Suomalaisen tunnistaa muilla mailla usein muovinkappaleesta, joka roikkuu takista, repusta tai käsilaukusta. Se saattaa olla Pikku Myyn muotoinen tai kantaa jonkin yrityksen logoa. Heijastinhan se siinä.

Yhdysvaltalainen kirjailija Howard Shernoff nosti pari vuotta sitten julkaistussa tarinakokoelmassaan heijastimet todisteeksi suomalaisten yhdenmukaisuutta ja turvallisuutta korostavasta kulttuurista. Hän havahtui heijastinten olemassaoloon vasta asettuessaan asumaan Suomeen.

”En ollut ikinä ennen kuullut jalankulkijoille tarkoitetuista koristeellisista heijastimista. Olinko tosiaan elänyt niin laput silmillä? Vai esiintyykö heijastimia kotoperäisinä ainoastaan Suomessa?” Shernoff pohti ja päätyi lopulta ostamaan itsekin lepakonmuotoisen design-heijastimen, jonka kiinnittämisestä ranskalaiseen untuvatakkiin syntyi ensin pulmatilanne ja sitten huvittavasti lepattava lopputulos.

Jalankulkijaheijastinta todella pidetään suomalaisena keksintönä sotien jälkeiseltä ajalta. Heijastimet olivat kuitenkin olleet liikennekäytössä jo 1900-luvun alkupuoliskolla. Autoliikenteen lisääntyessä esimerkiksi polkupyöriltä alettiin edellyttää punaista takaheijastinta Euroopan eri maissa 1920-luvulta lähtien. Mutta miten heijastin päätyi heilumaan niin monen suomalaisen hihaan? Vastaus löytyy autoistumisen historiasta.

Hermolepoa autoilijalle

Henkilöautojen määrän kasvaessa jalankulkijoita alkoi kuolla ja loukkaantua yhä enemmän autoilijoiden törmätessä heihin, mikä aiheutti laajaa yhteiskunnallista keskustelua. Yhdysvalloissa tämä tapahtui jo maailmansotien välisenä aikana, kuten Peter Norton on osoittanut teoksessaan Fighting traffic. Aluksi ongelmana pidettiin autojen vaarallisuutta ja autoilijoiden ajotapoja, mutta autojärjestöjen kampanjoinnin tuloksena huomio kääntyikin yhä enemmän jalankulkijoiden käytökseen liikenteessä. Jalankulkijoilta alettiin edellyttää aikaisempaa suurempaa valppautta ja kurinalaisuutta. Tarkoituksena oli paitsi vähentää onnettomuuksia myös varmistaa autojen esteetön kulku.

Suomi autoistui Länsi-Eurooppaa ja muita Pohjoismaita myöhemmin, mutta 1950-luvun lopulla henkilöautojen lukumäärä lähti täälläkin jyrkkään nousuun. Samaa tahtia lisääntyivät onnettomuudet. Kuolemaan johtaneita liikenneonnettomuuksia oli vuosi vuodelta enemmän. 1960-luvun puolivälissä tilanne oli jo hälyttävä, mutta onnettomuuksien määrä jatkoi yhä kasvuaan. Se saavutti huippunsa vuonna 1972, jolloin Suomessa kuoli liikenneonnettomuuksissa 1 156 ja loukkaantui lähes 16 000 henkilöä. Suhteessa autojen määrään luku oli yli kaksinkertainen esimerkiksi verrattuna naapurimaa Ruotsiin.

Liikenneturvallisuustyöstä oli 1950-luvun alusta hoitanut Talja eli Tapaturmantorjunta ry:n liikennejaosto, josta vuonna 1971 muodostettiin organisaatiomuutoksella Liikenneturva. Talja sai julkisessa keskustelussa osakseen voimakasta kritiikkiä onnettomuuslukujen kivutessa uusiin ennätyslukemiin.

Ruotsissa yleiset nopeusrajoitukset otettiin käyttöön 1960-luvulla, mutta Suomessa oltiin poliittisesti haluttomia autoilijoiden vapauden rajoittamiseen, vaikka nopeusrajoituksia testattiin. Taljan omat kokeilut osoittivat nopeusrajoitusten tehokkuuden onnettomuuksien välttämisessä, mutta autojärjestöjen painostuksen takia se ei halunnut suositella rajoituksia, vaan jopa jarrutti niiden käyttöönottoa. Vasta presidentti Kekkosen väliintulon ja öljykriisin myötä nopeusrajoitukset saatiin väliaikaisesti voimaan koko maassa vuonna 1974, jolloin liikennekuolleisuus välittömästi väheni lähes 40 prosentilla. Pysyvät nopeusrajoitukset otettiin käyttöön vuonna 1978.

Heijastimet olivat huomattavasti nopeusrajoituksia helpompi tapa reagoida huolestuttaviin onnettomuuslukuihin, sillä ne eivät synnyttäneet merkittävää vastarintaa. Talja aloitti aktiivisen heijastinkampanjoinnin vuonna 1963. Erityisellä ajoradalla ajelutettiin esimerkiksi lehdistön edustajia sen havainnollistamiseksi, miten jalankulkija näkyi autosta ilman heijastinta tai heijastimen kanssa. Vuonna 1966 Talja järjesti Tee tie turvalliseksi -vuoden, jonka aikana vanhusväestöä edustaneet järjestöt jakoivat 30 000 heijastinta. Teemavuoden materiaaleihin kuului Taljan tuottama heijastinesite otsikolla Heijastin, ettei päällesi ajeta. Esitteessä korostettiin, ettei autoilija näe ”pimeässä pimeänä kulkevaa,” mistä syystä niin moni jalankulkija kuolee tai loukkaantuu.

Yli 65-vuotiaat olivatkin lasten lisäksi jalankulkijoina suurimmassa vaarassa. Esimerkiksi vuonna 1972 puolet liikenteessä kuolleista jalankulkijoista oli lapsia ja vanhuksia. Vanhuksia oli uhreissa eniten, 31 prosenttia. Liikennevalistus ja myös heijastinkampanjointi suunnattiin kuitenkin erityisesti lapsille. Jo 1960-luvun alkupuolella suomalaisia lastenvaatteita alettiin varustaa myös kiinteillä heijastimilla. Lastenvaatevalmistaja Reiman levyttämä ja Reino Helismaan säveltämä sekä sanoittama Reima-Reilon -mainoslaulu ylisti asujen kestävyyden ja värikkyyden lisäksi niiden heijastimia:

Jos kulkee pimeässä yllä
REIMA-REILON,

Niin turhat vaarat poistaa kyllä
REIMA-REILON.
On puserossa heijastavat merkit,

ja auto huomaa Lissut, Markut, Erkit.
Näin hermolevon autoilija saapi,

ja ”Talja” juuri REIMAA suosittaapi.

Haave heijastimen pakollisuudesta

Taljan seuraaja Liikenneturva on kampanjoinut heijastimen käytön puolesta herkeämättä. Tänä syksynä se jatkoi jo viime vuonna pyörinyttä ”Ei mitään mutkuja” -kampanjaa, jonka humoristisiksi tarkoitetuissa valistusklipeissä tiukkailmeiset lapset tylyttävät vanhempiaan heijastinasioissa. Esimerkiksi leikkipuistossa keskellä kirkasta päivää hihaheijastintaan irrottavaa naista lapsi uhkailee saunajuomien menetyksellä.

Liikenneturva seuraa heijastimen käyttöastetta vuosittain ja totesi sen vuonna 2023 olleen 60 prosenttia. Liikenneturvan suunnittelijan mukaan kaikki selitykset heijastimen puuttumiselle ovat ”mutku-selityksiä”. Kampanjassa onkin huumorista huolimatta vahva moralisoiva sävy, vaikka Liikenneturvan kyselytutkimuksen mukaan suomalaiset ovat jo ylivoimaisen yksimielisiä heijastimen tarpeellisuudesta. Vain viisi prosenttia kyselyn vastaajista kertoi kokevansa heijastimen turhaksi valaistuilla alueilla.

50 vuotta aikaisemmin, vuonna 1972 Liikenneturva totesi 30,1 prosentin jalankulkijoista käyttävän heijastinta. Äkkiseltään voisi ajatella, että sadan prosentin käyttöaste olisi vuosikymmenten jatkuvalla kampanjoinnilla meidän päiviimme mennessä saavutettu, jos se olisi valistuksella saavutettavissa. 2000-luvun alussa kirjattiin tieliikennelakiinkin, että jalankulkijoiden pitäisi käyttää pimeän aikaan kulkiessaan yleensä heijastinta. Kyseessä on kuitenkin suositus, ei pakko, sillä sanktioita ei heijastimettomuudesta seuraa. Toisin on Virossa, missä ilman heijastinta kulkeva on vuodesta 2011 lähtien voinut saada sakot. Tästä huolimatta läheskään kaikki eivät Virossakaan käytä heijastinta. Täydellisen heijastinkattavuuden saavuttaminen vaikuttaa siis jokseenkin mahdottomalta, ainakin vapaissa demokratioissa.

Virossa on arvioitu pimeän ajan jalankulkuonnettomuuksien vähentyneen heijastimen käytön yleistyessä. Suomessa heijastinta on kutsuttu halvaksi henkivakuutukseksi 1960-luvulta saakka. Silti myös heijastinta käyttäviä jalankulkijoita kuolee liikenteessä. Suomessa vuonna 2022 liikenteessä kuolleista 17 jalankulkijasta kahdeksan kuoli pimeällä. Neljällä kuolleista oli vähintään yksi heijastin, neljällä ei yhtään. Tutkijalautakunta arvioi kahta jälkimmäisistä tapauksista ja totesi, ettei heijastimen käyttö luultavasti olisi pelastanut jalankulkijaa näissäkään tapauksissa.

Suomessa puuhattiin heijastinpakkoa lakiin jo 1970-luvulla. Syksyllä 1973 lanseerattiin Heijastin -73 -kampanja, jossa olivat mukana Autoliitto, Liikennepoliittinen yhdistys Enemmistö ry, kouluhallitus, liikenneministeriö, Liikenneturva, Liikennevakuutusyhdistys, liikkuva poliisi ja Suomen Punainen Risti sekä heijastinvalmistajat Suomen 3M oy ja Talmu-tuote ky sekä suomalaisten vaatevalmistajien etujärjestö Vateva. Näistä Autoliitto, Liikenneturva ja Liikennevakuutusyhdistys esittivät heijastinpakon kirjaamista lakiin.

Heijastinkampanjassa mukana ollut Enemmistö ry ajoi jalankulkijoiden, pyöräilijöiden ja joukkoliikenteen käyttäjien asiaa. Se korosti kampanjan kannanotossaan suhtautuvansa myönteisesti heijastimen käytön lisäämiseen, mutta pitävänsä sitä vain väliaikaisratkaisuna, kunnes liikenneväylät saataisiin tarpeeksi turvallisiksi kaikille osapuolille. Yhdistys vastusti heijastimen määräämistä pakolliseksi, ”sillä tämä jatkaisi sitä linjaa, joka siirtää vastuun autoilun vaaroista jalankulkijoille.” Realistisesti se myös totesi, että ”heijastimettomia jalankulkijoita tulee joka tapauksessa esiintymään”, eikä näiden turvallisuus saisi heikentyä heijastinkampanjoiden seurauksena. Heijastimen historia johdatteleekin kysymään, millainen vastuu kellekin voidaan ja pitäisi liikenteessä sälyttää.

Liikennekelpoinen jalankulkija

Turun Sanomat uutisoi 28.9.1973, miten liikkuva poliisi oli partioidessaan valtatie ykkösellä Turusta Suomusjärvelle kohdannut vain ja ainoastaan ilman heijastinta liikkuvia jalankulkijoita. Toimittajan johtopäätöksenä oli, etteivät jalankulkijat piitanneet omasta hengestään ollenkaan. Tällainen retoriikka oli 1960- ja 1970-luvuilla yleistä. Vuonna 1971 Taljan edustaja kertoi liikenneturvallisuuskongressissa, että jalankulkijoista 80 prosenttia oli syyllisiä omaan kuolemaansa. Lehdistössä jalankulkijoita kuvailtiin usein vastuuttomiksi ja arvaamattomiksi. Näkökulma oli selvästi autoilijan, samoin kuin silloin, kun heijastinvalistuksessa luonnehdittiin jalankulkijaa näkymättömäksi tai pimeäksi.

Virolainen liikennetutkija Tauri Tuvikene on pitänyt heijastimen edellyttämistä jalankulkijalta yhtenä esimerkkinä siitä, miten jalankulkijoita aletaan autoistuneessa liikennejärjestelmässä kohdella kuin autoja. Tällä hän tarkoittaa sitä, että jalankulkijoilta vaaditaan yhä enemmän ominaisuuksia ja varusteita, jotta he olisivat liikennekelpoisia. Autoistumisen paineessa jalankulkijastakin pitää siis tulla jollain lailla auton kaltainen, jotta hän voisi liikkua paikasta toiseen oikeaoppisesti ja hyväksytysti. Vaikka vaaran aiheuttavat muut kuin jalankulkijat, heidän täytyy sopeutua tilanteeseen. Modernien heijastinliivien ja muiden heijastintuotteiden sotisopaa voi verrata 1900-luvun alun vuosikymmenten pilakuviin, joissa jalankulkijat ovat pukeutuneet haarniskoihin tai piikkimattoihin suojautuakseen autoilta.

Heijastimesta on kiistatta hyötyä nykyisessä autojen hallitsemassa liikenneympäristössä. Sen sijaan heijastinvalistusta ja heijastinpakkoa kannattaa tarkastella myös kriittisestä historiallisesta näkökulmasta. Se voi auttaa ymmärtämään paremmin, miten myös käsityksemme liikenteestä ja liikenneturvallisuudesta ovat historiallisesti muovautuneita.

Kirjallisuus:

Jaakko Masonen, “Liikenneturvallisuus ja ympäristö.” Teoksessa Jaakko Masonen & Mauno Hänninen (toim.) Pikeä, hikeä, autoja: Tiet, liikenne ja yhteiskunta 1945–2005. Helsinki: Tielaitos, 1995.

Tiina Männistö-Funk, ”The struggle over pedestrians: Defining the problems of walking in the 1960s and 1970s.” The Journal of Transport History, 44:2 (2023), 254–275. https://journals.sagepub.com/doi/abs/10.1177/00225266231163080

Peter Norton, Fighting Traffic: The Dawn of the Motor Age in the American City. Cambridge, Massachusetts: MIT Press, 2008.

Esko Salovaara, Talja ja Liikenneturva ry 1935–1973. Helsinki: Liikenneturva, 1976.

Howard Shernoff, Heijastin ja 13 muuta tarinaa suomalaisilta jalkakäytäviltä. Jyväskylä: Atena 2020.

Tauri Tuvikene, Freedom to Park: Post-Socialist Automobility in Tallinn, Estonia. Doctoral thesis, UCL University College London, 2015.