Kuva naisista vakoojamaailman vaarallisen viettelevinä ja miehiä puoleensavetävinä femme fatale -hahmoina luotiin 1900-luvun alun fiktiokirjallisuudessa. Kurtisaani ja naisvakooja kehittyivät toistensa synonyymeiksi myös tiedusteluyhteisöjen ja turvallisuuspoliisien sisällä, ja tämä naisvakoojista kertova myytti konkretisoitiin ensimmäisen maailmansodan aikana Margaretha Zelle MacLeodissa – tunnetummalta nimeltään Mata Harissa. Naisvakoojat seksualisoinut myytti on säilyttänyt vetovoimansa, vaikka todisteet Mata Harin vakoilusta olivat (ja ovat yhä) kyseenalaiset ja erityisesti toinen maailmansota toi esiin naisvakoojia, jotka eivät sopineet tähän kuvaan.

Mata Hariin tehdyt rinnastukset eivät olleet vieraita myöskään Suomen Valtiollisessa poliisissa:

”’Mata-Harimme’ Ina muutti, kuten mainittua, täältä yht’äkkisesti Helsinkiin. Täällä oli hän aikonut antautua klassillisen esikuvansa viralliseen ammattiin, tanssijattareksi, olipa jo esiintynyt ravintola Bar’issa (?), mutta lienee taiteen tie osottautunut liian ohdakkeiseksi, koskapa Inan jälleen kuuluu olevan tarjoilijana, tällä kertaa Turun Seurahuoneella.”

Inassa ”mataharimaisuutta” Valtiolliselle poliisille vahvisti naisen venäläinen syntyperä ja lyhyt ura tanssijana, mutta mitään vakoiluun viittaavaa ei saatu selville syksyllä 1939. Erityisesti ”mataharimaiset” vakoiluepäilyt samaistettiin upseerien seurassa aikaa viettäneisiin naisiin. Se miten paljon epäilyjen kohdistumisessa oli kyse tiedustelumaailman sisältä omaksutusta ajattelumallista tai käytännön kautta opituista esimerkeistä – käytettiinhän upseerien seuraan hakeutumista myös tosiasiallisesti hyväksi – on mahdotonta arvioida. Valtiollinen poliisi (ja sen edeltäjä Etsivä keskuspoliisi) joutuivat kuitenkin usein toteamaan upseeriseurassa nähtyihin naisiin liittämänsä epäilyt perättömiksi. Arvioiden mukaan monen epäillyn kohdalla kyseessä oli vakoilun sijaan huvittelu- ja seikkailunhalu tai ”kevytkenkäisyys”.

                                                                                       **

Myytti ”mataharimaisista” naisvakoojista on länsimaisessa kulttuurissamme niin vahva, että itsekin epäilin aluksi löytäneeni eräänlaisen suomalaisen Mata Harin, kun Valtiollisen poliisin aineistoista eteeni osui eräs Päämajan valvontaosaston tiedonanto ja samaan, Martan, tapaukseen liittyvä kuulustelupöytäkirja vuodelta 1941. Lukemani olisi voinut tiivistää otsikolla Kabareelaulaja neuvostovakoilusta epäiltynä ja maanpetoksesta tuomittuna.

Sotavuosien kontekstissa toistaiseksi salaiseksi julistetun ja korkeimpaan oikeuteen edenneen tapauksen aineisto oli yhä salainen, mutta hakemuksestani aineiston salassapitomääräys purettiin ja asiakirjat tulivat julkisiksi (tuomioistuimen neuvotteluja lukuun ottamatta). Lähinnä Valtiollisen poliisin aineistoja lukeneelle korkeimman oikeuden sinetillä varustettu, kotiin tullut kirje oli lähes yhtä jännittävä kokemus kuin melko vähän uutta tarjonneen aineiston lukeminen.

Valvontaosasto ei kiinnittänyt Marttaan huomiota epäilyttävänä kabareelaulajana, vaan se oli onnistunut saamaan talvisodan jälkeen Suomeen palautetun ja neuvostovakoiluun värvätyn sotavangin kaksoisagentikseen. Koska kaksoisagentti oli Martan yhteyshenkilö vakoilutehtävissä, valvontaosasto pystyi seuraamaan Marttaa hyvin läheltä koko kevään 1941 ajan. Tietojen avulla Martan tapaamiset Neuvostoliiton lähetystöön kuuluneen yhteyshenkilön kanssa, radiolaitteiston saapuminen pari kuukautta ennen pidätystä ja Porvoontien varrelle kaivetun vakoilupostilaatikon etsintä voitiin merkitä ylös. Lisäksi valvontaosasto sai kaksoisagentilta kuulla arveluja Tallinnan yleisradion kautta Martalle tietyn kappaleen taustalla vaimealla äänellä annettavista tiedotuksista.

Päämajan valvontaosasto pidätti Martan sotilasvakoilusta epäiltynä vain alle viikko ennen jatkosodan alkua. Kuulusteluissaan Martta myönsi suostuneensa vakoilutehtäviin, vetosi kokemaansa vaihtoehdottomuuteen painostuksen alla, kertoi Viron sosialistisessa neuvostotasavallassa vuoden 1940 lopulla saamastaan koulutuksesta ja vakoiluviestien lähettämisessä käytettävistä salausjärjestelmistä, mutta kielsi välittäneensä valtiosalaisuuksia tai itse pyrkineensä hankkimaan vakoilutietoja. Tehtäväksi oli sovittu muilta saatavien tietojen välittäminen. Kuulustelupöytäkirjasta ja aineistosta ei tule ilmi, että Martta olisi ehtinyt toimittaa mitään vakoilutietoja – toki radion, tiedossa olleen kirjeyhteyden ja maahan kaivettujen vakoilupostilaatikoiden perusteella hänellä olisi ollut siihen mahdollisuus.

Päämajan valvontaosastolle Martan kuvaus omasta tehtävästään oli epäuskottava naisen ammatin ja sodan läheisyyden vuoksi. Valvontaosastolle Martta oli ”miehiin menevä” tanssitaiteilija – ei siis laulutaiteilija, kuten Martta itsensä esitteli –, joka ”ammattinsa avulla helposti joutuisi tekemisiin ravintoloissa käyvien sotilaallisia tietoja omaavien henkilöiden kanssa.” Tämän ammattiinsa liitetyn yleisen stereotypian Martta pyrki kohdallaan kieltämään korkeimmalle oikeudelle tekemässä valituksessaan, mutta on tietysti mahdotonta jälkikäteen tietää, oliko kyse valitusta strategiasta vai tosiasiasta.

Vaikka todistajana oikeuskäsittelyssä ollut vänrikki vakuutti, ettei Martta ollut koskaan tiedustellut häneltä sotilasasioita, eikä todennäköisesti edes tiennyt hänen olleen aikaisemmin linnoitustyömaan huoltopäällikkönä, käytiin keskustelua heidän suhteensa laadusta ja läheisyyden asteesta. Oikeudessa Martta joutui usein vastaamaan, oliko hän rakastanut tätä lehti-ilmoituksen perusteella hänelle laulunuotteja suomentamaan tullutta vänrikkiä.

**

Martan värvääminen vakoiluun osoittaa, että neuvostotiedustelu piti naisen melko julkista roolia sopivana peitetarinana tehtävään. Kevään 1941 aikana Martta esiintyi ravintolassa, yksityisjuhlissa ja kerran Yleisradiossa, kiipesi harrastelijateatterin lavalle ja lehtiarvion mukaan teki roolihahmostaan tarmokkaan, mutta ei saavuttanut suurempaa kuuluisuutta. Martta itse kertoi esiintyneensä vain ansaitakseen rahaa. Valvontaosaston näkökulmasta Martan ammatti asetti hänen sukupuolisiveytensä kyseenalaiseksi, mistä oli lyhyt matka seksuaalisuuden hyväksikäyttöön vakoilutietojen keräämiseksi – eräänlaiseksi Mata Hariksi.

Piia Vuorinen

Kirjoittaja on Suomen historian tohtorikoulutettava, joka EK-Valpon kontrollipolitiikkaa ja sen valtio- ja maanpetosrikoksista epäilemiä naisia käsittelevässä tutkimuksessaan tarkastelee myös vakoilusta epäiltyjä naisia.

Kirjallisuus:
Panschin, Vladimir (2018): Diletantteja vai taitajia? – Päämajan valvontaosaston johtama valvonta ja vastavakoilu talvi- ja jatkosodassa. Maanpuolustuskorkeakoulu.
Proctor, Tammy (2006): Female Intelligence – Women and Espionage in the First World War. New York University Press.
Wheelwright, Julie (2019): Poisoned Honey – The Myth of Women in Espionage. Gueen’s Quarterly 126/4.
Wheelwright, Julie (1992): The Fatal Lover – Mata Hari and the Myth of Women in Espionage. Collins & Brown.