Marraskuun alussa tuli ensi-iltaan Nina Forsmanin ja Sakari Suurosen ohjaama elokuva Lentävä kuolema – kaikuja parantolasta. Elokuva käsittelee tuberkuloosin eli keuhkotaudin historiaa erityisesti parantolakokemusten näkökulmasta, ja siinä on hyödynnetty runsaasti arkistofilmejä ja muuta historiallista aineistoa. Uuttakin materiaalia silti kuvattiin, ja siinä sain olla mukana pienessä avustajan roolissa.

Hallimakuun kaikuja

Viime vuoden toukokuun lopulla aamu oli helteinen Harjavallassa, kun kiirehdin siskoni kanssa Satalinnan, entisen keuhkotautiparantolan pihaan. Kymmenien muiden vapaaehtoisten kanssa sonnustauduimme puvustajan meille varaamiin 50-lukulaisiin kevätasuihin. Satalinnasta ei ollut tarjolla elokuvaan sopivaa arkistofilmimateriaalia, joten saimme esittää muutamia kohtauksia parantolaelämästä Satalinnan laajoilla nurmikoilla. Päivän päätteeksi mäkäräiset olivat syöneet sääreni muhkuraisiksi, mutta tunsin päässeeni sukeltamaan hetkeksi toiseen maailmaan ja olin myös oppinut uutta.

En ollut ennalta tiennyt paljon parantolaelämästä. Nyt opin, että kuvitteellisena tuberkuloosipotilaana kuuluin hallikuntaan ja minua kutsuttiin hallinimellä, jonka olin saanut parantolaan tullessani. Samaan hallikuntaan kuuluvat potilaat makasivat päivittäin samalla makuuhalliparvekkeella saamassa keuhkoilleen raitista ilmaa. Kuvauksissa esitimme potilaiden vappumarssia, jossa järjestäydyimme hallikuntien lippujen taakse. Ne olivat aitoja Harjavallan sairaalan museossa säilyneitä Satalinnan potilaiden luomuksia.

Yllättäen sain oppia lisää myös oman sukuni historiasta. Kuultuaan kuvauksista tätini kertoi, että tuberkuloosi oli vaikuttanut dramaattisesti isoisäni elämään. Hänen isänsä ja kaksi isoveljeään olivat kuolleet keuhkotautiin Räisälässä. Kolmas veli kuoli evakkomatkan jälkeen Eurassa, toipilaskodiksi kutsutussa hoitolassa. Tästä ei ollut meille lapsenlapsille jostain syystä koskaan kerrottu, mikä sai minut miettimään vakavaan sairauteen liittyvää surun ja vaikenemisen pitkää varjoa.

Tänä kesänä kävin ensimmäistä kertaa Paimion parantolassa. Oli kuuma päivä ja männyt tuoksuivat ikoniseksi muodostuneen rakennuksen ympärillä. Entisiin potilashuoneisiin järjestetyssä näyttelyssä ilahduin erityisesti siitä, miten potilaan näkökulma oli pyritty ottamaan suunnittelussa huomioon 1920-luvun lopulla. Alvar Aalto oli halunnut suunnitella sairaalan horisontaalisille ihmisille, viettiväthän tuberkuloosipotilaat paljon aikaa vaaka-asennossa. Siksi esimerkiksi potilashuoneiden katot oli maalattu kauniin värisiksi.

Ilmeisesti Aallon ratkaisut eivät tosin perustuneet muuhun kuin hänen omiin kokemuksiinsa sairastamisesta. Ajatus makuuasennon huomioivasta suunnittelusta kuitenkin puhutteli, siksikin, että olin juuri järjestänyt tapahtuman, jossa horisontaalisuus oli sallittua.

Akateemisen pötköttelyn mahdollisuudet

Huomasin pötköttelyn vaikeudet, kun Keiden kaupunki -hankkeemme lopputapahtuma järjestettiin Turussa erään tanssistudion tiloissa. Minulla oli ollut alusta saakka vahva visio seminaarista, jossa voisi loikoilla, toisin kuin akateemisissa tilaisuuksissa yleensä. Kävi kuitenkin ilmi, että mukavien loikoilualustojen saaminen käyttöömme oli lähes mahdotonta.

Keväällä selailin erilaisten yritysten ja yhdistysten sivustoja selvittääkseni, voisiko jostain lainata patjoja seminaaripäivän ajaksi. Lähestyin myös useampia eri tahoja sähköpostein. Tarjolla oli vuokrattavaksi pomppulinnoja, telttoja, säkkituoleja, mattoja ja ties mitä muuta, mutta ei patjoja. Harkitsimme hankeryhmässä jopa edullisten patjojen ostamista tilaisuutta varten. Hetken jo näin itseni patjamesenaattina, joka voisi kellaristaan lainata makuualustoja muidenkin tilaisuuksiin. Patjojen säilyttäminen ja kuljettaminen olisi kuitenkin ollut hyvin hankalaa, eikä halvan ja ilmeisen huonolaatuisen tavaran hankkiminen nurkkiin houkutellut. Loppujen lopuksi päädyimme käyttämään loikoiluun tanssistudion joogamattoja.

Joogamatot palvelivat meitä ihan hyvin, ja jälkeenpäin sain kiitosta siitä, ettei koko päivän tapahtuma ollut vienyt osallistujista mehuja sillä tavalla kuin akateemiset kokoontumiset yleensä. Liekö yhtenä syynä ollut mahdollisuus hakeutua myös vaakatasoon? Samalla kuitenkin tuntui hieman häiritsevältä, että ainoat loikoiluun tarjolla olevat alustat liittyivät liikuntaan. Oliko julkinen pötköttäminen siis hyväksyttyä vain osana aktiivista kehonhuoltoa ja paremmaksi ihmiseksi pinnistelyä? Entä kuka lopulta määrää, että akateemisissa tilaisuuksissa pitää olla nimenomaan pystyasennossa? Ja miksi juuri makuuasento yhdistyy kulttuurisessa mielikuvituksessamme niin helposti velttouteen, dekadenssiin tai jopa rappioon?

Historioitsijana minun ei pitäisi olla asiasta kovin yllättynyt, saapuihan pötköttelymyönteisyys moderneihin koteihinkin oikeastaan vasta 1960-luvun lopun olohuoneiden ja pehmeiden sohvaryhmien myötä. Viime vuosina on puolestaan keskusteltu niin kutsutusta vihamielisestä arkkitehtuurista, jonka tarkoituksena on estää julkisten tilojen käyttöä normista poikkeavilla tavoilla. Erityisesti juuri makaamista pyritään torjumaan asentamalla penkkien keskelle käsinojia ja rakennusten tasanteille piikkejä tai nystyjä. Jo tästä voi aavistaa makuuasennon olevan kaikkea muuta kuin neutraali asia, vaikka se epäilemättä on vetänyt ihmisiä puoleensa kaikkina aikoina. Makuulla olemisen mahdollisuuksiin vaikuttavat kulttuuriset ja yhteiskunnalliset käsityksemme siitä, millainen käytös on toivottavaa missäkin tilanteessa ja tilassa. Kunnon ihmisen ei oleteta pötköttelevän julkisesti, ellei häneen sitten ole iskenyt äkillinen sairaskohtaus.

Makuulta avautuvia maisemia

Viime aikoina rampa-aktivismi ja rampuuden tutkimus, kansainvälisen crip-teorian suuntaviivoja mukaillen, ovat nostaneet myös akateemisissa yhteyksissä esiin ihmiskehojen ja -mielten erilaisuutta ja purkaneet oletusta kaikille yhtäläisestä kyvykkyydestä. Näistä näkökulmista makuuasento voi näyttäytyä niin poliittisena kysymyksenä kuin arkisena välttämättömyytenäkin. Kroonisesti sairaiden toimijuutta tutkiva Sairaiden valtakunta -hanke esimerkiksi järjestää sänkysymposiumeja, joissa muun muassa haetaan osallistumisen mahdollistavia asentoja.

Historia tuntee monia merkittäviä henkilöitä, joiden oli pakko viettää paljon aikaa pitkällään. Frida Kahlo maalasi sängyssään ja vuonna 1953 hän osallistui ensimmäisen yksityisnäyttelynsä avajaisiin gallerian keskelle sijoitetusta sängystä, koska oli liian huonovointinen ollakseen pystyssä.

Virginia Woolf puolestaan kirjoitti vuonna 1925 esseessään Sairastamisesta (On being ill), miten makuulle asettuminen välittömästi muuttaa ihmisen rintamakarkuriksi. Makaava ei enää kuulu pystyssä kulkevien armeijaan, ja tätä myötä hänen koko olemassaolonsa muuttuu. Taisteluun marssivan sotilaan sijaan hän on kuin risu virran vietävänä tai kuiva lehti nurmikolla. Hänen katseensa suuntautuu omituisen pitkäksi aikaa ylös, taivaalle, ja havaitsee sen olevan aivan jotain muuta kuin se, mitä yleensä katselemme.

Kenestä vain voi milloin tahansa tulla horisontaalinen ihminen, lyhyeksi tai pitkäksi aikaa. Pötköttelyn, loikoilun, makoilun tai jopa löhöilyn laajempi salliminen eri tilanteissa voisikin tehdä hyvää. Se voi olla esteettömyysteko ja samalla avaus uudenlaisille näkökulmille, joita on horisontaalisilla ihmisillä. Siis meillä kaikilla.

Tiina Männistö-Funk

Kirjoittaja on akatemiatutkija ja tekniikan historian dosentti.