Laillistettu kätilö saattoi 1700-luvulla joutua tutkimaan sukupuolten biologisia tunnusmerkkejä esimerkiksi intersukupuolisten avioliittoihin liittyneiden kiistojen yhteydessä. 1700-luvulla oli yleisesti tiedossa, että silloin tällöin syntyy lapsia, joilla on sekä naisen että miehen sukupuolisia piirteitä. Varhaismodernin ajan asiakirjoissa näitä ihmisiä kutsuttiin kaksineuvoisiksi tai hermafrodiiteiksi. Heidät tunnistettiin myös lakiteksteissä ja tuomioistuinten asiakirjoissa 1600-luvulta lähtien. Asia tuli oikeustapauksena ajankohtaiseksi, jos intersukupuolinen haki avioliittolupaa tai jos mies tai nainen haki avio- tai kihlaeroa puolisostaan, jota piti ”kaksineuvoisena”.

Ruotsalainen aatehistorioitsija Maja Bondestam kuvaa teoksessaan Tvåkönad, miten Uppsalan tuomiokapituli käsitteli 1674 intersukupuolisen Göstan / Margaretan aviolupahakemusta. Tämä oli kotiseurakuntansa kirkkoherran kirjoittaman todistuksen mukaan palvellut välillä renkinä ja välillä piikana, ja ”hänellä on 2 nimeä Gösta ja Margareta Benjaminsdotter, hän tuntee olevansa kaksineuvoinen mutta enemmän sovelias miessukupuolen luontoon”. Tuomiokapitulissa aviolupa-asiaa ei kuitenkaan kyetty ratkaisemaan, eikä Göstan / Margaretan myöhemmistä vaiheista ole tietoa.

Seuraavalta vuosisadalta Ruotsin valtakunnasta tunnetaan tapaus, jossa kätilöt joutuivat arvioimaan avioero-oikeudenkäynnin yhteydessä kaksineuvoiseksi väitetyn naisen Anna / Anders Christerssonin sukuelinten laatua. Asiaan ei sinänsä liittynyt mitään rikosta, ja Annan / Andersin sukupuoli oli jo syntyessä todettu epäselväksi. Lokakuussa 1700 tehdyn syntymämerkinnän yhteydessä pappi merkitsi kastettujen luetteloon ”kaksineuvoisen” lapsen Andersiksi ja sulkuihin vaihtoehtoisesti Annaksi. Lapsi oli siten jo kasteessa saanut sekä miehen että naisen nimen ja hänen sukupuolinen suuntautumisensa jätettiin tuossa vaiheessa avoimeksi. Kasvaessaan Anders alkoikin tuntea olonsa ”mukavammaksi naissukupuolisena ja nimettiin Annaksi”. Hän alkoi käyttää naisten vaatteita ja solmi 37-vuotiaana avioliiton miehen kanssa.

Puolison kuoltua Anna avioitui toistamiseen sokean Nils-rengin kanssa. Jonkin ajan kuluttua Nils haki kuitenkin avioeroa ja väitti, että Anna oli petkuttanut hänet naimisiin. Nilsin mielestä Anna ei kyennyt täyttämään aviollisia velvollisuuksiaan, koska Annan sukuelimet olivat liian ahtaat eikä siemenneste pysynyt tämän sisällä sukupuoliyhteyden jälkeen. Tapauksessa voitiin vedota vuoden 1686 kirkkolakiin, jonka mukaan eron saattoi saada, jos puoliso ei fyysisesti kyennyt sukupuoliyhteyteen ja vuoden 1734 yleisvaltakunnalliseen lakiin, joka katsoi avioeroperusteeksi myös petoksen: jos jompikumpi puolisoista oli salannut liittoa solmittaessa toiselta jonkin vakavan ruumiillisen vikansa.

Oikeus määräsi kaksi kätilöä tutkimaan Annan. Kätilöt totesivat, että Annan ”[naisen] elin” oli yhtä pieni kuin 10-12-vuotiaalla tytöllä ja että sen yläpuolella oli ”miehen elin”. Tässä vaiheessa Anna haki myös itse avioeroa puolison uskottomuuden perusteella. Oikeus tuomitsi pariskunnan eroon ”osittain vaimon oman hakemuksen perusteella, osaksi koska vaimo itse on kaksineuvoinen, joskin enemmän miespuolinen, ja aivan sopimaton avioliittoon”. Oikeuden mielipide ei kuitenkaan estänyt eronnutta Annaa avioitumasta uudelleen ja paikkakunnan pappia vihkimästä häntä kolmannen kerran iäkkään leskimiehen kanssa. Loppujen lopuksi Anna määritteli itse, kumpaan sukupuoleen hän halusi kuulua ja oliko hän sopiva avioliittoon vai ei.

Intersukupuoliset saivat Annan ajan Ruotsin valtakunnassa, siis myös Suomessa, solmia avioliiton joko miehinä tai naisina, kunhan asianomaisen sukupuolen sukuelimet olivat riittävän kehittyneet. Teologisesti heidän intersukupuolisuutensa katsottiin olevan Jumalan luomistyön tulosta siinä missä kaikki muukin luomakunnassa. Intersukupuolisten sukupuolen vaihtelu ei sekään ollut ongelma, kunhan asiaan ei liittynyt tahallista vilppiä tai petosta. Hankaluudet heidän osaltaan liittyivät lähinnä sosiaaliseen sukupuoleen, kun yhteiskunnan toiminnot rakentuivat pitkälle miesten ja naisten välisen sukupuolieron varaan. Sukupuoli ratkaisi 1700-luvulla ihmisen koulutus- ja työmahdollisuudet, paikan kirkonpenkissä ja aseman tyttärien naittajana, lasten holhoojana ja puolison edusmiehenä. Myös miesten ja naisten poliittiset, perintö- ja avio-oikeudet olivat erilaiset.

1700-luvun lopulla vahvistui kuitenkin ajatus siitä, ettei intersukupuolinen saisi itse päättää tai jatkuvasti vaihdella sukupuoli-identiteettiään. Intersukupuolisen sukupuolen saivat jatkossa määrittää ainoastaan asiantuntijat, miespuolinen lääkäri tai laillistettu naispuolinen kätilö, joita opastettiin tähän tehtävään uudella oikeuslääketieteellisellä ohjeistuksella. Tuloksen ratkaisi sukupuolielinten rakenne: olivatko ne enemmän miehen tai naisen. Arvioon vaikutti myös se, oliko elinten rakenne tai koko ”luonnollinen” ja ”tavallinen”. Viranomaisvaltaa käyttävän tarkastajan tuli asettaa etusijalle se sukupuoli, ”joka oli luonnollisin ja varustettu [sukupuolen] luonnollisilla ominaisuuksilla, tavallisella kasvulla ja koolla”.

Nyt olemme palanneet 1700-luvulta tunnettuun tapaan: juuri hyväksytyn translain mukaan sukupuoli on ihmisen itsensä ratkaistavissa oleva asia. Kirkkohallitus totesi asian viime syksynä näin kyseisestä laista antamassaan lausunnossaan: ”Jumala on luonut jokaisen ihmisen juuri omaksi ainutkertaiseksi itsekseen. Jokaisessa ihmisessä Jumalan kuva ja kaltaisuus näyttäytyy yksilöllisellä ja persoonallisella tavalla”. Samalla tavalla intersukupuolisuuden paikan luomakunnassa perusteli jo 1700-luvulla elänyt lääkäri ja maailmankuulu kasvitieteilijä Carl von Linné.

Kirsi Vainio-Korhonen

Kirjoittaja on Suomen historian professori.

Kirjallisuutta:

Bondestam, Maja, Tvåkönad. Studier i den svenska hermafroditens historia. Nya Doxa. Nora 2010.

Vainio-Korhonen, Kirsi, Ujostelemattomat. Kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa. WSOY. Helsinki 2012.