Euroopan komissio teki viime vuoden lokakuussa yllätystarkastukset suomalaisten metsäjättien UPM:n, Stora Enson sekä Metsä Fibren toimitiloihin. Komissio epäili yhtiöitä Euroopan unionin kilpailulainsäädännön vastaisesta yhteistyöstä sellun tuotannossa. Tarkastuksia tehtiin samanaikaisesti myös useissa muissa unionin jäsenmaissa. Kartellit kiellettiin Suomessa vuonna 1993. Sen jälkeen on kuitenkin paljastunut kymmeniä lainvastaisia kilpailunrajoituksia, uusimpana tutkinnan kohteeksi joutunut sellukartelli. Miksi kielletty yhteistyö yhä houkuttelee yrityksiä?

Kartellissa yrittäjät tai yritykset sopivat keskinäisen kilpailun rajoittamisesta esimerkiksi pitämällä yllä vähimmäishintaa tai tuottamalla rajatun osuuden kapasiteetistaan sitä vastaan, että muut tekevät vastavuoroisesti samoin. Osapuolille tämä on hyödyllistä, sillä kilpailun puuttuminen vähentää painetta alentaa kustannuksia tai parantaa tuotteiden ja palveluiden laatua. Usein palkintona on parempi kannattavuus kuin vapaasti kilpailtaessa olisi mahdollista saavuttaa.

Suomen modernin taloushistorian leimallisimpia ilmiöitä on liiketoiminnan vahva kartellisoituminen. Ensimmäiset kartellit syntyivät 1870- ja 1880-luvulla vientiin suuntautuneessa metsäteollisuudessa. Kilpailun rajoittamisesta sopimuksin muodostui 1900-luvun kuluessa syvään juurtunut maan tapa. On laskettu, että Suomen tehdasteollisuuden toimialoista jopa noin 90 prosentissa vallitsi jossain vaiheessa valtakunnallinen kartelli.

Voiko yli vuosisadan aikana vakiintunut malli yhä ohjata yrityksiä, vaikka kartelliin osallistuessaan yritysjohtajat tietävät toimivansa vastoin lakia? Näin saattoi hyvin olla vuosituhannen vaihteessa otsikoihin päätyneissä kilpailunrajoituksissa, joihin osallistui monia teollisuuden lippulaivoja kuten Outokumpu, Kone, Lemminkäinen, UPM, Stora Enso, Metsäliitto, M-Real ja Ahlström. On ymmärrettävää, ettei sukupolvia jatkunut ja monia etuja tuottanut tapa rajoittaa kilpailua hävinnyt käden käänteessä. Ilmiön yleisyydestä kertoo kilpailuviraston ylijohtajan Matti Purasjoen arvio, jonka mukaan maan 500 suurimmasta yrityksestä enin osa oli ollut vuoteen 2004 mennessä viraston kilpailujutuissa joko valittajana tai vastaajana (Talouselämä 14.6.2004).

Yhtiöitä eivät tänä päivänä kuitenkaan johda samat ihmiset kuin vuosituhannen vaihteessa. Tuolloin talouselämän päättäjät elivät ja työskentelivät vielä ympäristössä, jossa kilpailun rajoittaminen oli luonnollinen osa liiketoimintaa, eikä opitusta mallista ollut helppo päästää irti. Nykyinen johtajasukupolvi on sen sijaan kasvanut vähäisen sääntelyn ja vapaan kilpailun maailmassa. Liiketoiminnan kulttuuri on muuttunut parissa vuosikymmenessä merkittävästi.

Yritysten näkökulmasta kartelleissa on kyse kylmästä kustannuslaskennasta. Houkutus kiellettyyn yhteistyöhön on edelleen suuri, jos siten on mahdollista kasvattaa taloudellisia voittoja, kiinnijäämisen riski oli hallittavissa ja mahdolliset sanktiotkin pienet. Seuraamusmaksujen uhka ainakin on mitätön. Esimerkiksi vuosituhannen vaihteessa toimineesta niin kutsutusta puukartellista tuomitut maksut olivat määrältään promillen osia metsäkonsernien liikevaihdosta.

Periaatteessa kartellien pelkoa paljastumisesta on lisännyt vuonna 2004 käyttöön otettu leniency- eli sakkovapautusjärjestelmä, jossa kartellin ensimmäinen ilmiantaja voi välttyä seuraamusmaksuilta. Se on tärkeä lisä kilpailuviranomaisten työkaluvalikoimaan etenkin siksi, että salaisista kartelleista on muutoin vaikeaa hankkia näyttöä. Edellä mainittu puukartellikin paljastui UPM:n kiirehdittyä oma-aloitteisesti paljastamaan hintayhteistyön heti, kun järjestelmä oli tullut käyttöön. Kartellien jäsenet ovat kuitenkin hyödyntäneet sakkovapautusjärjestelmää vain vähän, ehkäpä osin seuraamusmaksujen ja kiinnijäämisen riskin pienuuden vuoksi. Ei ole suuri yllätys, jos jatkossakin saamme lukea uusista kartellipaljastuksista.

Mika Kallioinen

Kirjoittaja on Suomen historian yliopistonlehtori.