Pari vuotta sitten juhlittiin Suomen satavuotista itsenäisyyttä, mutta tänäkin vuonna meillä on ollut syytä viettää satavuotisjuhlia.

Nyt en ajattele ensimmäisen maailmansodan kesäkuussa 1919 päättänyttä rauhansopimusta. Vaikka sodan loppuminen ja rauhan solmiminen olivat hyvä asia, Versaillesin sopimuksen allekirjoittamiseen liittyi paljon symbolista väkivaltaa ja sellaista katkeruutta, joka kantoi sisällään uuden konfliktin siemenet.

Ensimmäinen maailmansota esitetään koulukirjoissa klassisen allianssijärjestelmän irvikuvana, jossa suurvaltojen väliset liitot johtivat vääjäämättömään konfliktiin. Taustalla vaikuttivat kuitenkin yhtä paljon nationalismi ja imperialistiset intressit. Nämä samat voimat myötävaikuttivat nuorten kansakuntien heräämiseen, ja sodan seurauksena uudet kansallisvaltiot irtautuivat vanhoista imperiumeista.

Näin Irlannin tasavalta julistettiin itsenäiseksi pääsiäismaanantaina 24. huhtikuuta 1916, kun taas Venäjän vallankumouksen valtatyhjiötä hyödyntäen Suomen senaatti julisti Suomen itsenäiseksi 4. joulukuuta ja 6. joulukuuta 1917 eduskunta hyväksyi senaatin julistuksen, Liettua ja Viro julistautuivat itsenäiseksi helmikuussa 1918 ja Latvia marraskuussa 1918. Keski-Euroopassa, entisen Itävalta-Unkarin alueilla, Tšekkoslovakia julistautui itsenäiseksi lokakuussa ja Unkari marraskuussa 1918, kun taas Jugoslavia muodostettiin erilliseksi kuningaskunnaksi 1. joulukuuta 1918. Puolakin syntyi uudelleen jo 1916 mutta sai levottomuuksien ja hajanaisten itsenäisyyspyrkimysten jälkeen parlamentaarisen hallitusmuotonsa vasta vuonna 1919.

Nuorten valtioiden itsenäistyminen ei taannut yhteiskuntarauhaa ja demokraattista kehitystä. Suomi sortui heti keväällä 1918 veriseen sisällissotaan, joka päättyi saksalaisten maihinnousuun. Unkarissa demokraattinen kehitys katkesi Miklós Horthyn noustua valtionhoitajaksi 1920. Vastaavasti kaikissa kolmessa Baltian maassa autoritaariset hallitukset ja diktaattorit nousivat vallankaappausten myötä valtaan vuosina 1926 ja 1934, ja lopulta maat joutuivat Neuvostoliiton miehittämiksi viideksi vuosikymmeneksi.

Irlannissa pääsiäiskapina epäonnistui, mutta vapaus- ja sisällissota jatkui vuosia. Kuten Henrik Meinander on taannoin muistuttanut, irlantilaiset itsenäisyystaistelijat hakivat ensimmäisen maailmansodan aikana tukea Saksasta vastaavalla tavalla kuin jääkäriliike Suomessa. Vasta 6. joulukuuta 1921, samana päivänä kun Suomi vietti toista itsenäisyyspäiväänsä, allekirjoitettiin Ison-Britannian ja uuden Irlannin vapaavaltion välinen valtiosopimus. Tässäkin itsenäistyminen jäi puolitiehen, sillä vapaavaltio pysyi Britannian alaisuudessa. Myös Suomesta kaavailtiin tunnetusti sisällissodan jälkeisessä tilanteessa kuningaskuntaa, jolla olisi ollut saksalaissyntyinen hallitsijaa.

Rauhanprojekti ei tullut Euroopassa valmiiksi vuoden 1919 myötä. Kansainliitto ei kyennyt estämään uusien konfliktien syntymistä 1930-luvulla. Weimarin tasavallalle kävi myös erittäin huonosti, demokraattisesta hallitusmuodosta huolimatta.

Tässä suhteessa voimme ajatella, että kaikesta huolimatta Suomelle kävi lopulta melko hyvin. Suomessa ei tapahtunut fasistista vallankaappausta, eikä Suomi menettänyt itsenäisyyttään. Heinäkuussa 1919, vain reilu vuosi sisällissodan päättymisen jälkeen, Suomi sai ensimmäisen modernin ja demokraattisen hallitusmuotonsa. Siinä todettiin Suomen olevan tasavalta ja valtiovallan kuuluvan kansalle, jota edustaa eduskunta. Hallitusmuoto, joka kumosi vuoden 1772 hallitusmuodon ja Kustaa III:n Yhdistys- ja vakuuskirjan vuodelta 1789, pysyi voimassa aina vuoteen 2000 asti, jolloin se korvattiin Suomen nykyisellä, vielä parlamentaarisemmalla perustuslailla. Maan ensimmäiseksi presidentiksi valittiin samana kesänä oikeustieteilijä K. J. Ståhlberg, joka poliittisella urallaan oli profiloitunut vahvana perustuslakien, oikeusvaltion ja tasavallan puolustajana.

Vuoden 1919 hallitusmuoto on vaikuttavaa tekstiä. Sen toinen luku sisältää sisällissodan jälkeisessä kontekstissa hyvin merkittävän kansalaisoikeuksien julistuksen. Siinä todetaan kansalaisten olevan yhdenvertaisia lain edessä ja että laki turvaa jokaisen hengen, kunnian, vapauden ja omaisuuden. Lisäksi luku sisältää maininnan siitä, että ”kansalaisten työvoima on valtakunnan erikoisessa suojeluksessa”.

Historiankirjoituksessa, varsinkin populaarihistoriassa, korostetaan usein, kuinka toisen maailmansodan yhteiset kokemukset tekivät sisällissodan kahtia repimästä kansasta yhtenäisen kansakunnan.

Nähdäkseni vähintään yhtä merkittävässä asemassa olivat tämä demokraattinen, valistuksen kolmijako-oppiin perustunut hallitusmuoto ja sen sisältämät kansalaisoikeudet.

Oikeusvaltiota sietää juhlia tänäkin vuonna.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Charlotta Wolff
Suomen historian ma. professori

Muokattu 6.12.2019 klo 14.25: Senaatti antoi itsenäisyysjulistuksen 4.12. ja eduskunta hyväksyi julistuksen kaksi päivää myöhemmin. Aiemmin tekstissä luki, että senaatti julisti Suomen itsenäiseksi 6.12.1917.