssa samaa mieltä ja otti esille Helsingin Sanomissa 13.7. julkaistun Jukka Aalhon kolumnin Odotat turhaan tekoälyn tuomaa luovaa tuhoa, jossa Aalho kuvasi luovan työn tekemisen ja kirjoittamisen parhaimmaksi mahdolliseksi tavaksi välttää dystooppinen kuva tekoälyn hallitsemasta tulevaisuudesta. Lahtinen summasi keskustelun toteamalla, että digitaalisuus on hyvä renki (tai piika!), mutta huono isäntä (tai emäntä). Meidän tutkijoina on säilytettävä luova tapamme kirjoittaa ja muistaa kysyä itseltämme: Mihin meillä on kiire?

Vilkkaan keskustelun myötä seminaariväki siirtyi kahvitauolle, jota seurasi paneelikeskustelu. Paneelia johti Aalto-yliopiston arkkitehtuurin historian apulaisprofessori Panu Savolainen, ja paneelissa keskustelemassa olivat Åbo Akademin Pohjoismaiden historian professori Johanna Ilmakunnas, Turun yliopistosta Suomen historian tutkijatohtorit Topi Artukka ja Noora Viljamaa, sekä Suomen historian maisteriopiskelija Saana Vaissalo. Paneelin kokoonpanossa näkyi Kirsi Vainio-Korhosen työn tulosta, sillä Vainio-Korhonen oli ollut Savolaisen, Artukan ja Viljamaan väitöskirjojen ohjaaja, Ilmakunnaksen väitöskirjan esitarkastaja, ja Vaissalo on ollut mukana Vainio-Korhosen kursseilla ja avustajana tutkimushankkeissa. Jokainen heistä myös pohti omaa suhdettaan Vainio-Korhoseen ja hänen tutkimukseensa, ja kaikissa puheenvuoroissa tuotiin esille, kuinka Kirsi on omannäköisellään tutkimuksellaan ollut valtava inspiraation lähde ja innostanut kysymään menneisyydeltä yllättäviä kysymyksiä. Toisaalta Kirsistä tuotiin esille hänen tapansa olla kannustava kanssatyöntekijä, ja Ilmakunnas totesi, että Vainio-Korhonen on opettanut ja inspiroinut siinä, kuinka tutkimusta tehdään yhdessä kollegoiden kanssa. Panu Savolainen halusi korostaa Kirsiä positiivisena ja iloisena ihmisenä, joka saattoi innostua myös hieman erikoisemmista ideoista, kuten pienen pallomeren hankkimisesta oppiaineelle 2010-luvun alkupuolella.

Paneelissa käsiteltiin monenkirjavia kysymyksiä, kuten ”Mikä on Suomi?” tai ”Mikä on kansalliskielten tulevaisuus Suomessa ja miten ne suhteutuvat akateemisen maailman julkaisupaineisiin?” Lisäksi paneelissa tuotiin esille, miten esimerkiksi Suomi on käsitteenä toisaalta selkeä, mutta toisaalta löyhä ja häilyväinen. Esimerkiksi Saana Vaissalo totesi Suomen olevan käsite, jonka historiallisuus on täysin rakennettu menneisyyden aineiston avulla. Häilyvyyden suhteen oivaltavan näkemyksen esitti Topi Artukka, joka pohdittuaan suomen ja ruotsin kielten merkitystä hänelle itselleen historioitsijana ei oikeastaan osaa määritellä, mikä Suomi on. Paneelin osanottajat korostivat, että nykyinen käsitys Suomesta on tietoisesti rakennettu konstruktio, jota tulee purkaa ja analysoida. Kansalliskielten ja julkaisemisen suhteen korostettiin sitä, että Suomessa julkaistaan historiantutkimusta onneksi paljon suomeksi ja ruotsiksi, eikä paine julkaista englanniksi ole muuhun Eurooppaan verrattuna kovin voimakas. Yleisöstä Charlotta Wolff kommentoi hieman karrikoiden, että tieteellisestä ruotsinkielisestä julkaisemisesta vastaa Suomi, sillä Ruotsissa julkaistaan Suomea enemmän englanninkielistä tutkimusta historian alalla. Kansalliskielten roolista nousi vilkas keskustelu, jossa lomassa pohdittiin muiden eurooppalaisten kielten asemaa tutkimuskentällä sekä historioitsijoiden vallankäyttöä.

Panu Savolainen kysyi lopuksi panelisteilta, että mihin tai milloin Suomi loppuu. Vastauksissa korostui lievä hämmennys siitä, kannattaako historioitsijan liikaa uhrata aikaa tällaisille pohdinnoille, mutta esimerkiksi Noora Viljamaa nosti ilmastokriisin mahdollisena loppuna Suomelle. Panelistit myös korostivat, että ajatus siitä, että kaikki loppuu aikanaan, on omalla tavallaan lohdullinen. Lopuksi palattiin aiemmin esitettyyn kysymykseen kiireestä. Topi Artukka summasi kiireettömyyden ja rauhallisuuden merkitystä tutkimukselle siteeraamalla Mika ja Turkka Malin suomennosta neuvostoliittolaisen laulaja-lauluntekijä ja näyttelijä Vladimir Vysotskin kappaletta Aamuvoimistelu (Утренняя гимнастика): ”paikallaan kun juostaan harvoin riidellään.”

Voisimme siis muistaa arjessamme pohtia Suomen historiaa osana poukkoilevaa ajan virtaa, ja kysyä itseltämme:

Mihin meillä on kiire?

Mikko Saira

Kirjoittaja on oppiaineen väitöskirjatutkija professori Charlotta Wolffin johtamassa hankkeessa Opera i periferin? Åbo och Paris som musik- och teaterstäder 1790–1840.