Suomessa mitattiin perjantaina 1. marraskuutta 2024 ensimmäistä kertaa mittaushistorian aikana hirmumyrskylukemia, kun Rauman Kylmäpihlajan mittausasemalla tuulen keskinopeus eli kymmenen minuutin keskiarvo ylsi 33,5 metriin sekunnissa. Hirmumyrskyn raja on 33 metriä sekunnissa. Laajasta mediahuomiosta huolimatta kyse ei suinkaan ole Suomen ensimmäisestä hirmumyrskyksi kutsutusta myräkästä.

Marraskuun kuudentena päivänä vuonna 1824, eli lähes tarkalleen kaksi sataa vuotta ennen Suomen ensimmäistä virallista ja tieteelliset mittauskriteerit täyttävää hirmumyrskyä, Suomenlahdella nousi ankara rajuilma, joka alkoi pakata lahden vesimassoja sen itäpohjukkaa kohden. Myrskyn seurauksena Nevajoki alkoi marraskuun 7. päivänä tulvia ja joen pinta nousi 4,20 metriä merenpinnan yläpuolelle, mikä aiheutti Pietarin kaupungin historian pahimman tulvan. Suomessa tapahtumasta uutisoivat Finlands Allmänna Tidning sekä Wiburgs Wochenblatt, jotka kuvailivat tulvaa ”kamalaksi onnettomuudeksi, jolle ei löydy vastaavaa viimeisen puolen vuosisadan ajalta.”

Itse Suomenlahdella riehuneesta myrskystä lehdet eivät sen sijaan kirjoittaneet, ja se vaikuttaa jääneen unohduksiin yli viideksikymmeneksi vuodeksi, kunnes opettaja ja historioitsija Johan Magnus Salenius vuonna 1878 mainitsi sen kirjoittamassansa Niitä näitä Itä-Suomesta -matkakertomussarjassa. Hän kertoi, että Suomenlahden saarissa puita kaatoi ”tuo mainio myrsky, joka riehui syksyllä v. 1824.” Muutamaa vuotta myöhemmin kielitieteilijä Volmari Porkka kertoi Valvoja-lehdessä 15.1.1881, että ”aikoinaan kerrotaan [Suursaarella] kasvaneen oikein ’tukkimetsän’, vaan kova myrsky v. 1824 sen hävitti.” Geologi Wilhelm Ramsay kirjoitti puolestaan vuonna 1906, ettei Suursaarelta löydy yli satavuotiaita puita, koska myrsky kaatoi saaren metsät vuonna 1824. Rajuilma sai lopulta hirmumyrskyn arvonimen Eino Havaksen kirjassa Suurisaari sanoin ja kuvin (1920), jossa hän kertoi hirmumyrskyn vuonna 1824 raivonneen ”niin hirvittävällä voimalla, että Suursaaren komea tukkimetsä pyyhkäistiin olemattomiin yhdellä iskulla.”

Suomenlahdella nousi vastaavanlainen myräkkä myös 23.9.1924, jolloin meriveden pinta nousi lahden itäosissa usealla metrillä ja aiheutti Karjalan kannaksella huomattavia tuhoja. Viipurissa vesi nousi kaduille, tunkeutui rakennusten kellareihin ja pohjakerroksiin, pysäytti raitiovaunuliikenteen ja katkoi puhelinyhteyksiä siten, että esimerkiksi sanomalehti Karjalalla oli seuraavana päivänä hankaluuksia saada tietoja tuhojen laajuudesta. Pahimmat tuhot sattuivat Terijoella, jossa veden pinta nousi peräti kolme metriä tuhoten asuinrakennuksia ja huviloita. Karjala kertoi myrskyä seuranneena päivänä perimätietoon pohjautuen, ettei Terijoella ollut koettu vastaavaa myrskyä sitten vuoden 1824.

Suomen historian kenties tunnetuin hirmumyrskykandidaatti koettiin silti Etelä-Suomessa elokuussa 1890. Helsingissä myrsky repi irti rakennusten kattoja ja kaatoi satamäärin kaupungin puistojen puita. Merellä useat alukset kärsivät vahinkoja ja ainakin kaksi ihmistä hukkui. Tuulimittarit mittasivat Helsingissä maksimilukemaksi 45 metriä sekunnissa, kunnes ne hajosivat. Tuuli yltyi vielä siitä, ja ankarimpien puuskien nopeudeksi arvioitiin noin 50 metriä sekunnissa.

Edellä mainitut myrskyt ovat olleet Suomen historiassa poikkeuksellisen kovia rajuilmoja. Ylsivätkö ne silti hirmumyrskyiksi? Aikalaismittausten perusteella elokuun 1890 myrsky olisi selvästi ollut hirmumyrsky, olihan tuulen nopeus reilusti yli 33 metriä sekunnissa. Mittaustulosta ei kuitenkaan voida pitää paikkansa pitävänä, koska tuon ajan tuulimittarit olivat usein epätarkkoja yli 20 m/s tuulissa. Itämeren alueen maista kerättyjen ilmapainehavaintojen perusteella on silti voitu jälkikäteen arvioida, että Pohjois-Itämerellä olisi tuulen keskinopeus ollut todennäköisesti 30–35 m/s eli mahdollisesti hirmumyrskylukemissa. Myös vuoden 1924 myrskyn yhteydessä mitattiin Terijoella hirmumyrskylukemia, kun tuulen nopeus saavutti 40 m/s. Vuoden 1890 lukujen tavoin tämäkin mittaustulos on luultavasti liioiteltu. Vuoden 1824 myrskystä mittaustietoja ei ole.

Meteorologisesta näkökulmasta jää siis epävarmaksi, puhalsiko Suomessa hirmumyrsky tuuli ensimmäisen kerran 1.11.2024 vai jo aiemmin. Historiallisessa kontekstissa voi sen sijaan pohtia, kuinka mielekästä on edes käsitellä menneitä luonnonkatastrofeja nykyajan määritelmien mukaisesti, sillä luonnonilmiöiden määritelmät eivät ole muuttumattomia. Esimerkiksi Uusi Suometar määritteli vuonna 1878 hirmumyrskytuulen rajaksi peräti 150 jalkaa eli noin 50 metriä tuulta sekunnissa, kun taas Rauman lehti määritteli kuusi vuotta myöhemmin rajaksi 120 jalkaa eli noin 40 metriä sekunnissa.

Tuulen voimakkuutta oli vielä 1800-luvulla yleistä määritellä silmämääräisiin havaintoihin perustuvalla boforiasteikolla, jonka korkein aste 12, eli hirmumyrsky, aiheuttaa perinpohjaista tuhoa. Nykyisin asteikot on sidottu myös tuulen nopeuksiin, jossa 12 boforia on yli 33 metriä tuulta sekunnissa. Vuoden 1824 ja 1924 myrskyjen kuvausten perusteella on luultavasti ollut kyse 10 tai 11 boforin myrskystä, mikäli seurataan nykyistä asteikkoa. Toisaalta esimerkiksi 1880-luvulla Suomessa tehdyissä tuulimittauksissa jo 18 m/s kova tuuli merkittiin 12 boforin tuuleksi, vaikka se nykyisellä asteikolla yltäisi vain 8 boforiin. Siis jo ainoastaan 1800-luvun loppupuolelta löytyy keskenään hyvin ristiriitaisia hirmumyrskyn määritelmiä, joiden perusteella joko kaikki tai ei ainoatakaan edellä käsitellyistä myrskyistä voisi määritellä hirmumyrskyiksi.

Historiallisista myrskyistä kirjoittava tutkija joutuu siis tekemään valinnan, millaisin sanoin hän myrskyä kuvaa. Kutsuako rajuilmaa myrskyksi vai hirmumyrskyksi, jos se ei nykymääritelmän mukaisesti yllä hirmumyrskyksi, vaikka aikalaiset olisivat sitä niin kutsuneet? Kysymykseen ei liene yhtä ainoaa oikeaa vastausta etenkään sellaisten sään ääri-ilmiöiden kohdalla, joista tiedot ovat hataria ja puutteellisia. Olennaista on ottaa huomioon oma tutkimuskysymys ja näkökulma. Ilmaston, sään tai luonnonkatastrofien historiaa pidemmällä aikavälillä käsittelevästä tutkimuksesta katoaa helposti pohja, jos ilmiöitä ei edes yritä käsitellä jokseenkin samalla asteikolla ja johdonmukaisesti. Toisaalta ajankuva ja inhimillinen yksilökokemus kärsii, jos tutkija sivuuttaa ne käsitteet, joilla aikalaiset ovat sanallistaneet oman ympäristönsä tapahtumia. Kotinsa tai henkensä myrskyssä menettäneelle ei liene kovin olennaista, ylittikö tuulen keskinopeus 33 metriä sekunnissa. Myrskyn vaikutus on joka tapauksessa ollut hirmuinen.

Sakari Salokannel

Kirjoittaja on väitöskirjatutkija Suomen historian oppiaineessa.

Lähteet:

Barabanova, Kseniya. “The St. Petersburg Flood of 1824.” Environment & Society Portal, Arcadia (2014), no. 7. Rachel Carson Center for Environment and Society. https://doi.org/10.5282/rcc/5387.

Havas, Eino. Suursaari sanoin ja kuvin. Arvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna 1920.

Hirmumyrskyt Suomen lähialueilla. Ilmatieteenlaitos. https://www.ilmatieteenlaitos.fi/hirmumyrskyt-suomen-lahialueilla [Haettu 7.11.2024]

Leskinen, Matti. Tuulimittareita ja tuulen havainnointia 1800-luvun Suomessa. https://space.fmi.fi/MAGN/Museokuvat/Laitteisiin_liittyvia_kirjoituksia/Tuulimittarit=Leskinen.pdf [Haettu 7.11.2024]

Ramsay, Wilhelm. Upplysningar om Hogland. John Petterson, Loviisa 1906.

Salenius, Magnus Johan. Niitä näitä Itä-Suomesta 3. Hufwudstadsblad’in kirjapaino, Helsinki 1875.