Tässä Kansallisarkiston uuden digitaalisen toimittamisen mallin vaikutuksia tutkimukseen käsittelevän blogisarjan kolmannessa osassa jatkamme keskustelua digitoinnin kustannuksista ja siitä, mitä malli tarkoittaa eri asemissa oleville arkistojen käyttäjille. Blogisarjan aiemmat osat löytyvät seuraavien linkkien takaa: Ensimmäinen osa. Toinen osa.

Kuka digitoinnit maksaa?

Keskustelu Kansallisarkiston suunnitelmista on käynyt sarjan edellisten osien julkaisemisen jälkeen vilkkaana. Historiantutkimuksen päivillä Jyväskylässä 16.–18.10.2025 arkistojen tulevaisuudesta käytiin paneelikeskustelu, jonka läpäisevänä piirteenä oli tutkijoiden huoli siitä, että yhtäältä arkistoalaa uhkaavat ulkoa tulevat rahoituksen leikkaukset ja toisaalta se, että Kansallisarkiston  valitsema toimintatapa ei palvele tutkijoiden tarpeita. SHS:n toiminnanjohtaja Sari Aalto kirjoitti keskustelun annista Agricolan Tietosanomiin.

Tutkijoiden käymän keskustelun lisäksi Kansallisarkisto järjesti Historiantutkimuksen päivillä oman session, joka käsitteli digitaalista murrosta sekä arkiston uusia palveluja.Turussa se järjestää 3.12.2025 tutkijoille keskustelutilaisuuden digitaalisen toimittamisen laajentamisesta Turun toimipaikkaan.

Kansallisarkisto reagoi tutkijoiden käymään keskusteluun myös julkaisemalla tiedotteen 22.10. Lisätietoa Kansallisarkiston suunnitelmista on siis saatu ja saadaan joulukuussa lisää, mutta kansallisarkiston edustajat eivät kuitenkaan Historiantutkimuksen päivillä järjestetyssä sessiossa tai tiedotteessaan vastanneet kaikkiin esiin nostettuihin huoliin.

Ensimmäinen niistä liittyy digitoinnin kustannuksiin. Arkistoyksikkö kerrallaan digitoitavan aineiston käyttö ei ole realistista useimpien tutkimusprojektien aikatauluissa. Kansallisarkisto on tunnistanut ongelman ja tarjoaa siksi tutkijoille mahdollisuutta yhteistyössä tehtävään laajojen aineistojen digitointiin ja tekstitunnistukseen. Tiedotteessaan Kansallisarkisto antaa esimerkkejä tutkimuksista, jossa tällaista yhteistyötä on tehty hyvällä menestyksellä. Toimintatavassa on kuitenkin ongelmia, joiden takia sitä ei voi yleistää koskemaan koko tutkimuksen kenttää. Tärkeimpiä niistä on se, että tällainen yhteistyössä tehty suurempien kokonaisuuksien digitointi on lähtökohtaisesti maksullista. Jos sisällöntunnistus vaatii mallien jatkokoulutusta, on myös se maksullista. 

Kansallisarkiston toiminta tuntuu perustuvan ajatukseen, että tutkimusta tehtäisiin ennen kaikkea isoissa hankkeissa, joiden budjettiin voisi sisällyttää digitoinnin kustannuksia. Hankkeiden budjetit ovat kuitenkin jo valmiiksi tiukkoja. Monet tutkijat työskentelevät  hankkeiden sijaan suhteellisen lyhytkestoisilla henkilökohtaisilla apurahoilla, jotka ovat jo nyt pieniä, eikä niistä ole mahdollista maksaa aineiston digitointia. Erityisesti väitöskirjatutkimusta tehdään myös kokonaan ilman rahoitusta puhumattakaan perustutkinto-opiskelijoista, jotka tekevät tutkielmansa osana opintojaan. 

Joitakin henkilökohtaisia apurahoja täydentämään voi hakea kuluapurahaa, mutta tämä edellyttäisi sitä, että digitoitavan aineiston määrä olisi täsmällisesti tiedossa jo hakuvaiheessa. Lisäksi on täysin epäselvää suostuvatko tärkeimmät tutkimusrahoittajat maksamaan digitoinnin kustannuksia. Kansallisarkisto pyrkii nyt käytännöllään siirtämään digitoinnin kustannuksia tutkimusrahoittajien harteille, ja siksi keskusteluun tulisi saada rahoittajien kanta siitä, ovatko ne siihen valmiita

Kansallisarkisto kirjoittaa tiedotteessaan, että “asiakkaalta digitaalinen toimittaminen säästää sekä aikaa että varoja, koska hänen ei tarvitse matkustaa paikan päälle tutkimaan aineistoja.” Tämä koskee kuitenkin vain tilannetta, jossa valtaosa tutkijan tarvitsemasta aineistosta on valmiiksi digitoitu. Historiantutkimuksen päivillä Kansallisarkisto ilmoitti, että useamman kuin yhden arkistoyksikön digitaalinen toimittaminen maksaa 55 euroa yksiköltä. Jos jokaisen arkistoyksikön digitointia on odotettava vähintään kaksi viikkoa tai nopeammasta toimituksesta on maksettava, säästää toiselle paikkakunnalle matkustaminen useimmissa tapauksissa sekä aikaa että rahaa, jos arkisto vain on auki useampana perättäisenä päivänä.

Kansallisarkiston tiedote on jälleen esimerkki siitä tavasta, jolla tutkijat ja Kansallisarkisto puhuvat toistensa ohi. Kun tutkijat kiinnittivät huomiota siihen, että kaikkia aineistoja ei kannata digitoida ja tärkeintä on taata pääsy fyysisin aineistoihin, vastasi Kansallisarkisto tarjoamalla yhteistyössä tehtävää maksullista digitointia. Pohjimmaltaan ongelma liittyy siihen, että Kansallisarkistolle asiakirjojen digitointi ei ole vain käytännön toimintaa, vaan ideologinen valinta. Historiantutkimuksen päivien keskustelussa Kansallisarkiston edustajien kanssa kävi ilmi, että kaikkien fyysisten aineistojen digitointi kestäisi nykyisellä vauhdilla satoja vuosia. Tästä huolimatta se kerrottiin Kansallisarkiston tavoitteeksi. Myös tekstitunnistaminen, joka on keskeinen edellytys sille, että digitoitujen aineistojen käyttö tarjoaisi merkittäviä lisähyötyjä, vaatii hidasta kielimallien kouluttamista. Tekstintunnistamista ei olla voitu vielä tehdä kuin pienelle osalle jo digitoiduista aineistoista. Tästä huolimatta Kansallisarkiston tiedote päättyy toteamukseen: “Tavoitteenamme on tunnistaa kaikki sisällöt tulevien vuosien aikana siten, että kaikki digitoitu aineisto on jatkossa sisältötunnistettua ja kaikki digitaalinen data on sisältöhaettavissa.” Tämänhetkisen tiedon mukaan tavoite ei ole toteutumassa edes lähimpien vuosikymmenten aikana.

Kuka on tutkija? 

Yksi suurimmista digitaalisen toimittamisen mallin epäkohdista on se, että se asettaa arkistojen käyttäjät keskenään eriarvoiseen asemaan. Itsepalveluasiointi rajoitetaan Kansallisarkiston ohjeiden mukaan aikakriittiseen tutkimukseen, ja perusteena voi olla esimerkiksi rahoitettu tutkimus, elinkeinon harjoittaminen tai viranomaisasiointi. Nämä ovat vain esimerkkejä, mutta kun lisäksi ohjeissa todetaan, että hakijalla tulee olla kyky itsenäiseen työskentelyyn tutkijasalissa, rajautuvat itsenäisen asioinnin käyttäjät pieneksi joukoksi. 

Eduskunnan oikeusasiamiehelle tehtiin keväällä 2025 kolme kantelua Hämeenlinnan digitaalisen toimittamisen pilotista. Yksi kantelijoista oli ammattisukututkija Terho Asikainen, joka perusteli kanteluaan muun muassa sillä, että itsepalveluasiointi oltiin avaamassa vain tutkijoille. Oikeusasiamiehen antaessa ratkaisuaan Kansallisarkisto oli päivittänyt ohjeensa itsepalveluasioinnista ja lisännyt sinne mahdollisuuden anoa lupaa myös elinkeinonharjoittamisen perusteella. Tapahtumasarja kuvaa hyvin tapaa, jolla Kansallisarkisto toimintaansa kehittää. Ongelmiin, jotka olisivat olleet ennakoitavissa, reagoidaan vasta jälkijunassa.  

Oikeusasiamies ei katsonut kanteluiden antavan aihetta tutkintaan, vaan totesi lainsäädännön edellyttävän, että asiakirjan antamista koskevaan pyyntöön on vastattava kuukauden kuluessa tai kahden kuukauden sisällä, jos pyydettyjä asiakirjoja on paljon tai ne vaativat muutoin tavallista suuremman työmäärän (EOAK/3433/2025). Arkistossa asioiminen rinnastetaan näin vastauksessa viranomaiselle tehtävään tietopyyntöön. Tällainen ajatus Kansallisarkiston ja arkistoja käyttävän kansalaisen suhteesta tuntuu vieraalta.

Olemme erityisen huolissamme opiskelijoiden asemasta, sillä Kansallisarkiston linjaukset näyttävät tällä hetkellä unohtavan perustutkinto-opiskelijat. Akateemisessa yhteisössä opiskelijoita kohdellaan nuorempina kollegoina ja jo kandidaatintutkielmat pohjautuvat historia-alalla itsenäiseen tutkimustyöhön. Tutkimuksen aiheen ja aineistojen valinta on oleellinen osa tutkimuksen teon prosessia. Opiskelijat valitsevat aiheensa itse, mutta eivät voi tehdä sitä ilman kandidaatti- ja maisteriseminaareissa tapahtuvaa ohjausta.

Opintoaikoja on rajattu viime vuosina ja tämän takia koko tutkintorakennetta on muokattu niin, että opinnäytetyön tekemisen prosessi olisi mahdollisimman sujuva. Aikataulu on niin tiukka, ettei opiskelijoiden ole mahdollista odottaa aineistojen digitointia tai tehdä opinnäytettään arkistossa vain kerran tai pari kuukaudessa. Kansallisarkiston toiminta uhkaa johtaa siihen, että opiskelijoiden vapaus valita aiheensa vähenee huomattavasti. Jos aineistot pitäisi digitoida jo ennen seminaarien alkamista, pitäisi palata takaisin aikaan, jolloin ohjaajat valitsivat aiheet opiskelijoiden puolesta. Jos taas opiskelijat käyttävät vain jo valmiiksi digitoituja aineistoja, valitsee Kansallisarkisto käytännössä heidän aiheensa. Kerrannaisvaikutukset tulevat olemaan myöhemmin vielä suurempia, kun opiskelijat eivät saa opintojensa aikana mahdollisuutta opiskella fyysisten arkistoaineistojen käyttöä arkistossa. Tällöin he eivät voi myöskään hankkia itsepalveluasiointiluvan edellyttämää kykyä itsenäiseen työskentelyyn arkistossa.

Perustutkinto-opiskelijoiden lisäksi Kansallisarkiston uudet linjaukset uhkaavat vaikeuttaa kaikkien sellaisten tutkijoiden asemaa, jotka eivät ole työsuhteessa yliopistoon. Jos rajaavana kriteerinä itsepalveluasioinnin luvan saamiselle on rahoitettu tutkimus, jäävät myös monet väitöskirja- ja apurahatutkijat mahdollisuuden ulkopuolelle silloin, kun  rahoituksessa on katkoja tai arkistotyötä tehdään rahoitushakemusta varten. Apurahatutkijoiden asema on muutoinkin haavoittuva, ja epävarma pääsy arkistolähteille hankaloittaa sitä entisestään. Historiantutkimuksen päivillä Kansallisarkiston edustaja lupasi, että tutkimusluvan myöntämisessä on paljon harkintavaraa ja esimerkiksi rahoituksen hakeminen voisi olla peruste luvan saamiseen. Tämä on ilahduttava uutinen, mutta korostaa entisestään käytännön jakavaa merkitystä. Fyysisten aineistojen äärelle pääsevät jatkossa vain ne, jotka ovat oikeassa asemassa tai osaavat sopivasti perustella tarpeensa. 

Kansallisarkisto perustelee strategiaansa arkistojen saatavuuden parantamisella.  Valmiiksi digitoidut ja käyttörajoittamattomat aineistot ovatkin saavutettavissa milloin tahansa niille, joilla on internetyhteys ja taito käyttää Kansallisarkiston Astia-palvelua. Fyysisiä arkistoyksikköjä tarvitsevat kansalaiset digitaalisen toimittamisen malli jakaa erilaisiin, keskenään eriarvoisessa asemassa oleviin ryhmiin. Vaikka tutkijasalien avaaminen itsepalvelukäyttöön on tutkijoille parannus verrattuna tilanteeseen, jossa arkistoon pääsisi vain kerran kuussa, tekee se arkistojen fyysisestä käytöstä harvoille asiaan vihkiytyneille tarkoitetun etuoikeuden sen sijaan, että se olisi kaikille kansalaisille tasaveroisesti avoin mahdollisuus.  Kun arkistolaitos tekee päätöksiä siitä, kenelle itsepalveluasiointilupia myönnetään, se määrittelee myös muun muassa sitä, kuka on tutkija. Kansallisarkisto on ottamassa tällaisia päätöksiä tehdessään vastuun, joka ei sille kuulu. 

Kirjoitus on osa blogisarjaa, jossa käsitellään Kansallisarkiston digitaalisen toimittamisen mallin vaikutuksia historiantutkimukseen.

Taina Saarenpää, FT,  tutkijatohtori
Liisa Vuonokari-Bomström, FT, tutkijatohtori 
Mari Välimäki, FT, dosentti

Topi Artukka, FT, tutkijatohtori 
Ulla Ijäs, FT, dosentti 
Terhi Kivistö, FM, Arkistoalan yliopisto-opettaja 
Mikael Korhonen, FT
Jenni Kuuliala, FT, yliopistonlehtori 
Kirsi Laine, FT, tutkijatohtori 
Tiina Männistö-Funk, FT, dosentti 
Heidi Pitkänen, FM, väitöskirjatutkija
Suvi Rytty, FT, tutkijatohtori 
Mikko Saira, FM, väitöskirjatutkija 
Sakari Salokannel, FM, väitöskirjatutkija
Anna Sassali-Tanila, FM, väitöskirjatutkija
Josefine Sjöberg, FM, väitöskirjatutkija 
Maria Syväniemi, FM, väitöskirjatutkija
Kirsi Vainio-Korhonen, Suomen historian professori 
Noora Viljamaa, FM, väitöskirjatutkija 
Charlotta Wolff, Suomen historian professori