Sunnuntai-iltana 2. heinäkuuta 1899 ranskalainen senaattori Ludovic Trarieux matkusti pikajunalla Pietarista Helsinkiin. Yhdessä eurooppalaisista tiedemiehistä ja juristeista koostuneen lähetystön kanssa hän oli yrittänyt viedä keisari Nikolai II:lle Pro Finlandiana tunnettua yli tuhannen eurooppalaisen tiede-, taide- ja kulttuurivaikuttajan adressia, jolla tuettiin puolen miljoonan suomalaisen samana keväänä allekirjoittamaa helmikuun manifestia vastustanutta kansalaisadressia. Trarieux’n lisäksi kansainväliseen lähetystöön kuuluivat italialainen rikosoikeuden professori Emilio Brusa, alankomaalainen oikeusfilosofian professori Willem van der Vlugt, tanskalainen lääkäri Carl Martin Norman-Hansen, norjalainen geologian professori Waldemar Christopher Brøgger ja suomalaissyntyinen ruotsalainen geologi ja tutkimusretkeilijä Adolf Erik Nordenskiöld. Kun Trarieux’n johtama lähetystö seuraavana aamuna vähän yhdeksän jälkeen astui ulos junasta Helsingin rautatieasemalla, vastassa oli laaja joukko kansalaisia ja laulajia. Mukana olivat myös valtioneuvos Carl Gustaf Estlander, professori Werner Söderhjelm, konsuli Eugène Wolff ja professori Otto Engström. Näistä kaksi viimeistä oli osallistunut muutama kuukausi aiemmin suureen lähetystöön.

Keisari ei ollut ottanut kuuden miehen lähetystöä vastaan sen enempää kuin aiemmin suomalaisten suurta lähetystöä. Silti vastaanotto Helsingissä oli maanantaiaamuna juhlallinen. Pidettiin puheita, esitettiin isänmaallisia lauluja. Trarieux oli sitä mieltä, että lähetystö oli saavuttanut päämääränsä, sillä se oli onnistunut kiinnittämään huomiota Suomen asiaan valtakunnallisessa ja kansainvälisessä julkisuudessa. Miehet viettivät vielä joitakin tunteja Helsingissä ja heille tarjottiin aamiainen Kaivohuoneella, jossa heitä kiitettiin puhein ja maljoin, ennen kuin he samana iltapäivänä jatkoivat matkansa Turkuun ja sieltä höyrylaivalla Tukholmaan ja eteenpäin kohti kotejaan.

Kuka oli Trarieux, ja miksi juuri hän oli valikoitunut kulttuuriadressin viejäksi?

Ludovic Trarieux (1840–1904) oli bordeauxlainen asianajaja ja liberaali, joka oli vuosina 1879–1881 toiminut maltillisten tasavaltalaisten kansanedustajana. Vuonna 1888 hänet oli valittu Ranskan senaattiin, jossa hän istui aina kuolemaansa asti. Tammikuusta lokakuuhun 1895 hän oli kolmannen tasavallan oikeusministeri. Asema oli mielenkiintoinen, sillä edellisenä talvena oli alkanut tapahtumasarja, josta lopulta tuli Ranskan yhteiskuntaa syvällisesti jakanut kriisi ja jonka käänteitä seurattiin eurooppalaisessa lehdistössä 1900-luvun ensimmäiseen vuosikymmeneen asti, nimittäin Dreyfusin tapaus.

Joulukuussa 1894 Ranskan armeijan kapteeni Alfred Dreyfus (1859–1935) oli tuomittu sotaoikeudessa karkotukseen ja pakkotyöhön salaisten asiankirjojen luovuttamisesta viholliselle. Tämä olisi voinut jäädä pikku-uutiseksi, mutta Dreyfus oli juutalainen, mikä innoitti rasistista ja kansallismielistä lehdistöä käymään lokakampanjaa häntä vastaan. Dreyfus itse vannoi olevansa syytön. Tästä vakuuttui pian myös oikeusministeri Trarieux. Kokeneena asianajajana tämä arveli, ettei sotaoikeudessa kaikki ollut mennyt aivan sääntöjen mukaan. Ministerinä hän ei kuitenkaan pystynyt puuttumaan armeijan ja oikeuslaitosten päätöksiin. Seuraavina vuosina alkoi käydä yhä selkeämmin ilmi, että todellinen syyllinen olikin eräs majuri Esterhazy ja Dreyfus oli tuomittu virheellisin perustein, mutta tapaus löi syvän kuilun jo valmiiksi jakautuneeseen yhteiskuntaan. Dreyfusille löytyi tukijoita ennen kaikkea älymystöstä, tasavaltalaisista liberaaleista ja vasemmistosta. Heihin kuului maailmankuulu realistinen romaanikirjailija Émile Zola (1840–1902), jonka 13. tammikuuta 1898 Aurore-lehdessä julkaisema armeijaa, oikeuslaitosta ja valtiojohtoa jyrkästi kritisoinut J’accuse…! kaikui Helsinkiin ja Pietariin asti. Zola pyrki kirjoituksellaan kokeilemaan yhteiskunnallisten vapauksien rajoja ja samalla nostamaan uudelleen esille Dreyfusin kohtalon. Zolaa vastaan nostettiin nopeasti syyte, ja oikeudessa hänen puolestaan todisti muun muassa Ludovic Trarieux. Siitä huolimatta Zola tuomittiin sakkoihin ja kolmen vuoden vankeuteen.

Liberaalina tasavaltalaisena Trarieux oli vankka vuoden 1789 ihmis- ja kansalaisoikeuksien puolustaja. Dreyfusin ja Zolan tapaukset saivat hänet vakuuttumaan siitä, että yksilönvapauksien ja ihmisoikeuksien vaaliminen vaatii kollektiivista järjestäytymistä. Helmikuussa 1898 hän päätti siksi perustaa Ihmisoikeuksien liiton (Ligue des droits de l’homme), jonka ensimmäisenä puheenjohtajana hän pysyi aina vuoteen 1903 asti. Liittoon tulivat mukaan muiden muassa École Normale Supérieuren kirjastonhoitaja, sosialisti Lucien Herr sekä lehtimies Francis de Pressensé, jotka molemmat myös kuuluivat suomalaisten perustuslaillisten kontakteihin Pariisissa siinä vaiheessa, kun alkuvuodesta 1899 alettiin suunnitella kulttuuriadressia. Kuuluisat Ranskaa ja koko Eurooppaa kuohuttaneet tapaukset olivat osoittaneet Trarieux’lle poliitikkona ja asianajajana, miten tärkeä oli yleisen mielipiteen herkistäminen, mikäli jokin päämäärä haluttiin saavuttaa. Toinen asia, jonka hän ymmärsi, oli kansainvälisten foorumien hyödyntäminen. Alkuvuodesta 1899 häntä kiinnosti siksi erityisesti Haagin rauhankonferenssi, jossa myös Suomen kohtalo oli esillä.

Trarieux’n asemaa ja asennetta Pro Finlandian lähetystön puheenjohtajana kesällä 1899 on ymmärrettävä tältä pohjalta. Samoin on ymmärrettävä, että varsinkin Ranskan tasavallasta katsottuna mutta myös suomalaisten perustuslaillisten näkökulmasta Suomen tulevaisuus vapaana kansalaisyhteiskuntana liittyi olennaisesti ihmisoikeuksiin, kansalaisten oikeudelliseen tasa-arvoon ja poliittisiin vapauksiin. Suomen perustuslaillisten aatteilla oli laajempi eurooppalainen konteksti, johon kuului radikaalia verkostoitumista ja mielipidevaikuttamista. Suomen itsenäistymisen esihistoria voidaankin nähdä osaksi eurooppalaisten demokratioiden pitkää syntyprosessia, joka sinänsä on eräänlaista risteävää historiaa, histoire croisée, jossa samanaikaiset kehityskulut ja tahdonvoimat kohtasivat ja vaikuttivat toisiinsa. Tämä näkyi hyvin myös parikymmentä vuotta myöhemmin, kun Suomi lopulta irtautui Venäjän imperiumista ja itsenäistyi.

Charlotta Wolff

Kirjoittaja on Suomen historian professori.

Kirjallisuutta:

Hunt, Lynn, Inventing Human Rights. A History, New York & London, Norton, 2007.

Kajanne, Ville, Suomen puolesta, Euroopan edestä. Venäjää vastaan? Kansainvälinen vuorovaikutus ja yhteistyö vuoden 1899 kulttuuriadressissa, Helsinki, Suomen Tiedeseura, 2020.

Wolff, Charlotta, Edelläkävijät. Neljän suurkauppiassuvun tarina modernisoituvasta Suomesta, Helsinki, Gaudeamus, 2020.